Näinhän se tietenkin menee elokuvissa ja kirjoissa ja omissa kuvitelmissa. Ja onneksi joskus vielä elävässä elämässäkin.
Tahdon kaikkien ymmärtävän että en arvostele enkä aliarvosta nykyistä luostarielämää vaan yritän nimenomaan kunnioittaa sitä sanomalla ääneen oman näkemykseni että nykyaikana luostarielämä on enemmän kuin usein väljähtynyttä. Muotomenoista pidetään kiinni, mutta hengellisessä ohjauksessa ollaan joko lapsenkengissä tai ihan pihalla. Sisäisestä kilvoittelusta kukaan elävä ja läsnäoleva ei osaa sanoa mitään, kaikki pitäisi etsiä kirjoista ja tällaisen asian esilletuoja saatetaan leimata turhan narisijaksi. Mitä elävälle luostariperinteelle on tapahtumassa, vai pitääkö vetää johtopäätös että elävä luostariperinne on aina elänyt ainoastaan kirjoissa? Luostariin sulkeutuminen on varma tapa tehdä uskonelämästä sisäsiittoista ja vääristymisille altista jos elävä perinne puuttuu.
Poistin.
Ahaa, vai tuollaista. No, eivät nuo niin pahoilta näyttäneet. Puristit tuskin hyväksyisivät El Greconkaan töitä. Kyseisen munkin ikonimaalauksessa on kuitenkin kyse ensisijassa hänen omasta kilvoittelustaan. Eivät nuo hänen työnsä kaikilta osin minunkaan esteettistä silmääni miellyttäneet, mutta ymmärrän tuota hänen esteettistä kantaansa, jonka mukaan hän toivoisi kirkkotilojen olevan nykyistä hämärämpiä.
On totta, että joissakin kirkoissa on hyvin “kauppakeskuksen kirkas”, kliininen sähkövalaistus. Jos taas katsoo esim. Riisa-museossa luovutetun Karjalan alueelta peräisin olevia ikoneja, niin ne ovat varsin tummia - vanhimmat miltei mustia. Voi vain kuvitella tunnelmaa vanhoissa, mustuneissa tsasounissa, muutaman tuohuksen lepattaessa mustuneiden ikonien edessä jne. Ei kaikkiin tyyleihin kuulu esim. voimakas kultaus.
No, nämä ovat makuasioita. Kyllä minä nuo silti ikoneiksi tunnistin ja voisin niiden edessä hyvinkin rukoilla. Ehkä munkki Stefanos myös hieman liioittelee kokemaansa kritiikkiä, sillä noiden bloggauksien mukaanhan ne ovat jo moneen paikkaan kelvanneet, arkkipiispamme tsasounaa myöten. Mutta varmasti eivät ole kaikkien mieleen.
Vanha ketju, mutta jotakin haluan kommentoida. Oon harrastanut Jeesuksen rukousta 30 vuotta ja hesykasmi yleensäkin veti puoleensa jo Valamon alkuaikoina. Pyöritän tuota rukousta mielessäni koko ajan kun olen valveilla, olen sitten missä tahansa. Nyt kun asun “erakkolassa” kissojeni kanssa, niin vihdoinkin on puitteet rauhallisen hiljaiselle hesykastiselle elämälle. 
Kirkkoon Turkuun pääsen todella harvoin, kipukroonikko kun olen. Eilen kävin messussa pitkästä aikaa, edellinen kerta oli ennen pääsiäistä. Siksi on todella kiva, että kirkkoherrani tuo mulle ehtoollisen aina kun hänellä on reissua Salon ohi. 
Mukava juttu Valamon luostarista. Tuo kasvihuoneviljelyn aloittaminen hieman hirvittää. Se on ala, jossa Suomessa katteet ovat pienet mutta aloituskustannukset hyvin suuret. Jos luostari kuitenkin pyrkii laajentamaan elintarvikealalla, niin mielestäni sen pitäisi keskittyä sellaisiin tuotteisiin, jotka tukevat ortodoksisen elämäntavan noudattamista: esim. paastoruokaa ja -säilykkeitä, leivonnaisia ort. juhlia varten jne. Pelkällä kasvihuonekurkulla tmv. kilpaileminen muiden saman alan yritysten kanssa tuskin osoittautuisi kannattavaksi ideaksi.
Onpas mielenkiintoinen juttu. Mun aikanani kaikki maanviljelys lopetettiin kannattamattomana, marjapensaita oli kyllä. Todella hienoa toi velkajuttu, se oli kyllä yhden sortin painajaisena veljestön niskassa.
Maaseudun Tulevaisuus ehdottaa aiheeseen liittyväksi artikkeliksi: “Pyynikin munkkeja jonotetaan, vaikka sisältävät palmuöljyä”.
Minä ajattelin tuon yrityksenä lisätä omavaraisuutta.
Viitaten mystiikkakeskustelussa esille nousseeseen aiheeseen
( Mystiikka ortodokseilla ja muilla ) miten Suomessa ortodoksinen kirkko suhtautuu tällä hetkellä munkkeihin ja nunniin jotka ovat jättäneet luostarin. Onko ehtoolliselle menemistä ripin kautta? Joskushan oli aika jolloin luostarin jättämisen jälkeen oli melko lailla kirottu loppuelämäkseen. Missään nimessä en pysty ymmärtämään sellaista kirkollista käytäntöä jossa luostarin jättäminen rinnastuu epäjumalanpalvelukseen eli kristillisen uskon hylkäämiseen. Jos näin olisi, luostarilupaus rinnastuisi kasteeseen, mikä taas ei voi olla millään lailla kestävä looginen tai teologinen kuvio. Jumalaa palvellaan pysyvästi vain kasteen kautta, muut järjestelyt ovat valintoja jotka eivät rinnastu millään tavalla kasteessa tehdyn valinnan ikuiseen luonteeseen.
Eroa munkkeudesta surraan samalla tavalla kuin avioeroa, johon sitä voidaan verratakin. Missään tapauksessa ei ole oikein tuomita ketään kutsumuksessaan epäonnistunutta. Syyt luostarista lähtöön ovat moninaiset. Moni tulee ehkä vanhemmalla iällä luostariin, eivätkä voimat riitäkään raskaaseen kilvoitteluelämään. Moni voi sairastua luostarissa. Sairaitten munkkien ja nunnien pitäisi minusta sallia vihkiytyä suureen skeemaan ja olla vapaita työnteosta. Näin moni parantumattomasti sairas voisi jäädä luostariin asumaan. En tiedä mistään ehtoolliselta pidättämisistä. Epitimioita annetaan nykyisin vähän. l
Ainakin minulle on tullut kuva, että tuollaista asennoitumista on muuallakin. Erityisesti, jos asuu maassa jossa ortodoksisuus on pienessä vähemmistössä.
EDIT: Oho… en huomannut milloin tuo kommentti oli kirjoitettu 
Tämä lähellä Ruotsin kirkon luostareista lähteneiden kohtaloihin.
Näinhän sen pitäisi olla ja Lintulassa käsittääkseni ollaankin oikealla tiellä tässä asiassa.
Munkki Trifon on ollut jo vuosia vanhuudenlevossa, tosin ei suuressa skeemassa.
Ei onnistu Valamossa, eikä hän ole siellä enää vuosikausiin asunutkaan.
Aivan, hän on vanhainkodissa vanhuudenlevossa, mutta kuuluu silti veljestöön.
Jotta nähtäisiin vähän läntisiäkin luostarilupausjuhlia. Yleensähän tänne postaillaan kuvia parrakkaista miehistä vihkimysjuhlissaan.
Jonkin verran on alkanut kuulumaan sääntökunnista uutisia, joissa peräänkuulutetaan sääntökuntiin kuuluvien oikeutta inhimilliseen työn määrään, työntekijän oikeuksiin ym.
Monet sanovat että nunnilla, sisarilla ja munkeilla ei voi olla valittamista, he ovat osansa valinneet, mutta ei se ihan niinkään voi mennä että sääntökuntaelämän, askeesin ja kuuliaisuuden varjolla voidaan järjestää ihmisten elämä ihan miten vain.
Tässä taas näitä kuulumisia luostarimaailmasta. Tällä kertaa Chilestä.
Onko ongelma kirkon, luostarin, yhteiskunnan vai kulttuuristen tapojen?
Saisiko referaatin kielitaidottomille? 