Miksi ihmeessä totuus johtaisi antisemitismiin? On ihan selvää, että kristinusko on Vanhan testamentin juutalaisuuden jatkumo ja judaismi taas ihan jotain muuta.
7 tykkäystä
Mitä tapahtui kirkkohistoriassa vuosina 32-47 Jerusalemin seurakunnan ja Paavalin kääntymyksen sekä hänen 1. lähetysmatkan välisenä aikana? Jännä aukko tietämyksessämme… vai onko?
Käsittääkseni organisoitiin diakonisysteemi. Eräs heistä, Stefanos, kivitettiin. Hän oli kai kreikankielinen, joten oli ehkä hahmotettavissa erikseen kreikankieliset ja arameankieliset kristityt juutalaiset. Tuo “jakolinja” ehkä kypsytti Paavalilla ja joillain muillakin Antiokiassa ajatuksen mennä julistamaan evankeliumia myös pakanoille.
Kysyn jokaisen mielipidettä ja korvatuntumaa. Minun on ollut ja on vaikea käsittää sanaa hurmahenki. Se tuo mielleyhtymän jostain hurmioituneesta tyypistä, esim Hillsong ylistyslaulamisesta hurmioituneen tai kauan sitten eläneestä, hurmioituneesta kuvainraastajasta, joka ekstaasissa paloittelee Maria-patsasta.
Voitaisiinko löytää uudissana tai -termi joka toisi paremmin esiin mikä on hurmahenki, viemättä aatoksia heti oudoille urille. Sillä eihän hurmioituminen puhtaasta Jumalan sanasta pahaa ole. Olen joiltain jo kysellyt ja sain kuulla että hurmahenki on latinaksi enthusiasisti en-sisään, thus-theos, jumala, eli ihminen jolla on jumala/Jumala sisällään, niin kuin moottorina. (kuva)
Kuinka sen sanoa suomeksi? Jumala(ll)istunut? Mutta siihenhän tässä pyritään, että Jeesuksen ja Jumalan olemus näkyisi meissä. Mutta jos kyse on luulotellusta jumalaistumisesta, tee-se-itse jumaltumisesta, olisiko itsejumaltunut osuva sana? Itsejumaltunut sanan ohittaja?
Vertailun vuoksi sanon että Jeesuksen kohdalla kielimaailma on valmiimpi, kaikki tajuavat mitä on jeesustelu ja jeesustelija. Mutta uusdissanaa jumaltelu ja jumaltelija ei ole.
Pastorimme Esa Yli-Vainio avasi asiaa että kyse on “sanan ohittajista”.
Onko nyt niin että ihminen ensin uskoo olevansa niin jumaltunut, että hänen jumaltuneet puheensa ja kirjoituksensa päihittävät Raamatun sanan? Tai ovat ensisijaisia?
Sana nousi pöydälle Karimiehen Kotimaa-blogista:
Ilmari Karimies väänsi minulle rautalangasta: “Hurmahenki, osittain viittaa hurmokseen kuten joukkohurmos, mutta myös mystiseen hurmioon t. hurmoskokemukseen. Suomenkielinen termi on vähän huono, Schwärmer viittaa jonkinlaiseen joukkohurmokseen, mutta Enthusiasteren ja exstatici ovat ilmeisesti myös käytössä. Ja nämä viittaavat sisäiseen kokemukseen ja ilmoitukseen. Kyseessä ei tarvitse olla levoton kokemus, vaan käsitys siitä, että saa siis sisäisesti sanaan ankkuroitumatonta suoraa ilmoitusta.”
Jäin pohtimaan, onko omasta mielestään itse itsensä jumaltanut aina hurmiossa, tai pontevana, vai voiko hän olla kuin viileä, passiivinen viilipytty? Onko enthusiasisti aina intomielinen, aktiivinen ja ekstaasiin menevä? Vai voiko hän olla hillitty kynäniekka?
Uskonpuhdistajamme kertovat hurmahenkisyydestä Schmalkaldenin opinkohdissa osio 3.
Peruskysymys: jatketaanko hurmahenki-sanan käyttöä vai korvataanko se, ja miten? Ideoita kehiin!
1 tykkäys
Kiinnostava aihe.
Esan selitys on tietysti tuttu: Hurmahenki ohittaa Jumalan sanan.
Luther varmaan teki tuossa asiassa pesäeroa tiettyyn suuntaan.
Ekstaasi on varmaan liittynyt alunperin ilmiöön. Totta on että ei nyt 2000-luvulla aina liity. On erilaisia traditioita eli enemmän Jumalan sanan selittämiseen ja lukemiseen ja toisaalta enemmän oman sisäisen tai Hengen äänen kuunteluun keskittyviä suuntauksia. Tuskinpa jälkimmäiset jatkuvasti liitelevät jalat irti maasta.
Mietin että ehkä tähän pitää liittää käsitys Kirkosta. Uskomme pyhän yhteisen…
Muutos on tapahtunut kauan sitten jo siinä että suuri osa kristinuskosta on irrottanut Hengen ja sanankin Kirkosta. Monet puhuvat raamatullisuudesta mutta käytännössä tulkitsevat sitä Jumalan sanaa “hurmahenkisesti”. Ja sitten se äärimmäinen ilmiö että ei ole edes Raamattua vaan oma mieli jota kuunnellaan “Henkenä”.
Fokus on siirtynyt Jumalasta ja hänen perustamastaan apostolisesta kirkosta ihmiseen ja hänen kokemukseensa johdatuksesta, sisäisestä äänestä. Tällaisella näkökulmalla hurmahenkisyys tulee jo pelottavan lähelle itse kutakin. Ei sen puoleen, ovathan kirkolliset ja maltilliset herätysliikkeet olleetkin alunperin hurmioitumista, ja myös yksilön omaa uskoa ja tunnetta korostavia.
1 tykkäys
Mielestäni hurmahenki-nimitys on hyvä ja sopiva ja tarkoittaa itselleni Sanan ohittamista tai omien käsitysten tuomista ohi Jumalan sanan. Tässä mielessä luterilaiset piispamme ja iso osa kirkkoamme syyllistyvät hurmahenkisyyteen.
Hurmahenkisyyteen taas ei mielestäni kuulu hurmoskokemukset, niiden tavoittelu mahdollisesti kyllä. Ei myöskään ylistys ja rukous sen paremmin Hilsongissa kuin muuallakaan, jos laulut pitävät sisällään Jumalan sanaa, kuten psalmeja jne, kuten useimmat pitävät.
2 tykkäystä
Fredrik Wislöffin kirjassa Raitis Usko puhutaan heti kirjan alussa hurmahenkisyydestä. Toisaalta kirkon on taisteltava rationalistista harhaoppia, toisaalta hurmahenkisyyttä vastaan, sanoo Wislöff. Lainaan häntä, vähän lyhennellen.
Käsitteeseen (hurmahenkisyys) sisältyy ilmeisesti jotakin, mikä liittyy tunteenomaiseen sitoutumiseen. Tasapainottomat luonteet, jotka usein toimivat vaistonvaraisesti ja harkitsematta, lankeavat helposti hurmahenkisyyden uhreiksi.
Mutta … hurmahenkisyys liittyy ennen kaikkea kristilliseen oppiin. Ratkaisevaa on suhde Raamattuun. … Hurmahenkisyydessä joko työnnetään syrjään Raamatun sana tai etsitään ilmestyksen lähteitä Raamatun ulkopuolelta.
Voidaan myös tarttua johonkin erilliseen ajatukseen Raamatussa ja ylikorostaa sitä. Menetetään näkemys Raamatun kokonaisopista.
4 tykkäystä
Ihmisessä on sielu, ruumis ja henki. Näin minä olen ymmärtänyt. Nyt mietin, mikä on tilanne semmoisen ihmisen kohdalla, joka on tietoisesti torjunut Jeesuksen, mutta ei ole kuitenkaan mikään saatananpalvoja, vaan ihan vain ateisti. Mikä henki hänellä on? Voiko olla niin, että on vain sielu ja ruumis ja henki puuttuu?
1 tykkäys
Sivulla on linkki pitkään PDF-tiedostoon joka käsittelee Genesistä.
Itse olen sitä mieltä että kaikilla ihmisillä on se osa ihmisyyttä jossa on potentiaali olla Jumalan Hengessä.
Joillakin siellä vallitsee kuitenkin sekulaari, maailmallinen henki jolle sanoma rististä on hulluutta.
Tämä ei ole pahuuden henki vaan synnin aiheuttaman sokeuden, maailmallisuuden henki.
4 tykkäystä
Joo tai nimitystä “sielu” siitä myös käytetään. Se ei voi olla yhteydessä Jumalaan.
1Kor 15:46: “Mutta mikä on hengellistä, se ei ole ensimmäinen, vaan se, mikä on sielullista, on ensimmäinen; sitten on se, mikä on hengellistä.”
Jaak 3:15: “Tämä ei ole se viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien viisautta.”
En ole tuosta ihan varma.
Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: »Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!»
Mutta Jeesus vastasi: »Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.»
Juutalaisen antropologian jaottelun mukaan ihminen on kaikilta osiltaan sekä lihaa, basar, sisuksia nefesh ja henkeä ruah.
Myös koko luomakunta koostuu näistä, mutta ruah on vain ihmisessä.
Silti Jeesus viittaa siihen että vaikka ihminen ei huutaisi luomakunnan basar kivissä huutaisi. Luomakuntakin huokaa Jumalan suuntaan.
Vanhassa testamentissa, kun lukee tekstin hepreaksi, Jumala kommunikoi koko ajan näille kolmelle luomakunnan osa-alueelle.
Kyllä, sanoisin vastaustasi hyväksi, mutta Apostolien tekojen kanssa se on kuitenkin ongelmallinen. Diakoniasysteemi ja Stefanoksen kuolema ajoittuu tuossa ENNEN Paavalin kääntymystä, mikä taas ajoitetaan noin vuoteen 32. Kääntymystä ennen kuvataan lähetystyötä samarialaisten sekä etiopialaisen parissa.
Antiokian seurakunnan synty voisi olla vastaus kysymykseeni (Ap.t. 11). Luku 12 alkaa sitten Jaakobin mestauksella v. 62 - mitä kummaa? Eipä kun hetkinen, sekoitin Jaakobit, opetuslapsi Jaakob kuoli v. 44. Tämän jälkeen tulee Paavalin 1. lähetysmatka n. v. 47 s sekä Jerusalemin kokous v. 49.
Eli… ei ilmeisesti tapahtunut mitään muuta kummempaa - kypsyteltiin kristinuskoa…
Minua on aina kiinnostanut tuo Paavalin Arabiassa käynti. Sehän mainitaan vain Galatalaiskirjeessä lyhyesti, ei esim. ApT:ssa. Hieman on hankala sovittaa sitä ApT:n esitykseen.
Niin. Paavali tulee uskoon ja katoaa “näyttämöltä” viideksitoista vuodeksi. Kun Paavali ei tee lähetysmatkojaan, ei kristinuskon historiassa ole mitään muutakaan mainintaa. Ehkä tämä ei ole kovin kummallista, kun ottaa huomioon, ettei kristittyjä - jotka siis olivat juutalaisia - ollut kovinkaan monta aluksi. Luukas tosin mainitsee 3 000 ja 5 000 kristittyä, mutta hän ilmeisesti liiottelee, jos kristittyjä oli vuonna 100 vielä alta kymmenen tuhatta…
Jännä on myös Paavalin elämän loppu Euroopan historian kannalta: kävikö hän Espanjassa? Mahtoiko apostoli Britanniasta tietääkään. Legendan mukaan myös Jaakob Sebedeuksenpoika kävi Espanjassa - oikeastaan peräti kahdesti ensin saarnaamassa ja sitten toisen kerran marttyyriruumiina, kun hänet oli tapettu v. 44.
1 tykkäys
Mikä kirkko käyttää Suomessa myllynkivikauluksia? Uspenskissa oli tänään pari ja ei tule mieleen kuin Tanskan luterilaiset.
En kyllä keksi, Pohjois-Saksassa myös joissain maakirkoissa kuuluu kutyymiin.
1 tykkäys
En löytänyt parempaakaan johdantoa aiheeseeni, sori siitä.
Kun olen kuunnellut noita
Suomen raamattuopiston saarnoja
niin mietin vain, miksi Suomen kirkoissa yleisesti ei kuulla tuommoisia saarnoja. Itse en keksi parempaa vastausta kuin sen, että papit eivät USKALLA saarnata noin, koska he pelkäävät valittajia. Meilläkin oli yksi pappi, joka uskalsi saarnata niinkuin tunsi ja kuulin, että hänestä oli valitettu. Uskoisin, että kaikki papit ovat kuitenkin lukeneet Raamattua ja tuntevat sitä paremmin kuin keskivertoseurakuntalainen. Toki näistä Raamattuopiston puhujista huomaa, että he tutkivat Raamattua jatkuvasti ja saarnaavat sen pohjalta. Toki he seuraavat myös nykyaikaa, mutta saarna ei kuulosta miltään Iltapäivälehtien päivittely- ynnä kauhistelujutuilta.
Niinpä päättelen, että valittajat määräävät, mitä kirkossa saa puhua eikä heille voida lyödä luuta kurkkuun. Hehän uhkaavat muuten eroavansa kirkosta (vaikka ovat ehkä tehneet sen jo useamman kerran).
2 tykkäystä
Näin on nähtävissä kyllä.
SROssa saarnaavat nähdäkseni vain ne, jotka todella uskovat eivätkä ole luonnollisissa epäilyissä menettäneet uskoaan niin kuin kansankirkossamme näyttää tapahtuneen.
Kirkkomme papit näyttävät järjestään maallistuvan ja olevan ‘maailman ihmisiä’, joista pidetään ja ymmärrän että muuten ei jaksa eikä saa leipäänsä. Suurin osa sairastuu, jos jää yksin uskonsa ja epäilyjensä kanssa.
Ei ole enää mielestäni mahdollista puhdistaa kirkkoamme. joku muu ratkaisu olisi suotavaa. (Norjan malli, mikä se olikaan?)
Näillä järjestöilläkin on raskasta, koska jatkuva rahapula toiminnan ylläpitoon uhkaa koko ajan ja nyt ovat taas Kansanlähetys ja Kylväjä erityisen uhan alla. Jos ne saadaan nostettua, joku muu taas putoaa taloudelliseen ahdinkoon. En luopuisi mitään näistä järjestöistä, verotuloista kuuluu maksaa heille, vaikka ovat erimielisiä esim. naispappeudesta. Ei se ole koston asia. Erimielisyyttä tulee sietää pitkälle kehällisissä asioissa.
Jos kirkostamme katoaa usko ja Raamatun auktoriteetti se on vain humanistinen järjestö eli ei mitään.
2 tykkäystä
Kyllä he uskovat, sitä ei pidä epäillä. Heidän Jumalansa vain ei aina ole enää sama kuin Abrahamin ja Iisakin Jumala.
D
1 tykkäys