Olen käynyt kansanopistotasoiset VTn heprean ja nyky-arabian kurssit. Eli kieltämättä melko rajallinen kokemus, mutta kyllä se heprea oli tuon perusteella kamalampaa. Ei edes kirjoituksen suunta tai vieraat aakkoset, vaan kielioppi. Kuka keksii kielen, jossa maskuliiniset sanat kirjoitetaan feminiini- tai neutri-muodossa?
Heprean kielioppi on simppeli. Sanaston opetteleminen on hankalaa, koska sanoilla ei ole mitään yhteyttä eurooppalaisiin kieliin.
D
Nyky- vai VT-? Ja täyteen.
Semmoistahan valitetaan suomen kielestäkin. Sanat ovat vaikeita, kun ne ovat erilaisia kuin germaanisissa ja romaanisissa kielissä tai näiden sekakielessä englannissa. Minusta hepreankin sanaston oppii, mutta "taivutus"systeemi on kummallinen, ei vaihdetakaan päätettä, vaan sanan kaikki vokaalit. En oppinut hepreaa, mutta Heikki Räisänen päästi minut läpi siitä huolimatta, varmaan monet muutkin ylioppilaat.
VT: heprea. Ei nykykieloppikaan ole vaikea.
D
Vokaalit ovat apumerkkejä, konsonantteja pitää tuijottaa. Vokaalit käyttäytyvät taivutuksessa aika säännönmukaisesti.
D
Semmoista se on. Täytyy sanoa, etten enää muista En päässyt sisälle koko kieleen. Miten sinulta heprea sujuu?
Pystyn tarkastamaan alkukielen sanoja tekstistä.
D
Jos papin aamen tekee avioliiton, oliko avioliittoa olemassa ennen kristillistä kirkkoa?
Ihan jo Raamatun ja erityisesti Jeesuksen puheiden perusteella voi todeta että kyllä avioliitto sen kaltaisena olemuksellisena asiana, joka luo rikkumattoman yhteyden aviopuolisoiden välille, on ollut olemassa luomisesta lähtien. Se, mitä kirkon rukous ja siunaus ovat, tulee sen päälle - mutta miehestä ja naisesta ei tule yhtä papin aamenella.
Tätä logiikkaa seuraten ei ymmärtääkseni esimerkiksi aviossa ollut ja eronnut mutta sitten katolilaiseksi kääntynyt voi mennä avioliittoon katolisessa kirkossa. Hänen aiempi avioliittonsa on kirkon näkökulmasta ollut oikeasti avioliitto - vaikkei ehkä pelastusta edistävä sakramentaalinen avioliitto.
Häät ovat aina olleet julkinen tapahtuma. Vanha testamentin aikoina avioliitosta sovittiin tuomarien edessä kaupungin portilla ja jos kellään ei ollut valittamista, asia oli sovittu.
Mutta vain toinen puolisoista voi kuulua kirkoon, jolloin kirkkohäitä ei saa. Tämä on yhä yleisempää. Ollaan oltu tosi monissa avioliiton siunaamisissa kirkoissa. Ovat saaneet häämarssinss. Kyllä parin ilo on se tärkein.
Miten tämä vastaus liittyy tuohon kommenttiini?
Meidät on kyllä vihitty kirkossa ja Jumala on meidät yhdistänyt. Minusta se on kyllä aivan eri asia kuin että olisimme vain muuttaneet kamppeet saman katon alle.
Siinähän oli kysymys kristillisestä avioliitosta vastaan avoliitto. Tarkoitin siinä varsinkin elämää häiden jälkeen enkä pelkkää vihkiseremoniaa.
Kirjoitin ehkä vähän nopeasti. Kyse oli siitä että onko mitään “seremonioita”. Avoliitossa ei ole, kirkko- ja siviilivihkimisessä on.
Kehityksen mahdollinen vaihe on se, että yhteiseen kotiin muuttamiseen alkaa kehittyä seremonioita lähestyviä osia. Ei ehkä todennäköistä, mutta ei mahdotontakaan.
Tuparikäytäntö on olemassa olevaa käytäntöä osalla jo nyt. Mutta se ei ole suoraan parisuhteeseen liittyvä seremonia, vaan liittyy ensisijaisesti kodin vaihtumiseen.
Nyt teet aivan vääränlaisen valtiokeskeisen ajatusvirheen. Avioliitto on julkinen yhteisön edessä. Siis sukujen ja oman lähiyhteisön, eikä siihen tarvita valtiota lähtökohtaisesti. Mutta ihminen on aina yhteisönsä jäsen ja avioliitto on yhteisön asia, ei mikään parisuhde, joka koskettaa vain miestä ja vaimoa. Kristillisessä kirkossa avioliitto on ollut myös aina sellainen, että se pitää solmia seurakunnan edessä, näinhän jo P. Ignaitius.
Tämä ei kyllä välttämättä toteudu nykyaikana ollenkaan. Vaikka tieto sinänsä olisi julkinen, niin käytännössä sitä tietoa ei välttämättä lähiyhteisö tai edes lähisuku saa muilta kuin asianosaisilta itseltään. On pareja, jotka ovat naimisissa “salaa” eli oma lähipiiri luulee heidän olevan avopareja. Ja jos ei asu pienessä kylässä, jossa kaikki tietävät toistensa asiat, niin ei esim. naapureistakaan välttämättä tiedä, kuka on avio ja kuka avo - eri sukunimet kun voi olla silti.
Mutta toki kristillisesti pätevä avioliitto voi olla myös sellainen, jota ei ole valtiollisesti tunnustettu. Kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa ei ole ollut mitään väestökirjanpitoa, johon virallinen auktoriteetti olisi liitot kirjannut, ja vielä nykyäänkin on esim. niin eristyksissä eläviä heimoja, että heillä ei käytännössä ole kontaktia valtiollisiin viranomaisiin, vaikka jonkun valtion alueella toki asuvatkin. Mahdollisuus juridispätevään vihkimiseen voi olla satojen kilometrien ja/tai tiettömien sademetsien päässä. Ei tällaisessa paikassa eläville, oman lähiyhteisönsä tapojen mukaan vihityille kristityille voi mitenkään mennä sanomaan, että te elätte synnissä ja ollaksenne kunnon kristittyjä teidän pitää vaeltaa 500km sademetsän halki hakemaan maistraatista leima paperiin.
Uutisketjusta.
Kysyn teologeilta ja muilta oppineilta: Onko “myytti” aina ja ehdottomasti käsite, joka tarkoittaisi kertomuksen epäuskottavuutta tms.?
Toisin sanoen: Jos puhutaan Raamatun myyteistä, onko se Raamatun asettamista samalle viivalle kaikkien eri uskontojen ja kulttuurien mytologioiden kanssa? Satuja ja taruja kaikki?
Muistelen kauan sitten lukeneeni C.S.Lewisilta tähän liittyvän kirjan. Lewis kirjoitti sen kristittynä.
Tällä foorumilla lienee varsin yleisesti ymmärretty että Raamattu sisältää eri kirjallisuustyyppejä. Pelkästään kirjaimellisesti luettavaa historiaahan Raamattu ei ole vaikka uskomme sen Jumalan sanaksi meille.
En ole kumpikaan, mutta voin vilkaista. Ei ole muuten kuin arkikielessä. Siksi ehkä epäonnistunut sanavalinta, jos on tarkoitus puhua normimaallikoille. Viesti hukkuu termin alle.
En itsekään pidä tästä myytti/historia-jaosta, sillä ne voivat sulautua myös yhteen. Lewis kirjoitti allegorisia kertomuksia, jotka ovat omalla tavalla totuutta nekin. Raamatussa, etenkin Vanhassa testamentissa on monenlaisia kertomuksia ja ajattelen, että ‘tarkempi’ historiallinen osuus alkaa Nooasta eteenpäin ja sitä edeltävä on taaksepäin katsovaa profetiaa. Totta, mutta ei aina eksaktia historiallista, vaan myyttienkin muotoon kirjoitettua, jota ei ole ollut paikalla joku kirjoittamassa, vaan suullisena perimätietona siirtynyt sukupolvelta toiselle.