Se ei kaikilla mene ihan niin, joskin tyytyväisyyttäkin kieltämättä esiintyy:
Minulle oman historiani tutkiminen yleensä tuo esiin sen, että joku asia, minkä luulen löytäneeni uutena pari viikkoa sitten tai pari kuukautta sitten, esiintyy vanhoissa teksteissäni jo muutama vuosi sitten. Olen saattanut nyt löytää jotain jollain konkreettisella tasolla, mutta silloin kauan sitten ollut jo pyöritellyt homman nimeä.
Toinen on se, että ongelmien käsittäminen ja ratkaisujen käsittäminen ovat kaksi eri vaihetta. Olen saattanut ajatella, että joku tietty systeemi ei tarjoa johonkin asiaan vastauksia, mutta ymmärtää sitten vasta pala palalta paljon myöhemmin, että miksi ei. Tai luulla, että kyseessä on erehdys eikä ominaisuus.
Esimerkkinä nyt suhtautuminen kärsimykseen, josta katolisuus ajattelee hyvin monipuolisesti, mutta luterilaisuus yleensä tarjoaa vain jonkinlaisen avuttoman hiljaisuuden. Sitä katolista ajattelua opiskelee askel askeleelta. Sitten aivan sattumalta joissain kohdissa tulee tehneeksi vertailuja. Sitten tulee sellainen huijattu olo. Sitten halu kertoa entisille kuvioille omista löydöistä. Sitten sellainen tunne, että ei ne kuitenkaan tajua. Tai että ne ajattelee minulla vain jotain kihahtaneen päähän. Tai että olen vain mennyt harhaan ja että se voimaton hiljaisuus on se totuus.
Kolmas on se, että yksinkertaisesti näkee vanhoista teksteistä sen, mitä ei vielä siinä vaiheessa käsittänyt. Minulla on tallessa kaikki U&E:n viestini ja olen kai joskus kerran lukenut ne alusta loppuun. Muistaakseni oletin silloin jotenkin epämääräisesti, että oikea teologia on joku keskimääräinen, terapeuttinen ja konservatiivinen käytännön luterilaisuus ilman viihteellisyyttä ja yhteisöhömppää, tunnustus jotenkin taka-alalla (koska muuten se tuhoaa käytännön ja terapeuttisuuden). Ja että hassulla tavalla katolisuus sisältää vain ne ajatukset, mitä jo silloin pidin luterilaisuudessa turhina, ja paljon ylimääräistä ja ristiriitaista sälää, mihin ei tarvinnut sen kummemmin perehtyä tai ottaa kantaa.
Siirryin SEKL:stä LHPK:n suuntaan en niinkään siksi, että tunnustus olisi alkanut yllättäen vetää puoleensa, vaan siksi, että kaikki taiteellisuus, yhteisöllisyys ja muu karismaattinen ja emergentti hömppä ja tyhjän hypettäminen alkoi työntää poispäin. Vähän sama ajatus kuin Risto Soramiehellä (ei tuolloin vielä piispa) on täällä.
Minulla on tästä kaksi ajatusta. Ensimmäinen on, että riittääkö nykyisessä (ilmeisesti virtuaalisessa) pannussa teho ollenkaan edes tämän yhden foorumin pyörittämiseen?
Jos ei riitä, niin sitten pitää ihan vain vaihtaa isompaan tai pistää pillit pussiin.
Jos riittää, niin sitten toinen on, että voisi normaalissa tilassa unohtaa ne vanhat foorumit (joista en muuten edes tiedä, että miten niihin pääsee, vai pääseekö ollenkaan) ja tehdä mahdollisia kokeiluja aina yhden kerrallaan. Ja jos ei lopputulos tyydytä, niin peruuttaa edelliseen hyväksi havaittuun tilanteeseen.
Jos alusta on tyyppiä IaaS (eli ylläpito vastaa käyttiksestä) ja on vielä linux, niin itse olen kokeillut Raspberryissä ja kohta kokeilen vanhassa Netbookissa zram:ia. Jos muisti ei meinaa riittää, mutta suorittimessa olisi vielä potkua, niin se saattaisi vähän auttaa.
