Kiitos! Tuokin kohta pakottaa katsomaan kastetta laajemmin kuin pelkkänä momentuaalisena tomituksena. Kristitty ei voi ammentaa lohtua siitä, että hänet on kerran kastettu sakramentaalisesti jos hän ei elä kasteessaan, eli usko. Täällä meillä päin on “luterilainen” ryhmittymä, jonka saarnaajista jotkut saarnasivat juovuksissaan ja perustelivat sitä sillä, että he olivat kasteessa uudestisyntyneet.
1 tykkäys
Pieni selitys vielä äskeisen viestin motiivista:
Minusta on äärimmäisen surullista että uusia seurakuntia ja kirkkoja syntyy niin pienistä syistä.
Kun se riviseurakuntalaisen syvä tarve on kuitenkin tietää [quote= "]
millä tavalla Jumalan Pyhä Henki toimii kristityn elämässä
[/quote]
ja siihen vastataan samalla tavalla… Mutta kuitenkaan ei mahduta saman katon alle.
Tämä ei siis ole syytös mihinkään tiettyyn suuntaan. Vaan suru ja ihmettely.
1 tykkäys
Joh. 16:8 Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: 9 synnin, koska he eivät usko minuun; 10 vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; 11 ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu.
Selitin näitä vähän, nopeasti ja ohimennen jo tuolla Scripturasolan keskustelussa. Mutta siinä on solaksi aika korkeat ja jyrkät seinämät, joten se saattoi mennä vähän hukkaan. Lisäksi nyt selittäisin paremmin.
Mistä tämä nyt lensi? Tai onko sillä mitään tekemistä edellisen kohdan kanssa?
Eli ei voi ammentaa lohtua kasteestaan vaan omasta uskostaan.
2 tykkäystä
Mutta luterilaisuuden ongelma on se, että pitää esittää luterilaiset ongelmat saadakseen jotain irti.
En ihan ymmärrä, mitä @cymbus tarkoittaa. Se “ongelma”, jota ainakin minä pohdin, on kuvattuna Raamatussa: “Antakaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta” (Apt.2:40). Jumala siis saarnauttaa kaikkialla maailmassa ilmoitustaan, lakia ja evankeliumia, eikä tämä ole minkään erityisryhmän erityisasia, vaan meidän kaikkien tulee päästä armon osallisuuteen. Jos nyt luterilaisen katekismuksen vastaus tähän ongelmaan on virheellinen, niin kertokaa te kriitikot, missä se virhe on.
Onneksi se oma usko on joka päivä järkkymätön vuori!
En sinänsä pidä Waltherin positioita mitenkään ahdistavana. Huvittaa vaan, koska luterilaiset saattavat pitää klassista pelastuskäsitystä ahdistavana, koska tekojen painotus. Mutta kyllähän se niin on että neuroottinen ihminen repii ahdistusta mistä tahansa. Joitakin ahdistaa sakramentit, toista usko, kolmatta teot. Kristus on kuitenkin onneksi kaikille sama.
2 tykkäystä
Joku tässä tökkii. Eikö minulla nimen omaan luterilaisena ole lupa lohduttautua sillä, että minut on Pyhässä Kasteessa liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen? Kun omatuntoni syyttää ja koen epäonnistuneeni, no lähes kaikessa, niin kuitenkin tiedän olevani Jeesuksen opetuslapsi juuri siksi, koska minut on kastettu. Uskooni en voi turvata, mutta jo kasteessa omakseni tulleeseen Kristukseen voin. En tiedä missä uskoni aina on, mutta tiedän “lunastajani elävän”.
Mites sinä tämän nyt näin päin nyrjäytit? Minä en puhunut mitään lohdun ammentamisesta uskosta, varsinkaan omasta uskosta, vaan lohdun ammentamisesta kasteesta tässä kontekstissa. Siitä, et ilman uskoa voi ammentaa lohtua. Jos olet esim. hätätilanteessa ja saat tietää, että sinua ollaan tulossa auttamaan, mutta et usko sitä, niin mitä lohtua voit ammentaa tuosta tiedosta?
2 tykkäystä
===> Jos et usko oikein tai tarpeeksi, niin kasteesta ei ole hyötyä. Parempi olla tekemättä syntiä, tehdä oikea uskonratkaisu ja ymmärtää dogmatiikan pienimmätkin hienoudesta oikein, tai kasteesta ei ole mitään iloa. Ei tämä nyt kauhean leppoisalta kuulostaa. Kasteeseen voi luottaa paitsi että kunhan jos.
Juuri näin ja tämä on uskoa! Sen sijaan ilman uskoa et voi turvata Jumalan tekoihin, etkä lupauksiin, et vaikka sinut olisi yhdeksän kertaisesti kastettu. Kuten tiedät monien uskonelämä sammuu ja käy Jeesuksen vertauksen mukaisesti; nämä jotka ovat saaneet kutsun Kuninkaan Pojan häihin luopuvat siitä, koska rakastavat kuka omaisuutta, kuka bisneksiään jne., “sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.”
Usko ei ole meidän tekomme, vaan Jumalan teko ja siksi se ei ole lainkaan vaikeaa. Minä uskon nukkuessanikin.
Mulle henk.koht. omassa uskonelämässä ei tunnu tarpeelliselta tehdä tuota “koukkausta” kasteen kautta, vaan voin turvautua “suoraan” siihen, että Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista. Kasteeseen turvautuminen on myös siinä mielessä hankalaa, että on selvä fakta, että kaikki kastetut eivät pelastu. Sen sijaan jokainen, joka turvautuu Jeesuksen sovitustyöhön, pelastuu. Ei siis luottamista ensisijaisesti uskoon tai kasteeseen, vaikka molemmat ovat tärkeitä asioita. (Tosin en itse kovin mielelläni käytä usko-sanaa tässä yhteydessä, koska se on niin helppo tulkita väärin, puristetuksi usko-suoritukseksi tai siten, että Jumala arvioisi meidän varmuuden astetta. Puhun mieluummin luottamuksesta tai turvautumisesta.) Kaste on ehdottoman tärkeä juttu, samoin ehtoollinen, ja rippikin on tosi hieno asia. Syntien anteeksiantamus on kuitenkin omistettavissa tässä ja nyt, ei vasta seuraavana sunnuntaina. Ja joo, tiedän, että tässä on enemmän kysymys painotuseroista kuin oppieroista. Tämä on kuitenkin mulle tärkeä asia, olenhan nimenomaan evankelinen. En siis sellainen, joka käy Sleyllä naispapittomuuden takia, vaan identiteetillisesti ja teologisesti perinteisen evankelinen.
1 tykkäys
Äkkiäkös tästäkin saadaan ahdistavaa. Entä jos uskon huonosti tai heikosti? Miksi olen huonompi ihminen kuin muut tai en onnistu? Miksi en ymmärrä opillisia hienouksia? Miksi ahdistaa? Ehkä Jumala ei ole antanut minulle uskoa.
3 tykkäystä
Jeesus sanoo: ”kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?" Luuk. 18:9.
Myös monien muiden raamatunkohtien perusteella me tiedämme, että mitä lähempänä Jeesuksen paluuta me elämme sitä harvinaisemmaksi käy usko. Kastettuja kyllä on. Onkohan yksistään Room. kat kirkossa 2,5 miljardia kastettua ja siihen muiden kirkkokuntien kastetut päälle. Jeesus ei kuitenkaan sano tuossa löytäneekö hän tullessaan kuinkakin monta kastettua, vaan löytäneekö uskoa! Siitä kaikki on kiinni. Me elämme nyt äärimmäistä lopun aikaa, emmekä selviä kuiville viisastelemalla uskon asioista jos samaan aikaan pitäydymme tähän maailmaan, sen himoihin ja loistoon. Nyt se tapahtuu vielä erityisen helposti ja runsaasti sillä Saatana raivoaa kaikella mahdillaan kun tietää itsellään olevan enää vain vähän aikaa.
- Kuulkaa siis te vertaus kylväjästä: 19. Kun joku kuulee valtakunnan sanan eikä ymmärrä, niin tulee paha ja tempaa pois sen, mikä hänen sydämeensä kylvettiin. Tämä on se, mikä kylvettiin tien oheen. 20. Mikä kallioperälle kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja heti ottaa sen ilolla vastaan; 21. mutta hänellä ei ole juurta itsessään, vaan hän kestää ainoastaan jonkun aikaa, ja kun tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin hän heti lankeaa pois. 22. Mikä taas orjantappuroihin kylvettiin, on se, joka kuulee sanan, mutta tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahuttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi. 23. Mutta mikä hyvään maahan kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen ja myös tuottaa hedelmän ja tekee, mikä sata jyvää, mikä kuusikymmentä, mikä kolmekymmentä." Matt. 13: 18-23.
Asia on vakava ja siksi itse kunkin tulee koetella Raamatun sanan mukaisesti onko hänellä uskoa? Ellei ole, niin sellainen ihminen ei koetusta kestä ja hänen käy huonosti jollakin edellisen vertauksen tavoin, ellei hän ole hyvää maata, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen. ”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.”
1 tykkäys
“Kasteeseen turvautuminen”- on minulle turvautumista siihen, mitä Raamattu kasteessa ihmiselle lupaa. Kasteeni perusteella tiedän olevani varmasti liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, koska Raamattu näin vakuuttaa (Room 6). Toki saan heti uskolla omistaa armon ja anteeksiantamuksen Jeesuksen veren tähden (evankelinen koen olevani itsekkin). Näin se seesteisinä aikoina meneekin. Joskus vain syvissä vesissä ollessa ei ole helppoa tarttua synnin tahraamalla ymmärryksellä lupauksiin armosta. Silloin kaste on se varma asia, joka on jo tapahtunut ja josta tiedän että olen kaikesta huolimatta Jeesuksen oma, Hän ei aja minua pois ja tahtoo antaa minulle syntini anteeksi ja puhtaan omantunnon.
En näe tarpeen asettaa uskoa ja kastetta “tärkeysjärjestykseen”. Molemmat tarvitaan.
2 tykkäystä
Tämä on keskustelufoorumi. Ei saarnanuottia enää, jooko.
1 tykkäys
Tuosta Lutherin Apologian tekstistä ja/tai Pekan tulkinnasta voidaan vetää myös johtopäätös että helluntailaiset ja muut vastaavat liikkeet ovat Kristuksen kirkon ulkopuolella, koska hyljeksivät (lapsi)kastetta.
Tai sitten Luther on mennyt hyvin pitkälle metsään tulkinnoissaan…
Eli Jumala tekee asioita ihmisille heidän nukkuessaankin. Ok tähän asti.
Mutta loppua kohden Jumala väsähtää? Tai sitten ihmiset nukkuvat vähemmän? Jolloin helppoa uskomisen aikaa mahtuu vuorokauteen niukemmin, kunnes tulee kriittinen piste, jolloin sitä ei riitä enää päivän yli?
Eli se on jotain, mitä ihminen ei varsinaisesti tee. Ja tämä ei-tekeminen käy harvinaisemmaksi. Jos uskoa vertaisi lankapuhelimella soitteluun, niin sekin on jotain, mitä 1) joku muu tekee kuin minä, ja 2) tehdään kaiken aikaa vähemmän, joten 3) on äärimmäisen vaikea päätellä siitä, että mitä tekemistä asialla on minkään tietyn henkilön kanssa, saati sitten minun, jos on yhtään mitään.
Luuk. 18:8 Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän lankapuhelimia maan päältä?
Joku tässä keskustelussa sanoi, että tuo kuulostaa uskomiselta uskoon. Mutta yleinen uskominen uskoon on sitä, että ajatellaan uskon olevan jotain mentaalista voimaa, jota ihmisen pitää treenata rypistämällä otsaa ja ajattelemalla keskittyneesti. Kun taas tämä on sen vastakohta samalla janalla. Eli pitää uskoa uskoon, mutta tehdä sitä mahdollisimman vähän. Vain sen verran, että se juuri ja juuri tapahtuu.
Ihmiset alkavat kellahdella kahteen vastakkaiseen “erheeseen”: Toinen on sitä, että uskoon uskomisen sijaan uskotaan jotain konkreettista. Toinen on sitä, että uskoon uskomisen ajatellaan itsessään saavan aikaan jotain konkreettista. Joku kutsuu ensimmäistä katolisuudeksi ja jälkimmäistä karismaattisuudeksi. Mutta siinä keskellä on aivan hiuksenhieno, rajattoman riemun tarjoava, puhdas uskominen uskoon.
Kai sen nyt saa sanoa, etten vieläkään löydä tuosta päätä enkä häntää?
Siinä tajtaa olla iteeana tämä, että ainoa syy hyljeksiä lapsikastetta on nähdä uskossa jotain aktiivista vastaanottamista. Joka siis kiistää tai torjuu sen, mitä lapsikasteen katsotaan puhtaimmillaan olevan, eli passiivista vastaanottamista. Kaikki aktiivinen vastaanottaminen on syntiä, koska se katsoo, että synti, synnillinen tekeminen tai potentiaalisesti synnin tahrima teko tai motiivi voisi olla osallinen pelastukseen.
Ajatus on siinä, että karjapihan eläinkin voisi uskoa, jos vain olisi luvattu jossain, että Jumala sellaiselle lahjoittaa uskon. Eipä ole mitään syytä kiistää uskoa sen enempää lyhtypylväältä. Paitsi vain se, että Jumala ei ole niille luvannut sitä lahjoittaa. Usko on jollain tavalla kuin fiktio, paitsi että se on faktaa.
Aivan kuin ihmisellä olisi ominaisuus, nimeltä “gröhömpsisyys” (jonka joku voi kuvitella liittyvän jotenkin siihen, miten esiinnytään sekuntia ennen kuin pidetään puhe, jolloin yleensä yskäistään tai selvitellään kurkkua), mutta sitä ei voi suorittaa a) pitämällä puheita tai b) yskimällä tai selvittelemällä kurkkua ennen puheita, vaan c) se lahjoitetaan ihmiselle armosta ja ilman omaa ansiota. Kun taas helluntailaisten “harha” on se, että vaikka se olisi miten ilmainen, niin sitä silti yritetään toteuttaa niin, että kasteen jälkeen saa lausua muutaman sanan, ja sitä ennen ehkä vähän köhäistä kun nostaa katseen kohti yleisöä.
Se on lahja, jota ei 1) pidä käyttää, 2) saa käyttää, 3) voi käyttää, 4) saada lisää. Uskon kaikki efektit ovat siis suoraan Jumalan sisäisiä tai kolminaisuuden persoonien välisiä. Se, mitä sanotaan ihmisen uskoksi, on vain se, että hänen osakseen luetaan tämä Jumalan sisäinen usko. Hän ei edes itse usko, vaan hän vain affirmoi jotain. Joka on sinänsä uskoa, jonkun mielestä, kuten myös arkikielen merkityksessä, mutta tästä juuri ei ole kyse.
Sitä tässä vaan yritän testata, että jos uskon pointti on saada järki pökertymään nerokkuuteensa, niin se ainakaan ei tapahdu ilmaiseksi tai hetkessä, vaan sen eteen pitää nähdä vaivaa.
Tässä saatiin nyt sellainen paradoksi, että uskoon uskominen ei ole uskomista. Se on sinänsä aika pökerryttävää. Kun taas uskoon uskomiseen uskominen ehkä lieventäisi ongelmaa äärimmäisen vähän, mutta olisi silti sekä uskomista että uskoon uskomista. Eli meillä on loputon rekursio, joka saattaa aavistuksen verran, toisin sanoen asymptoottisesti nollaa lähestyvän määrän, alkaa ratkaista ongelmaa.
Kaikki tietenkin lähtee siitä, kun olemme siis päättäneet, ettei evankeliumi sano mitään konkreettista, koska inhimillinen viisaus on konkreettista, mitä Jumalan viisaus ilmeisesti ei ole.
En oikein jaksa olla kovin nerokas enää, joten jää tämä pökertyminenkin heikonlaiseksi. Alkaa vain ärsyttää se, että tuossa ilmeisesti yritetään esittää ei mitään aivan kuin se olisi jotain. Tai sanoa ei mitään aivan kuin olisi sanottu jotain.
Näin on minullakin, vaikka tiedän saaneeni uskon jo babyna minua kastettaessa, mutta ongemalliseksi
sen tekee se, ettei minulla ole siitä konkreettista havaintoa ja siksi minua ei auta pätkääkään vaikka kuinka suggeroisin itseni tekemään tuon mainitsemasi koukkauksen, asia jää silti puhtaasti kognitiivisen uskon tasolle. Sen sijaan Ehtoollisen
suhteen asia toinen, sillä siinä minä olen myös konkretian tasolla tekemisissä minua varten hankitun sovituksen kanssa. Nyt varmaan joku läimäyttää minua poskelle ja heittää syytöksen
kokemuskristillisyydestä, mutta olen sitä mieltä, että ihminen on kokonaisuus, jolloin myös tunteet ovat pelissä mukana. Kysymyshän onkin vain siitä onko kokemuksilla myös itseni ulkopuolinen perusta ja tällaisen perustan löydän heti Raamatun sanasta, kun sen sijaan ns. varsinaisessa kokemuskristillisyydessä, jota tietyt liikkeet edustavat tällaista perustaa ei ole, vaan siinä itse kokemus muodostuu perustaksi, jolle usko rakentuu.
1 tykkäys