Aika hyvä katsaus tieteen ja kristinuskon suhteesta — ja myös alkuräjähdykseen liittyvistä käänteistä, jotka saattavat yllättää nykylukijan — löytyy Stephen Meyerin kirjasta Return of the God hypothesis (spoiler: kunnon materialistit vastustivat alkuräjähdystä). Kirjan saa näppärästi hankittua vaikka Kindle-versiona Amazonista.
Mitä tulee muuten evoluutioteoriaan ja kristinuskoon, epäilen että kuvaa samentaa hieman määritelmiin liittyvä epäselvyys. Mitä siis tarkoitetaan evoluutioteorialla?
- Ajatusta siitä, että on olemassa ns. elämän sukupuu, jossa kaikki elollinen on sukua toisilleen ja ihminen polveutuu apinasta?
- Varsinaista modernia synteesiä eli nk. neo-darwinismia, jossa satunnaiset mutaatiot perimässä pitkien aikojen aikana muuttavat eliöitä luonnonvalinnan suosiessa hyödyllisiä mutaatioita?
Kohta kaksi voidaan puolestaan jakaa vielä kahteen alalajiin:
- Mikroevoluutio, jonka olemme havainneet käytännössä vaikkapa antibioottiresistenssin syntymisessä bakteereille sekä ihmisen valinnan seurauksena jalostettaessa sudesta erilaisia koirarotuja
- Makroevoluutio, jossa kalasta tulee ensin maalla kävelevä otus ja siitä sitten jälleen meressä uiva valas
Kristinuskolle ei tuota merkittävää ongelmaa hyväksyä evoluutio, jos se tarkoittaa elämän sukupuuta ja polveutumista apinasta. Ongelmia ei tuota myöskään hyväksyä mikroevoluutiota. Sitä vastoin jossain määrin ongelmallinen voi olla se ajatus, että elämän kehittyminen olisi käytännössä sattumaan perustuvaa. Tällöin voitaisiin kysyä, missä määrin Jumalan luomissuunnitelma on suunnitelma ja missä määrin oman onnensa nojaan jätetty hiekkalaatikko. Jumalakuva muuntuu tällöin helposti deistiseksi.
Toki jotkut pitävät mahdollisena ajatusta siitä, että ikäänkuin ihmiselämän synty olisi kirjoitettuna maailmankaikkeuden rakenteisiin ja väistämättä sattuma saa aikaan ihmisen. Tällöin Jumalan suunnitelma olisi olemassa, mutta se olisi maailman parametreissä eikä Jumala koske järjestelmään sen jälkeen, kun alkuräjähdys tapahtuu.
Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on kuitenkin se, onko sattumaan perustuvalla makroevoluutiolla mitään mahdollisuuksia lisääntyvän tiedon valossa. Omissa piireissään monet evoluutiobiologit ovat etsineet modernille synteesille jo pitkään vaihtoehtoa. Näyttää esimerkiksi siltä, että kahden mutaation takana olevat ominaisuudet ovat luonnonvalinnalle hyvin vaikeita saavuttaa, jos ensimmäinen mutaatio ei ole hyödyllinen vaan ehkä jopa haitallinen. Isoihin muutoksiin ei päästä, koska mutaatiot ja evoluutio eivät pyri johonkin suuntaan vaan perustuvat sattumaan.
Lisäksi näyttäisi siltä, että solujen toiminta on paljon monimutkaisempaa ja koordinoidumpaa kuin on aikaisemmin luultu. Vielä Darwinin aikaan solu oli oppineiden mielissä vain jonkinlaista limaa. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana tekniikka on vähitellen kehittynyt sille tasolle, että on edellytyksiä kuvata esimerkiksi näköhermon toimintaa molekyylien tarkkuudella. Vastaan on tullut koneistoja, joissa yhdenkin palasen puuttuminen ei tee huonommin toimivaa konetta vaan kokonaan toimintakyvyttömän. Näistä rakenteista voi lukea lisää joko Marcos Ebelinin kirjasta Foresight tai Michael Dentonin kirjasta The Miracle of the Cell.
Erikoista kyllä, näyttäisi jopa siltä että evoluutio toimii parhaiten rikkomalla olemassaolevia rakenteita, ei luomalla uusia ominaisuuksia. Aiheesta kirjoittaa Michael Behe uudessa kirjassaan Darwin Devolves. Hänen mukaansa näyttäisi siltä, että evoluutio kykenee luomaan harmaakarhusta jääkarhun, mutta ei kissasta koiraa.
Ja kieltämättä, jonkinlainen haaste neo-darwinismille onkin se, että eliöiden rakenne ei pohjaudu vain geeneihin vaan myös soluissa oleviin rakenteisiin. En tätä aihetta tunne kovin hyvin, mutta olen jäänyt siihen käsitykseen, että esimerkiksi ihmisen kehityksessä sähkömagneettiset varaukset ovat merkityksellisiä solujen asettumiselle oikeaan paikkaan — ja nämä varaukset puolestaan syntyvät metallisten atomien liikkumisesta solukanavissa. Geenit kyllä ohjaavat proteiinien valmistusta, mutta solukanavat ovat jo valmiiksi tietyillä paikoilla.
Jos asia on näin, tuottaa tuo merkittävän ongelman evoluutioteorialle. Se merkitsisi että soluissa olisi informaatiota, johon mutaatiot eivät voi vaikuttaa. Vähän tietysti tämänkaltaisia viitteitä on jo saatu tutkimuksessa, jossa (banaani?)kärpästen jälkeläisiä altistettiin säteilylle. Seurauksena oli kyllä kuolleiden kärpästen lisäksi joukko erikoisia kärpäsiä, joilla oli useampia pareja siipiä tai imukärsä peräpäässä. Eloonjääneet eivät olleet lisääntymiskykyisiä. Olennaista tietysti on huomata, että näissä mutanteissa pyöritettiin ikäänkuin samoja palapelin palasia. Esiin ei tullut uusia palasia — vanhat vain esiintyivät erilaisina kombinaatioina. Tuosta tutkimuksesta kertoo samainen Stephen Meyer kirjassaan Darwin’s Doubt.
Minulle itselleni ei henkilökohtaisesti tuota mitään ongelmaa hyväksyä elämän sukupuuta tai edes makroevoluutiota, kunhan kaikessa vaikuttaa Jumala. En ole kuitenkaan enää yhtään varma, kykeneekö neo-darwinismi oikeasti vastaamaan elämän kehitystä koskeviin kysymyksiin. Ihan jo empiirisistä havainnoista käsin ID tuntuu vakuuttavammalta. Ja näyttävät jotkut minuakin oppineemmat niin ajattelevan, esimerkiksi saksalainen paleo-entomologisti Günther Bechly joka kuratoi Darwinismia juhlinutta näyttelyä Saksassa ja valmisteli vitriiniä Intelligent Designia vastaan — mutta erehtyi lukemaan kirjat ja vakuuttui niiden argumenteista.
Darwinismi näyttäytyy minulle oikeastaan nykyään jopa uskonnonkaltaisena — se on paradigma, jota ei saa kyseenalaistaa, vaikka vaikeisiin kysymyksiin, joita esimerkiksi Behe on esittänyt jo pari vuosikymmentä sitten ei kukaan kykene vastaamaan. Kaikki vain uskottelevat itselleen, että kyllä joku jossain on tämänkin asian tutkinut ja selvittänyt ja tietää — vaikkei oikeasti sellaista henkilöä olisi olemassakaan.
Pahoitteluni pitkästä postauksesta, joka eksyi aika kauas itse alkuräjähdyksestä! 
.