Aloin heti miettiä sitä, että onko armon tuottaminen kertaluontoinen juttu? Eli jos joku kerran saa sen, että armo tuotetaan hänelle, niin hän pelastuu? Vai onko se helluntailainen ajatus lyhyistä tiliväleistä? Eli ihmisen pitää aina päästä ehtoollisella eroon edellisen kerran jälkeen kertyneestä synnin syyllisyydestä ja velasta?
Kolmatta vaihtoehtoa en usko, että tässä tarkoitetaan, että ihminen pelastetaan pala palalta tai vähä vähältä, kunnes erittäin monen ehtoollisen jälkeen koko armo on koossa. Jota sitten pitää tai ei pidä täydentää tai ylläpitää tarpeen mukaan. Neljäs vaihtoehto on tuolle käänteinen, että kasteessa saadaan koko armo, mutta se uhkaa valua pois jos ei sitä ehtoollisen kautta pidetä yllä.
Katolista näkemystä voisi perustella sillä, että kiistämättä mikä tahansa tapahtuma vaikuttaa muistikuvan, sanoman tai siihen liitettävien ajatusten perusteella ihmisessä ymmärryksen kasvamista tai asenteen muuttumista. Vaikka sitten hyvin hitaasti.
Josta tulen siihen, että tämän mukaan luterilainen armo on jotain, millä on joku tietty, täysi mitta, joka on aina laadultaan tai tasoltaan sama. Tai että vastaanottajan asenne ei ole jatkumo, vaan se on tai ei ole. Kun taas katolinen ajatus lienee, että ihminen kasvaa armoon elämisen ja asioiden tapahtumisen myötä.
Meinasin kysellä tuota, että mitä se usko sitten on ja mihin lupauksiin, mutta Luther sanoo, että se on se syntien anteeksiantamus. Ja siihen ei pidä suhtautua kevyesti, vaan se pitää jotenkin käsittää. Tämä syntien anteeksiantamuksen (lupauksen) käsittäminen taas on suoraan sidoksissa synnin käsittämisen kanssa. Jos synti jää ihmisestä katsoen ulkoiseksi tai etäiseksi, niin silloin syntien anteeksiantamus (ja sen käsittäminen) on väistämättä yhtä etäinen asia ja tapahtuma.
Jos elämme Janten lain alaisuudessa, joka sanoo, että kukaan ei ole sen kummallisempi kuin muut (tai “älä luule olevasi mitään erikoista”), niin jokainen tietää, että hän ei ole täydellinen. Eli Jumalan syytös pätee häneen. Mutta ei kokemuksena paina kovinkaan paljoa. Onneksi Jumala on valmis kuittaamaan sen heti armahduksella.
Vaihtoehtoisesti voidaan opettaa, että Jumalalla on kriteeri jokaiselle ihmisen teolle, sanalle ja ajatukselle, millä tavalla sen pitää olla pyhä. Ja koska ihmisen mainitut eivät useinkaan sitä ole, niin ihminen ansaitsee sakkoja vaikka vain kylkeään kääntäisi. Eli ihmistä vaanii tällainen hirvittävä taivaallinen byrokratia, joka pistää hänet ikuiseen tuhoon ja vankeuteen. Paitsi jos hän uskoo, että siltä voi anoa ja saada armahduksen.
Kuten jokainen kunnon byrokratia, tämäkin elää täyttääkseen niiden lakien määräämän tarkoituksen, minkä nojalla se on perustettu. Ja tämä on perustettu jauhamaan muussiksi jokainen sen lakeja rikkova. Mutta kun se jauhoi muussiksi Kristuksen, voi jokainen uhattuna oleva ilmaista kuuluvansa samaan juoneen, jossa vain päätekijää rangaistaan. Loput sitten nauttivat rangaistuksensa itse.
Näitä kahta mallia voisi kutsua nimillä “taivaallinen hälläväliä” ja “taivaallinen mafiaoikeudenkäynti”. En usko, että olen kummallakaan ratkaissut sitä kysymystä, mitä lähdin ratkaisemaan; siis: Jos on anteeksiantamuksen käsittäminen, niin pitää olla synnin käsittäminen, koska nämä ovat merkitykseltään ja painoarvoltaan sama, Kristuksen sovitustyön ollen niitä yhdistävä tekijä.
Erikoinen juttu näissä on, että ihmisen vastustaja ja syyttäjä molemmissa malleissa näyttää olevan Jumala.
(Kyse ei käsittääkseni ollut sisällöllisestä kritiikistä, vaan piti ilmeisesti romaanin muotoa helpommin lähestyttävänä kuin katekismuksen).