Ei minulla ole mitään tarvetta olla defensiivinen tai väittää että lhpk:ssa olisi kaikki hyvin ja kaikki kritisoijat väärässä. Kaikissa ihmisten muodostamissa uskonyhteisöissä on aina ongelmia ja erimielisyyksiä. Kuten olen jo aiemmin sanonut, olen itsekin kritisoinut seirakuntani toimintaa.Mutta kuten Nevalainen jo tuossa mainitsi, olisi helpompaa puhua asiasta jos tietäisi, mistä puhutaan.
On ihan varmasti totta että lhpk ei ole paras uskonyhteisö sellaiselle joka haluaa opillista väljyyttä ja moninaisuuden hyväksymistä. Toivottavasti olet löytänyt itsellesi sopivan.
Minä en osaa nähdä LHPK:ta “traditionaalisen kristillisen opetuksen ja praksiksen tarjoajana”. Pikemminkin tulee vaikutelma, että he keksivät lennosta ja sitten esittävät käyttöönottamansa jutut “traditionaalisena luterilaisuutena”. Kohta varmaan ottavat käyttöön rippituolikopitkin ja esittävät ne perinteisenä luterilaisena kristillisyytenä. Ev.-lut. kirkon nykytilaan pettyneiden on hyvä hoksata se, että LHPK ei edusta luterilaisuutta sellaisena kuin se oli ennen naispappeuspäätöstä esim. vuonna 1985, vaan kyse on aivan erilaisesta toiminnasta.
Pointti oli nähdäkseni, että traditio on olemassaoleva ilmiö. Ei ideaali. Tässä diskurssissa traditionaalinen jumalanpalvelus esimerkiksi on sellainen, jollainen se on ollut esimerkiksi viimeiset 200 vuotta. Ei esimerkiksi sellainen, millainen se tulisi kirjojen tai saarnojen mukaan teoriassa olla. Eli vaikka rippikoppi olisi jonkun ideaalin mukaan oikea luterilainen käytäntö teoriassa, se ei ole traditionaalinen luterilainen käytäntö, koska se on käytännössä nevöhööd luterilaisissa seurakunnissa.
timo k siis vähän kärjistäen syyttää the Säätiötä larppauksesta. Termi toki minun.
Kerro toki minullekin, kun kerran olet hoksannut mitä “erilaista toimintaa” LHPK edustaa. Rahaa meillä ei ole, edes oman pastorin palkkaan saati omiin tiloihin, mutta Jumalan armosta silti meidänkin seurakunta kokoontuu oman pastorin toimittamiin messuihin samassa tilassa säännöllisesti. Ei ole diakoniaan jyvitettyä budjettia, mutta silti seurakunta avustaa vähävaraisia jäseniään. Ei ole varaa palkata / maksaa kanttorille palkkioita, silti meillä palvelee huippulahjakas kanttori pelkästä ilosta olla seurakunnassamme mukana jne.
Nyt itsekkin hoksasin, että kyse on aivan erilaisesta toiminnasta. Kiitos ja ylitys Pyhälle Kolmiyhteiselle Jumalalle, joka meitäkin kurjia hoitaa sanallaan ja sakramenteillaan!
Laitetaanpa välillä tähän ketjuun lähetyshiippakunnan kuulumisia. Seinäjoella on positiivinen ongelma, koska tila loppuu kesken ja seurakunta on aloittamassa toisen messun iltapäivisin.
Kyllä, juuri tuota tarkoitin. LHPK vetää joissain asioissa paljon tiukempaa linjaa kuin mitä ev.-lut. kansankirkko teki ennen vuotta 1986. Samoin LHPK:lla on esim. uudet omat laulukirjat ymv. Eli se edustaa kokonaan uutta luterilaisuuden muotoa Suomessa. Sellaista kuin LHPK on, ei ole Suomessa koskaan aiemmin ollut. Siksi se ei ole “traditionaalista kristinuskoa” t. luterilaisuutta. Se vasta luo omia traditioitaan. Luulen, että 1980-luvun puolen välin ev.-lut. seurakunnissa oli tietyllä tapaa “lungimpi” meno kuin LHPK:ssa, jossa voi olla tiukemmin virittynyt vaatimusten ilmapiiri mm. aktiivisen osallistumisen, oikeaoppisuuden, taloudellisen tukemisen ja eettisyyden suhteen.
Mielestäni tämä on tärkeä ja hyvä pointti. Meillä on usein jumalanpalveluksen jälkeen tai kirkkokahvin yhteydessä lyhyt opetusvartti. Joissakin seurakunnissa on “kysy pastorilta” laatikko, johon voi laittaa kysmyksiä myös anonymisti. Pastori vastaa sitten näihin kysmyksiin. Meillä opetusvartin yhteydessä voi myös kysyä suoraan pastorilta tai kommentoida. Nämä “kysy pastorilta”- tai “opetusvartti”-tilaisuudet ovat olleet ihan hyviä ja niissä on voitu vastata ajankohtaisiin tai seurakuntalaisia askarruttaviin kysmyksiin.
Itse olen sen ikänen, että olen kokenut 80-luvun nuorena ja nuorena aikuisena. Silloin julistus oli hyvin lakihenkistä. Lakia ja evankeliumia sotkettiin paljon. Nyt LHPK:ssa julistus on paljon evankelisempaa ja Kristus-keskeisempää, Laki ja evankeliumi osataan erottaa oikealla tavalla, Siksi ilmapiiri on mielestäni meidän seurakunnassa paljon hoitavampi ja vapaampi, kuin mitä se oli 80-luvulla.
@S.T.A.L.K.E.R tuolla viisaita on kirjoitellutkin. Niinpä en nyt toista niitä. En sitten tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Olen parempi puhumaan kuin kirjoittamaan. On niin turhauttavaa itsellenikin, kun olisi paljonkin sanottavaa asiasta, enkä osaa sitä ulostuoda sopivalla tavalla. Voin vain kertoa, miltä tuntuu. Ja se sitten mitätöidään yksittäisen ihmisen kokemuksiksi, millä ei ole kenellekään muulle mitään arvoa. Sen uhallakin, että joku nyt sitten kaipaa perusteluita, sanon lyhyesti, että jos minä koen että astutaan ikään kuin mun reviirille väärällä tavalla, se kokemus on mulle aito. Jotta kykenisin rakastamaan itseäni, on mun tiedettävä rajani ja sietokykyni. Jotta säilyttäisin itsekunnioitukseni, on mun oltava rehellinen itselleni. Ymmärrykseni on se mikä on tällä hetkellä. Ja sen on Jumala minulle antanut.
Mua häiritsee sellainen asenne, että kovin hanakasti aletaan evankelioimaan mua ikään kuin oletuksena, että en taida ymmärtää. Koen sen siten, että tarkoitus on saattaa mut ahtaasta portista yhä uudelleen ja uudelleen läpi. Ikään kuin en olisi siitä koskaan mennyt vielä. Miksi mun pitäisi sahata edestakaisin sitä porttia. Ei mulle kukaan voi uskoa antaa tai poisottaa. Se on Jumalan lahjoittama. Ja juuri siksi, että se portti on niin ahdas, enkä jaksa oikeastaan uskoa että se ovi on siinä ja se on se Tie, Totuus ja Elämä, niin en siihen tilaan ainakaan kaipaa kenenkään arviota tai epäuskoani lisäämään. Se johtaisi harhaan, yksi osoittaa että kato tuonne siellä on se portti, toinen huutaa että täällä on oikea portti. Niin ei se niin vain mene. Multa ei viedä pois sitä, minkä rauhan Jumala on itse luvannut lahjoittaa.
Luulen että lhpk on todellakin enemmän uusi kuin vanha muoto. Vanhaa kansankirkkoa 70 -80 - luvuilta monin tavoin muistuttaa sen sijaan Sleyn malli. Se on avaraa luterilaisuutta. Mutta ympäristö on nyt niin toinen että ei se mikään aikakone menneeseen ole sekään. Sitäpaitsi hieman huolettaa Sleyn joidenkin uusien ilmiöiden markkinahenki.
Lhpk lähti vanhauskoisten messujen turvaajana liikkeelle mutta oma identiteetti on muovautunut matkalla.
Mitään markkinahenkeä en tosin ole Pyhän Sydämen kappelin messussa havainnut. Kannattaa muuten kuunnella joka sunnuntai klo 11. Patmos-radiosta netistä tai taajuuksilta. Tai käydä paikanpäällä jos asuu lähellä.
LHPK:n toiminnassa on tosiaan sellaisia piirteitä, jotka eivät nouse suoraan vanhemmasta suomalaisesta luterilaisuudesta. Ne eivät välttämättä ole silti täysin uusia. Joitain vaikutteita tiedän otetun esimerkiksi amerikkalaisesta luterilaisuudesta, ja samoin omien virsikirjojen materiaalissa on paljon käännöksiä. Mutta tietysti juuri tällaisena yhdistelmänä LHPK edustaa osittain myös jotain uutta, omine uniikkeine painotuksineen. Sanoisin myös, että vaikka olenkin liian nuori sanomaan 80-luvusta omakohtaisesti yhtään mitään, niin uskon silloinkin olleen monenlaisia virtauksia kirkossa. Ei ole olemassa mitään tiettyä yhtenäistä naispappeutta edeltävää luterilaisuutta.
Sleyn uusien ilmiöiden markkinahengestä voidaan varmaan keskustella jossain toisessa ketjussa, jos sille on tarvetta. Yhteisövalmentajasta olikin jo keskustelua. Mulla on itselläni hiukan sellainen huoli, että nyt kun Sleyssä on vihdoin ja viimein ymmärretty tavoittavuuden merkitys, viedään “kansan kosiskelu” liian pitkälle. Ei opillisesti, mutta käytäntöjen tasolla. Uusien nettisivujen pinnallisuus on tästä hyvä esimerkki. Mutta jos vaikka @tortoise haluaisit aloittaa tästä uuden ketjun ja kertoa tarkemmin, mitä oikein tarkoitit?
[quote=“Stgeorg, post:476, topic:451”]
Itse olen sen ikänen, että olen kokenut 80-luvun nuorena ja nuorena aikuisena. Silloin julistus oli hyvin lakihenkistä. Lakia ja evankeliumia sotkettiin paljon. Nyt LHPK:ssa julistus on paljon evankelisempaa ja Kristus-keskeisempää,
[/quote]Missähän päin tuota lakihenkeä oli kirkossamme? Kun minulla ei tule sellainen yhtään mieleen. Jos taustayhteisössäsi on ollut lakihenkeä, silloisessa tai nykyisessä, sen voin kyllä sinänsä ymmärtää, sillä 60-70- luvun liikehdinnässä sitä varmaankin oli, ja lestadiolaisuudessa vieläkin, mutta kansankirkkoa sellainen ei ole leimannut, päin vastoin.
Piti oikein käydä katsomassa. Olen samaa mieltä. Ovathan ne “modernit”, mutta en tykännyt. Sinänsä pisteet pyrkimyksestä tavoittaa ihmisiä, mutta tuntuu, että uusilta sivuilta on vaikeampi löytää asioita. Tosin, en minä vanhoillakaan sivuilla hirveästi surffaillut.
Nyt on heti jotain sellaista johon voi tarttua! “Luterilaisia virsiä” -kirjaa käytetään evl:n viimeisimmän virsikirjan ohella. Muutenkin virsitraditio Suomessa on ollut sellaista, että suunnilleen joka pitäjässä oli omat toisintonsa aina jonnekin 1800-luvulle saakka; sävelmien erilaisuushan ei sinänsä ole ongelma kunhan musiikki välitää saman sanoman. Sinänsä tuosta uudesta kirjasta ja siihen liittyen löytyy paljon kritisoitavaa toki.
@Stgeorg jo vastasikin ilmapiiristä. Sanoisin vielä, että ilmapiiri etenkin on yksilöistä riippuvaa, joten voi odottaa, että se vaihtelee eniten paikkakunnalta toiselle ja vuodesta toiseen kirkkokunnassa kuin kirkkokunnassa ja myös jokaisena aikakautena. Kai sen näkee jo Johanneksen ilmestyksen kirjeissä seurakunnille.
Miksi tällainen siilipuolustus? Mietin jo aiemmin, että johtoportaan julkaisu Huuskosen eroon oli sovinnollinen ja sanalla sanoen normaali. Tässä ketjussa taas on hirveä siilipuolustus päällä. Jotain kummallista täytyy seurakuntakulttuurissa olla, jos se tuottaa oletusarvoisesti aggressiivisia vastauksia kaikkiin ulkopuolisiin arvioihin ja kommentteihin.
Totta kai seurakunnissa on ollut 80-luvullakin paljon eroja, kirkkoherrat, pastorit ja nuoriso-ohjaajat ovat tietenkin vaikuttaneet julistuksen ja opetuksen sisältöön. Monissa paikallisseurakunnissa on myös 80-luvulla ollut evankelista julistusta. Kirkossa ja herätysliikkeissä oli silloin jo erilaisia painotuksia, mutta kristillinen kenttä ei ollut niin pirstoutunut monessa mielessä niin kuin nyt, joitakin yliopistoradikaaleja ja yksittäisiä liberaalipappeja lukuun ottamatta. Monissa kristillistä etiikkaa koskevissa kysymyksissä oltiin hyvin yhtenäisiä. Vasta naispappeuskiista ja naispappeuden toteuttaminen hajottivat kirkon, myös monissa muissakin kysymyksissä.
Lakihenkisyydellä tarkoitin sitä, että 80-luvulla painotettiin mm. paljon ”uskon ratkaisua” ja sen tekemistä. Itselläni ei ole ollut mitään uskoontulotulokokemusta, enkä ole tehnyt mitään ratkaisua, joten koin aina olevani toisen luokan kristitty. Koska olin lapsesta saakka kuullut evankeliumia, olen kasvanut uskoon, johon minut kasteessa jo liitettiin.
Julistus oli myös hyvin yksilökeskeistä. Painotettiin omaa henkilökohtaista uskoa tai uskonkokemusta, yksilön uskoa ja pyhitystä. Usein unohdettiin se, että Kristus on uskon antaja ja varsinainen lahja kristitylle. (1.Kor.1,30 Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi,) Kristityn tekee kristityksi Kristus itse ja hänen lahjansa, eikä uskovan oma yritys olla mahdollisimman hyvä kristitty. Kirkkoon menin silloin osoituksena siitä, että olen hyvä kristitty, mutta nyt menen kirkkoon, koska syntisenä tarvitsen rippiä, syntien anteeksiantoa ja ehtoollista.
Silloin 70- ja 80- luvulla rukous, hurskaasti eläminen, pyhitys ja yksilön uskonkokemus olivat keskiössä. Itse koin tällaisen kristillisyyden hyvin ahdistavaksi ja ahdasmieliseksi. Siksi varmaan monet ovat kääntäneet kokonaan kelkkansa kristinuskoa vastaan. Monet tulivat 70- ja 80-luvun herätyksissä kyllä herätyksen tilaan ja kokivat synnin tuntoa, mutta heille tarjottiin lääkkeeksi syntiin uskoontulon jälkeen henkilökohtaista todistusta, ahkerampaa rukousta ja hyveellistä kristillistä elämäntapaa, mutta ei Kristusta. Monet eivät löytäneetkään Kristusta, vaan ahdistuivat ”uskonelämän” vaatimuksiin. Synnin tuntoon tarjottiin siis lakia, ei evankeliumia. Siksi on paljon ihmisiä, jotka ovat ahdistuksissaan hylänneet lain kokonaan ja hyväksyvät yksilökeskeisen liberaalin raamatuntulkinnan.
Jumalan armosta sain kuitenkin kuulla julistusta Kristuksesta syntisen vapahtajana. Usko katsoo Kristukseen ja hänen ansioihin ei omaan itseensä ja omiin mahdollisuuksiin. LHPK:n julistuksessa Jeesus Kristus syntisten vapahtajana on julistuksen keskuksessa. Siksi olen syntisenä kokenut suuren armon ja vapautuksen LHPK:n seurakunnassa. Pelastukseni ei ole siis minusta kiinni, vaan yksin Kristuksesta ja Kristuksessa Jumalan armosta.
Ev.-lut. kirkon nykytilaan pettyneiden on hyvä hoksata se, että LHPK ei edusta luterilaisuutta sellaisena kuin se oli ennen naispappeuspäätöstä esim. vuonna 1985, vaan kyse on aivan erilaisesta toiminnasta.