Vuosia sitten Kalliopohjan lukeneena muistelen sen olleen ihan vaikuttavaksi kirjaksi. Mutta ei se hyvää katekismusta korvaa.
Mutta luterilaisuuden ongelma on se, että pitää esittää luterilaiset ongelmat saadakseen jotain irti. Kristinusko ei voi olla jotain tietynlaisen ihmisen henkilökohtaisten ongelmien ratkaisuun keskittyvä asia. Paljon ahdistusta tuottaa vaatimus löytää itsessään nämä kysymykset, jotta voisi saada oikeaoppisen luterilaisen tarjoamat vastaukset.
Niin, voi olla, että esimerkiksi kokemukseni helluntailaisesta kristillisyydestä vaikuttivat siihen, että mieleeni oli noussut ongelmia ja kysymyksiä, joihin tuo kirja antoi vastauksia ja ratkaisun avaimia. Mutta en tiedä, olisiko sen lukeminen aiemmin estänyt minua kulkeutumasta helluntaiherätykseen. Tutustuin näet vasta Sleyn kautta eläväksi kokemaani luterilaiseen seurakuntayhteyteen, ja niissä vaiheissa tutustuin myös kyseiseen kirjaan. Aiemmin kirja olisi saattanut tuntua ympäröivään todellisuuteen nähden liian vieraalta.
Minua se ei tehnyt sen luterilaisemmaksi, kuin jo olin. Mutta kylläkin avasi silmiä tiettyihin luterilaisuudessamme oleviin ongelmiin. Mutta kaikki luemme kontekstissa, se on selvä. Giertziä kyllä olen pitänyt arvossa, nytkin on yöpöydällä hänen päivähartauskirjansa, oikein hyvää opetusta. Oikeastaan on hienoa, että nämäkään eivät ole olleet omiaan johtamaan ahtaan tunnustukselliseen ajatteluun, vaan laajempaan katoliseen. Isä Gunnarin kirjat, joita SLEY on myös julkaissut ovat myös olleet silmiä avaavia. Luterilaisen kirkon jäsenenä voi olla oikeasti katolinen kristitty, ei ahtaan partikulaariopin kannattaja. Valitettavasti kirkkomme on ajautumassa pois tästä.
Näiden ongelmien laadun pohtiminen on minulle se kiehtovin juttu.
Kaikkein demokraattisin tapa toimia tässä kohdassa on tietenkin muotoilla ratkaisu siten, että se ei varsinaisesti suosi ketään.
Olen paikallistanut vain yhden ainoan kysymyksen. Se on itsensä syylliseksi uskominen. Eli pitää kysellä, että onko koskaan varastanut? Onko koskaan lyönyt ketään? Onko koskaan ajatellut vihaisesti kenestäkään? Onko koskaan ajatellut himokkaita tai vahingoniloisia ajatuksia? Onko ketään, josta et oikeasti tykkää, tai edes ketään, jota vastaan sinulla on pikkasen edes jotain?
Siinä ei varsinaisesti ole kyse mistään realistisesta ihanteesta ihmisenä olemiseen, vaan ainoastaan siitä, että ensin jokainen olemisen nyanssikin nähdään syntinä. Koska eihän ihminen jokaisella olemisensa nyanssilla kaiken aikaa tarkoita kaikin tavoin täydellistä, virheetöntä ja parasta. Jolloin riittää se, että ihminen on jäänyt kiinni jostain nyanssin vivahteesta, eikä voi absoluuttisen Jumalan edessä sitä puolustaa, ja tulee siten armoa tarvitsevaksi.
Minun on turha pohtia tätä tässä ja nyt enempää, enää viidettä kertaa täällä, muualla, saunassa, kuistilla, kahvipöydässä tai muissa satunnaisissa yhteyksissä. Ainoa ihmettelemisen arvoinen asia tässä on se, että miten ja miksi ei korkeasti virittyneillä luterilaisilla itsellään ole mitään intressiä pohtia näitä?
Siis pelastuksen rajoja. Armon rajoja. Kysymysten ja vastausten rajoja. En varmaan loputtoman monta kertaa voi, jaksa tai viitsi (tai edes saa) samaa kysymystä esittää. Eli tässä kysymyksessä tai tässä näkökulmassa lähestytään sitä rajaa, että kaikki, mitä voi koskaan sanoa, on jo sanottu. Sekularismi hoitaa loput vastaukset.
Syntyi kuitenkin vielä päänsisäinen pakottava tarve palata asiaan hiukkasen. Siitä mitä nyt esitän ei tarvitse ottaa hirveästi kierroksia, esitän näet vain omien muistelmieni perustalle rakentuvia ajatuskuvioitani.
Minulle tulee vaikutelma, että LHPK:ssa toimittaisiin ikään kuin syntien anteeksiantamus ei olisi jo Kristuksen teon ansion perusteella olemassa oleva fakta tai jos olisikin, niin se käsitettäisiin siten, että se realisoituu vasta armonvälineiden käytön kautta. Tosin sanoen armonvälineet eivät olisikaan armonvälineitä vaan armonlähteitä ja armo saataisiin vasta niiden käyttämisen myötä, niitä toimittamalla. Tällöin messuvieras ei voisikaan enää uskoa syntien anteeksiantamukseen tai vanhurskauttamiseen armonvälineissä olevan objektiivisen lupauksen perusteella, vaan joutuisi päättelemään uskooko hän todella, että armonvälineet tomitettuina antavat syntien anteeksiantamuksen kun Kristuksen ansio onkin läsnä vasta niissä? Myös kirkossa käyminen saisi erityismerkityksen näin ajateltaessa, ovathan sakramentit, kaste ja ehtoollinen, läsnä vasta kirkossa.
Tällainen vaikutelma minulle tulee nyt kun muistelen noita aikoja jolloin itse vielä en ollut eronnut silloisesta Luther-säätiöstä. Jos tämä vaikutelmani olisi oikea niin silloin en kylläkään yhtään ihmettelisi miksi näiden välineiden korostus oli niin korkealla, että joskus tuntui, ettei pastori voi millään ylettyä niin korkealle kuin mihin hän ylettyi kohottaessaan ehtoollismaljan. Tässä tapauksessa Väisäsen kasteopin voimakas puolustus olisi myöskin ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää.
Tavallisen lähetyshiippakuntalaisen kirkonpenkinkuluttajan näkökulmasta: “armonvälineen” ja “armonlähteen” erottelu tuntuu teoreettiselta, enkä edes haluasi käyttää aikaa moiseen pohdintaan. Kyllä syntien anteeksiantamus perustuu objektiiviseen tosiseikkaan, Kristuksen sovitustyöhön. Keskeinen armonväline, kaste, on toki jo kertaalleen toimitettu, eikä senkään vaikutuksista siis tarvitse elää epävarmuudessa.
Sama vaikutelma minullekin jäi LHPK:sta. Vaikkakaan sinä ja minä emme kuitenkaan käyneet samassa seurakunnassa. Olen kyllä havainnut evankelisuuden piirissä olevissa samanlaista henkeä. Se tuntui mulle vieraalle asialle. Yritin aina ajatella, että ehkä katsomme samaa asiaa eri suunnista. Että noin periaatteessa uskomme kohdistuisi samaan. He haluten korostaa armovälineitä ja minun uskoni ei sitten riittänyt ymmärtämään sellaista.
Mitä niissä sitten “realisoituu”, jos ei syntien anteeksiantamus ja armo?
Sanoisin että lupaus, joka vaikuttaa uskon.
[quote=“timo_k, post:162, topic:1876, full:true”]
[quote=“Walther, post:159, topic:1876”]
Mitä niissä sitten “realisoituu”, jos ei syntien anteeksiantamus ja armo?
[/quote][/quote]
Ei, sillä ne ovat ja niiden täytyy olla voimassa jo ennen kastehetkeä, sillä muutoinhan kastaminen olisi turhaa.
Minusta tämä Lutherin teksti on hyvin tyhjentävä aiheemme kannalta:
On erheellistä erottaa uuden Liiton sakramentit vanhan liiton sakramenteista siinä, että edelliset eivät ainoastaan merkitse, vaan myöskin vaikuttavat sen, mitä merkitsevät. Molemmat ovat merkitykseltään aivan saman arvoisia. Sillä sama Jumala, joka nyt pelastaa meidät Ehtoollisen ja kasteen kautta, pelasti Aabelin hänen uhrinsa kautta, Nooan sateenkaaren kautta, Aabrahamin ympärileikkauksen kautta ja kaikki muut heille annettujen merkkien kautta. Vanhan ja uuden liiton sakramentit eivät siis mitenkään eroa toisistaan merkitykseltään, jos vanhalla liitolla tarkoitetaan sitä, mitä Jumala on lain alaisuuden aikana tehnyt patriarkoille ja muille esi-isille…
…meidän samoin kuin esi-isienkin merkkeihin eli sakramentteihin liittyy lupauksen sana, joka vaatii uskoa ja jonka vaatimuksia ei voi täyttää millään muilla teoilla. Sen tähden ne ovatkin vanhurskauttamisen merkkejä eli sakramentteja, koska ne kerran ovat vanhurskauttavan uskon eivätkä minkään teon sakramentteja. Siksipä niiden koko vaikutus onkin juuri usko eikä mikään ulkonainen täyttäminen. Sillä se, joka ne uskoo, täyttää ne, vaikka ei suorittaisikaan mitään ulkonaista tekoa. Siitä johtuukin sanonta: »Sakramentti ei vanhurskauta, vaan usko sakramenttiin.» Samoin ei ympärileikkaus vanhurskauttanut Aabrahamia ja hänen siementään, vaikka apostoli sanookin ympärileikkausta uskon vanhurskauden sinetiksi». Sillä usko ympärileikkaukseen liittyvään lupaukseen vanhurskautti ja täytti sen, mitä ympärileikkaus merkitsi. Sillä usko on sydämen esinahan hengellistä leikkaamista, jota lihan ympärileikkaaminen kirjaimen mukaan kuvasi. Totisesti ei Aabeliakaan vanhurskauttanut hänen uhrinsa, vaan usko, jossa hän kokonaan ja täydellisesti uhrasi itsensä Jumalalle. Ulkonainen uhri kuvasi tätä uskoa.
Samoin ei myöskään kaste vanhurskauta ja hyödytä ketään, vaan sen tekee usko siihen lupauksen sanaan, johon kaste liittyy. Sillä usko vanhurskauttaa ja täyttää sen, mitä kaste merkitsee. Usko on vanhan ihmisen upottamista ja uuden nousemista. Sen tähden on mahdotonta, että uudet sakramentit eroaisivat vanhoista. Sillä molempiin kuuluu samalla tavalla jumalallinen lupaus ja sama uskon henki… Sillä sakramentteja ei täytetä niitä toimittamalla, vaan niihin uskomalla.
Ei siis myöskään voi olla totta, että sakramenteissa asuisi vanhurskauttamisen vaikuttava voima tai että ne olisivat armon vaikuttavia merkkejä. Sillä sellaista puhutaan uskon vahingoksi, tuntematta jumalallista lupausta, paitsi jos sakramentteja sanotaan vaikutusvoimaisiksi siinä merkityksessä, että ne antavat varmasti ja tehokkaasti armon silloin, kun epäilemätön usko on olemassa.
Martti Luther, Kirkon Baabelin vankeudesta, Kasteen sakramentista, Valitut teokset II, s. 435-436, Korostukset minun.
Tämä on kyllä raamatullisen kielenkäytön valossa aika erikoinen näkemys. “Ottakoon kukin teistä kasteen syntienne anteeksi saamiseksi” jne.
Ja Waltherin sanat kuulostavat minun korvaani siltä, että hän uskoo omaan uskoonsa. Oma usko on uskon kohde. Kunhan vaan jaksaa uskoa uskovansa ja olevansa uskovainen, niin pelastuu.
Luterilaisen tunnustuksen mukaan ilman kastetta tai vähintään ilman suostumista kastettavaksi ei voi pelastua. Sellainen usko ennen kastetta, jossa ei haluta tai suostuta kastettavaksi, ei näyttäisi tunnustuksen mukaan olevan pelastavaa uskoa. Kastetta ei voi sivuuttaa kokonaan, sanomalla uskovansa “suoraan” syntien anteeksiantamukseen ristinryövärinä. Tällöin ollaan ulkona luterilaisuudesta.
Luther, Iso Katekismus:
Lisäksi meille on annettu vakava ja ankara käsky suostua kastettaviksi, sillä muutoin emme voi pelastua. Ei pidä kuvitella, että kaste olisi yhdentekevä asia, kuten on esimerkiksi uuteen, punaiseen pukuun pukeutuminen.
Apologian mukaan pelastus annetaan kirkossa, kasteen yhteydessä:
Apologia:
Aivan varmaa on, että pelastuksen lupaus koskee myös lapsia. Mutta eihän se koske niitä, jotka ovat Kristuksen kirkon ulkopuolella, missä ei ole sanaa eikä sakramentteja, koska Kristus synnyttää uudesti juuri sanalla ja sakramenteilla. On siis välttämätöntä kastaa pikkulapset, jotta heidät saatettaisiin osallisiksi pelastuksen lupauksesta, tämän Kristuksen käskyn (Matt. 28:19) mukaisesti: “Kastakaa kaikki kansat.” Samoin kuin tässä annetaan kaikille pelastus, samoin annetaan kaikille kaste: miehille, naisille, lapsille, myös aivan pienille. Tästä seuraa johdonmukaisesti, että pikkulapset on kastettava, koska kerran pelastus annetaan kasteen yhteydessä.
Koska kaste voi olla vain kirkossa, niin tätäkin tarkoittaa se vanha sanonta, ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta. Kaste on yksi kirkon tuntomerkeistä. Sana kehottaa hankkiutumaan kiireesti kastetuksi, jos ei jo ole kastettu. Pelastuksen lupaus ei koske kirkon ulkopuolella olevia, niinhän tuossa kohdassa sanotaan. Kasteeseen liittyy myös opettaminen, joten “ilmaan” ei saa kastaa.
Näitä tunnustuskirjojen kohtia kannattaa miettiä, jos on tarkoitus olla ns. quia-luterilainen. Luther-sitaateilla ei ole lupa kumota tunnustuskirjojen opetuksia.
Joo, mutta luterilaisen tunnnustuksen mukaan on tultava aina kastetuksi uskolla, liitetyksi siihen sovitukseen johon kerran olemme sakramentaalisesti tulleet. Jos tätä uskoa ei ole, ei sakramentti hyödytä sinua, sillä “sakramentin vaikutus on usko,” kuten Luther tuossa yllä toteaa. Kasteen halveksimista on juuri se, ettei uskota.
Raamattuhan sanoo: “Joka uskoo ja kastetaan se pelastuu, mutta joka ei usko se tuomitaan kadotukseen.”
Kaste on kaikkialla siellä missä kastetaan Isän Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ei vain ulkonaisessa kirkkolaitoksessa. Sillä siellä missä kastetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen on läsnä Kirkko, vaikka siellä ei olisi läsnä muuta kuin kastaja ja kastettava. Ei pidä sitoa Jumalan työtä mihinkään ulkonaiseen kirkkolaitokseen, vaikka totta tietenkin on, että Jumala toimii useimmiten ulkonaisen kirkkolaitoksen sisällä olevassa Kirkossa.
Uskon merkityksestä kasteen hyödytykseen ei varmaan olekaan ollut erimielisyyttä, vaan siitä onko kaste portin sakramentti tai mitä tuo portti merkitsee.
Iso Katekismus:
Tähdennämme vielä sitä, että emme pane suurinta painoa kastettavan uskoon tai sen mahdolliseen puuttumiseen, sillä ei epäusko tee kastetta vääräksi.
Tässä Iso Katekismus kehottaa suuntaamaan uskon siihen sanaan, eli kasteella on erityinen Jumalan järjestykseen perustuva asema syntien anteeksiantamuksessa:
Onhan näet koko evankeliumikin ulkonaista, suullista saarnaa. Sanalla sanoen: kaiken sen, minkä Jumala meissä tekee ja vaikuttaa, sen hän tahtoo vaikuttaa tällaista ulkonaista järjestystä käyttäen. Uskon on siis suunnattava katseensa sinne, missä ja mihin suuntaan Jumala puhuu, jopa siihen suuntaan, minkä välityksellä hän puhuu, ja tartuttava siihen sanaan. Meillä on siis tässä sanat: “Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.” Mitä ne sitten tarkoittaisivat, elleivät ne puhuisi juuri kasteesta, siitä vedestä, joka sisältyy Jumalan asetukseen?
Kasteen halveksimista on paitsi se, ettei uskota ollenkaan - mutta myös se ettei uskota kasteen olevan “ainut lohdutuksemme” , kuten Luther kastekaavassaan sanoo:
Rakkaat kristityt! Älkäämme hoitako tätä Jumalan sanomattoman kallista lahjaa niin huolimattomasti kuin tähän asti. Onhan kaste ainut lohdutuksemme, pääsy kaikkien Jumalan aarteiden ääreen ja kaikkien pyhien yhteyteen. Siihen Jumala meitä auttakoon. Aamen.
Kansankirkon pietistisestä kulmasta katsottuna LHPK:ssa halutaan “korostaa” armonvälineitä, ja sanotaan ettei usko ymmärrä tätä. Ajatellaan ehkä siten, että mitä ei voi ymmärtää, ei tarvita. Uskonhan kun pitää olla yksinkertaista lapsenuskoa, “ristinryövärin uskoa”, ja siihenhän ei joku “monimutkainen” sakramenttioppi kuulu. Pietistille tässä on liikaa uskottavaa. Itse kun olen etninen pietisti, niin pidän tuota ilmaisua pietistiopettajilta lähinnä kasteen vähättelynä ja ja tavalliselta uskovaiselta kasteopetuksen puutteena. Luterilaisen kansankirkon kontekstissa sakramenttien “korostaminen” on aitoluterilaisuutta ja niiden vähättely filippismiä.
Antaisitko kaavan lähteen, jotta voisin tutkia sitä kontekstissaan?
Pitää ymmärtääkseni täysin paikkansa luterilaisen opin mukaan, kuitenkin lisäksi kaste tulee suorittaa vettä käyttäen ja intention pitää olla vielä oikea eikä esim lastenleikki tai ei-kristillinen tunnustus. Vanhemmissa kirkkokunnissa kirkkolaitoksella on suurempi rooli. Olen myös havainnut, että kansankirkon joissakin piireissä nähdään kansankirkkolaitoksen olevan The Kirkko.
Mutta tässä ei ollut kuitenkaan pointtini - vaan siinä, että tunnustuksemme mukaan kastamaton ei kuulu Kristuksen Kirkkoon ja pelastuksen piiriin, vaikka uskoisikin Jeesuksen syntiensä sovittajaksi, jos samalla kieltää kasteessa saatavan pelastuksen. Tässä on merkittävä ero vapaisiin suuntiin. Veikkaanpa, että luterilaisen kansankirkonkin sisällä ( de facto: liepeillä) toimivat pietistit päästävät absoluutiolla uskoon tulleet kastamattomat heti ilman muuta pelastusvarmuuteen eivätkä painokkaasti opeta kastetta porttina lupauksen piiriin - tällöin ei ymmärretä, että parannuksen sakramentti on paluu kasteeseen.
Näin siis Lhpk:n katekismuksen esipuheessa.
Jos nyt asetun seurakuntalaisen asemaan, ja koetan ajatella tämän pohjalta mitä minulta odotetaan (siellä odottettaisiin), niin ei se nyt poikkea mitenkään siitä mitä ajattelen opetettavan sekä lut. kansankirkossa että sen herätysliikkeissä.
Ne tunteet ja kokemukset, joista ihmiset kertovat kun eivät halua osallistua Lhpk:n toimintaan, liittyvät siis johonkin muuhun. Oppiperusta yksinkertaistettuna kysymykseen, mitä on olla kristitty, on olennaisesti ihan samaa luterilaisuutta kuin muuallakin. Hienouksiin ei tavallisen seurakuntalaisen mielestäni pitäisi joutua ottamaan kantaa, vaan ne kuuluvat oppikeskusteluun erikoistuneille.