Luostari- ja erakkokilvoittelu


#41

Googlen kääntäjällä tulee niin hyvä käännös espanjasta englanniksi että en jaksa nyt flunssan keskellä alkaa referoimaan.
Ja parempi muutenkin käyttää tuota kääntäjää niin tulee varmasti neutraalimpi käsitys tekstistä, tunnustan että näissä asioissa saatan olla taipuvainen tiettyjen asioiden korostamiseen.


#42

Osa espanjankielisestä tekstistä liittyy tähän tapaukseen.


#43

Tästä aiheesta kannattaisi puhua laajemminkin. Onko naisten sääntökuntaelämän tarkoitus palvella “ylempiään” ja miten kirkossa päätetään siitä kuka on ylempi ja kuka alempi. Ja jos koko käsite ylempi ja alempi on kirkossa hyödytön, miksi niin kuitenkin tehdään. Kuuliaisuus Jumalalle toisten ihmisten kautta ja toisia ihmisiä kohtaan on kaunis ja tärkeä osa sääntökuntaelämää, mutta sen ilmentymät ovat vaihdelleet eri aikoina, eivätkä aina ole olleet kovin hengellisiä, ainakaan nykyisestä perspektiivistä katsottuna.

Googlen kääntämiä pätkiä alkuperäisestä tekstistä.

To start talking about the issue, Arenas has to explain the ideological context behind the phenomenon and delve into a concept: a certain ecclesial paradigm that still holds that there are “degrees” of Christians. “He who is in hierarchy over another, is in a state of greater perfection,” he explains.
Then he clarifies a second point: “It is not that there is a stage of superiority where all the consecrated people are, no, there is distance within, and men are superior to women,” he declares. The reason is simple: man can be ordained as a priest and administer sacraments, something that women, by ecclesial structure, is not allowed.

The nun was educated historically understanding that the minister who received the sacrament of order was superior. Even more so if he was a bishop, and a cardinal even more. "This is, in essence, what he identifies as the origin of the problem of asymmetry that women face within the Catholic Church, and affirms that many times it is reproduced by them.
He says, for example, that there are consecrated women who “absolutely defend the masculine privilege within the Church” and that "they understand at all costs that these are things that correspond, because in the end the most sacred place is that which can administer sacraments Then, you have to take care of it. "
"It is a way of understanding the feminine religious life as a subordination to the mission of the ordained ministers, and it reflects a way of understanding the pastoral work of women as one without any real protagonism, a kind of servility that does not reflect the authentic religious vocation, that many communities do live, "he says.


#44

Tämän toivoisi vähitellen jäävän historiaan. Mistä saataisiin esim. skandinaavisia koulutettuja naisia sääntökuntiin.
Kaikkien kulttuuristen asenteiden ei todellakaan pitäisi päteä kirkossa ja sen kirkastumiseksi tarvitaan monenlaisten kulttuurien ihmisiä kirkkoon toimimaan.

But beyond the absence of rest as something dangerous to health, the theologian says that lack of free time has another impact: access to information. Without rest there are no moments to see news, study, learn.
"In general, women’s congregations have not enhanced the intellectual dimension of development, and that is the reason why they have always had a secondary place, which replicates what operates in society: the less informed you are, the less you can claim The less you know how things work or should work within the Church, the less you will claim if they are malfunctioning, "he says.


#45

Kommentoin vielä tässä yksinpuhelussani tuota naisten luostarielämässä yleisesti esiintynyttä kouluttautumismahdollisuuksien puutetta.

2016, kun Vatikaani antoi tarkentavia ohjeita naisten klausuurielämää noudattaville sääntökunnille, Vatikaani otti kantaa myös nunnien koulutukseen. Tämä on historiallinen kannanotto, sillä aiemmin Vatikaani ei ole ottanut näin vahvasti kantaa naispuolisten luostarikilvoittelijoiden teologisen koulutuksen puolesta. Toki siinä ei oteta nytkään kantaa mihinkään formaaliin teologiseen koulutukseen, mutta kun sääntökunta kokoontuu kouluttautumaan päivittäistä elämäänsä koskeviin aiheisiin, aihepiiri on melkoisen teologinen ja kun koulutusta pitävät papit ja nunnat, lähestymiskulmat ovat varsin teologisia.

Vatikaanin ohjeissa tärkeänä pidettyä elämän läpi jatkuvaa koulutusta tietysti osa sääntökunnista pitää hankalana ja omassa elämässään liian vaikeana toteuttaa, kun on totuttu että oman sääntökunnan sääntö ja liturginen elämä riittää. Nyt Vatikaani siis puhuu koko elämän kestävästä tietojen ja näkemysten syventämisestä.

Totta kai jokainen sääntökunta saa itse päättää arjen toimistaan, mutta on mielenkiintoista miten osa naisten sääntökunnista pitää jatkuvan kouluttautumisen ajatusta hankalana.
Tässä tekstissä pidetään sääntökunnan ja sen federaatioiden yhteisesti järjestämää koulutusta huonona vaihtoehtona mm. siksi että postulantti ja noviisi joka on hakeutumassa luostariin jossa noudatetaan liturgian erityistä muotoa, joutuu yhteisen koulutuksen aikana noudattamaan mahdollisesti myös liturgian tavallista muotoa.
Otsikko vihjailee Vatikaanin käyttävän nunnien ohjeistamista kouluttautumiseen vallankumouksen välineenä.
Melkoisen mielenkiintoinen näkemys, sillä Fransiskuksen ohjeet naisten sääntökunnille ovat olleet kautta linjan hyviä ja rakentavia, ne antavat tilaa kunkin sääntökunnan karismalle, mutta poistavat rakenteissa vieläkin näkyvää naisten pitämistä holhottavina hahmoina 1800-luvun tapaan.

Ja on pidettävä mielessä että sekä Vultum Dei Quaererea että Cor Oransia ovat olleet valmistelemassa nunnat itse paavin ja Vatikaanin “koneiston” kanssa. Parhaiten tuntemani fransiskaaninen klausuurisääntökunta esimerkiksi on jo lähes kymmenen vuoden kuluessa uudistanut omaa sisäistä koulutusohjelmaansa, koska asiaa Vatikaanissa valmisteleva ryhmä on tiedottanut asioiden kehittymisestä jatkuvasti kentälle.
Lisäys:
Cor Orans on siis tänä vuonna ilmestynyt Vatikaanin ohjeistusosio Vultum Dei Quaerereen. Näitä on kaivattu, sillä nämä korjaavat naisten sääntökuntien asemaa vastaamaan kristillistä käsitystä miesten ja naisten välisistä suhteista, viktoriaanisten, sekulaarien käsitysten tilalle.


#46

Tämä munkkien ja nunnien vanhuudenlevon järjestäminen on mielenkiintoinen aihe.
Katolisten munkkien ja nunnien en ole omilla tutkimusretkilläni koskaan nähnyt siirtyvän vanhainkotiin. Sairaalaan kyllä.
Osa läntisen luostarielämän haasteista kiteytyykin siihen että monen yhteisön elämästä on tullut vanhainkotielämää.
Omien jäsenien hoidon on nähty hyvin tärkeäksi tapahtua luostarissa sisällä. Vielä 80-luvulle tultaessa oli luostariasukkeja jotka eivät olisi edes yöpyneet sairaalassa.

Luostareihin on järjestetty sairastupia, niitä niissä on tietysti aina ollutkin, mutta nyt niissä hoidetaan lähes yksinomaan yhteisön vanhukset. Varustukseen kuuluu ihan sairaalasängystä alkaen lähes kaikki tarpeellinen. Yhteisö pyrkii hoitamaan vanhukset vaikka koulutettuja hoitajia ei yhteisöön kuuluisi. Se tarkoittaa sitä että yhteisön aika menee suurelta osin vanhenevan joukon hoitoon.
Tämä on iso asia joka leimaa läntistä luostarielämää tällä hetkellä.

En tiedä miten asia tullaan hoitamaan jatkossa. Osa vanhenevista yhteisöistä tietysti tulee ihan lähitulevaisuudessa loppumaan ja yritetään keskittyä terveen ikärakenteen omaaviin yhteisöihin.
Ehkä myös ulkoistettu hoito tulee suositummaksi tavaksi järjestää asia, toistaiseksi asenteet sääntökunnissa on sellaiset että yhteisö haluaa varmistaa sen että jokainen voi elää mahdollisimman lähelle loppuaan sitä nunnan ja munkin elämää johon aikoinaan lupautui, fyysisistä vaivoista huolimatta. Yhteisö kantaa toisista, heikommista , vastuun.


#47

Eräs Athoksen munkki, joka ei ollut 50 vuoteen lukenut sanomalehteä, selasi uuden lehden läpi ja sanoi: “Yhä samat uutiset kuin 50 vuotta sitten.”

Ei munkin pidä keskittyä maallisiin asioihin vaan taivaallisiin.


#48

Tiedetään lännenkin luostareissa tämä, että maallisia uutisia ei tarvitse, mutta ainakin lännessä naisten luostarit ovat olleet selvästi paitsiossa opiskelemisen suhteen. Miehet taas sen sijaan ovat opiskelleet paljonkin.
Joskus muinoin mm. benediktiiniluostarit olivat alueidensa uusimman viljelytekniikan ja taloudenhoidon keskuksia. Sellaisia sivistyksen keskuksia on ollut myös naisluostareiden joukossa, mutta varsinkin 1600-luvulta alkaen alkoi naisten klausuurin tiukentaminen.

En ole varma onko idän luostareissa edes koskaan esiintynyt vastaavaa. Kontemplatiiviset naisten sääntökunnat velvoitettiin noudattamaan paavillista klausuuria, jonka säännöt saneltiin papiston toimesta, ei sääntökunnan itsensä karismaa noudattaen.
Säännöt ovat olleet aika hurjiakin. Ulko-ovia kymmenen metrin korkeudessa sisään- ja ulos liikkumisen tekemiseksi tarkkailtavaksi, nunnien peittäminen kokonaan ulkomaailmalta verhoin ja kasvoilla olevin hunnuin. Kirkko sai myös kohdella luostarin jättänyttä nunnaa kuin isä karannutta tytärtään, tässä näkyy se aikansa elänyt ajatus että nainen on aina jonkun miehen huollettavana, eikä voi vastata itsestään ja omaisuudestaan. Toki myös yhteiskunnat olivat toisenlaisia kuin nyt. Järkyttävää on ajatella että useat nunnasukupolvet elivät lukien tällaisia sääntöjä pitäen niitä saamansa opetuksen mukaan tienään pyhittymiseen ja Jumalan kasvojen näkemiseen. Oman luostarin sääntöähän on pidettu luostariasukin yhtenä tärkeimmistä hartauskirjoista. Varsinkin niille jotka eivät ole pitkiä lukuja jaksaneet lukea, sen merkitystä on korostettu todella paljon.

Vaikka luostareissa oli toki naisia jotka myös opiskelivat, kaikkea opiskelua ei katsottu naisille hyvänä.
Paavillinen klausuuri muodostui 1700-1800 lukujen aikana paikoin aika järkyttäväksi paikaksi. Rakennukset saattoivat jäädä kaupungistumisen myötä keskelle kylien ja kaupunkien keskustoja, jolloin ulkoileminenkin loppui. Rakennukset olivat täysin suljettuja, joissain niissä oli vain kivinen sisäpiha jossa jaloittelu oli samantyyppistä kuin vankilassa. Tällaisiä rakennuksia on edelleen käytössä toimivilla luostariyhteisöillä, eikä kaikissa niissä edelleenkään ulkoilla.

Kontemplatiiviseen klausuuria noudattavaan sääntökuntaan toki nainen valitsee itse mennä, mutta epäkohta on siinä että tietynlaiset sääntökunnat pakotettiin noudattamaan tietynlaista klausuuria. Näin ei kuuluisi olla vaan sääntökunnan kuuluisi saada itse muodostua karismansa ympärille. Luostarien asukkaat eivät ole kirkon alaisia, eivätkä luostarit kirkon omistamia. Miehet saivat olla luostareissaan itsestään vastuussa, koska sitä he olivat yhteiskunnassakin, mutta naisten luostareita katsottiin voitavan papiston toimesta holhota koska nainenhan ei muutenkaan saanut vastata itsestään.
Klausuuurisäännöillä on perusteltu myös oppimisen rajoittamista, uusiin työtapoihin tutustumisen rajoittamista ja terveydenhuollon saatavilla oloa. Nyt ei siis ole kyse siitä että nunnille ei ole hengellistä hyötyä aikakauslehtien lukemisesta tai uutissivuilla surffaamisesta.
Naisilla ei myöskään ole ollut aina pääsyä teologisiin opintoihin, vaan luostareihin muodostui aika erikoisiakin hartauden muotoja.
Kun naiset “oppivat liikaa uusia asioita” vierailijoilta, vierailemisen sääntöjä tiukennettiin mitä uskomattomammilla keinoilla.

Tämä kaikki on aiheuttanut vuosisatojen aikana luostarikulttuurin vääristymistä jota mielestäni Vatikaani nyt koettaa auttaa uudistumaan.
Toki jäädä asumaan eristyksiin on ollut menneinäkin aikoina yksi tapa antaa itsensä Jumalalle, mutta se on ollut aina henkilöiden oma valinta. Klausuurisääntökuntien osalta monista asioista tuli vähitellen ulkopäin saneltuja, ja nunniksi aikovien naisten ja nunnien käsitys omasta asemastaan nunnana alkoi myös vääristyä tämän myötä.
Opiskelemisen osalta useat nunnasukupolvet kasvoivat ajattelemaan että pyhä yksinkertaisuus tarkoittaa tahallaan itsensä kehittämisen jättämistä.
Terveellisen elämäntavan kieltämisestä tuli hengellisen harjoituksen muoto. Nämä yhdistettynä hierarkiseen, fyysisesti suljettuun asuintilaan eivät ole tuottaneet hengellisesti hedelmällisiä seurauksia.

Niin, en tiedä onko idässä vastaavaa, luulisin että jotain samankaltaista on, koska nämä ovat yhteydessä kulttuurisiin sukupuolirooleihin. Miesluostareissa on ollut paljon hyväksyttävämpää opiskella työtapoja ja olla sen vuoksi ajan hermolla. Naiset on taas luostareissakin sysätty keittiöön ja luetettu hartauskirjoja teologian sijaan.
Naisten koulutuksen rajaaminen tai kokonaan estäminen on edelleen joissain maissa todellisuutta.


#49

Tämä kuulostaa minusta erittäin hyvältä ja oikealta. Ja olen ihan tosissani. Kilvoittelemista olisi se, että minut olisi sysätty keittiöön ja tyytyisin siihen, enkä haaveilisi lehmien luokse navettaan pääsystä.
:cow2:

Luostareita ja sääntökuntia on meillä varsinkin lännessä todellakin erilaisia ja onneksi on. Menneiden aikojen luostarikilvoittelijoiden olosuhteita kritisoitaessa on hyvä muistaa että eipä se naisen elämä mitenkään helppoa ja itsensä toteuttamista ainakaan luostarien ulkopuolella ollut. Säätyläisnaisilla oli ehkä enemmän vaikutusvaltaa elämänsä kulkuun mutta esimerkiksi raskaudet olivat todella usein hengenvaarallisia. Ja siksihän naiset kuolivatkin. Uusperheitä oli ennenkin. Ei siitä niin kauaa ole, kun uusperhemalli oli (usein moninkertainen) leskimies ja vaimo ja lapset sekä lapset miehen aiemmista avioliitoista.

Luostareissakin vaikutti syntyperä. Saksasta olen lukenut mielenkiintoisen ja hauskan kuvauksen eräästä jalosukuisesta nunnasta, jolla oli luostarissa palvelijatar ja hieno kääpiökoiransakin mukana. Pikku koirathan olivat tuohon aikaan suosittuja vuoteenlämmittäjiä esimerkiksi hovissa. Tämä kertomus oli jostain1700-luvun loppupuolelta. Fifi karkaili nunnan sellistä iltaisin ja palvelijatar sai juosta sen perässä pitkin luostarin käytäviä.


#50

Näinhän se ennen oli. Ja alemman säädyn tavisnunnat toimivat käytännössä piikoina ylemmän säädyn kuorinunnille.
Itse olen sitä mieltä että ylhäisen syntyperän munkeille ja nunnille sallitut palvelijat ja yleensäkin koko luokkajako luostareissa oli kristillisyyden degeneroitumisen osoitus lännessä. Minun tuntemani sääntökunta luopui kaksisäätyjärjestelmästä luostarissa jo ennen Vatikaani II:n ohjeistusta, ja on ollut aktiivinen pitämään naisten elämässä mahdollisimman monimuotoisia tehtäviä. Kilvoittelun ja askeesin ei ole siellä nähty kärsivän monenlaisista työtehtävistä ja itsensä kehittämisestä. Ko. luostarin nunnat, vaikka ovat kontemplatiivisia klausuurinunnia, saivat vielä 1600- ja 1700-luvulla kutsua kylän lapset luostarin tiloihin kouluun, mutta sittemmin rakennuksen sulkemisen säännöt tiukentuivat.
Koulua siis pidettiin jotta luostari saisi tuloja elämiseen, ei sääntökunnan karisman vuoksi.
Nykyään olisi mahdollista tässä luostarissa että klausuurinunna tekisi esim. tulkin ja kääntäjän töitä yhteisön elättämiseksi. Enimmäkseen kirjallisesti, ei niinkään luostarin ulkopuolella.

Kiinnostaisi millä lailla luokkayhteiskunta on näkynyt ortodoksisissa luostareissa. Lännessä tilanne oli ainakin lievästi sanottuna maallinen, omasta mielestäni.
Kun lukee esim. Johannes Kassianuksen kuvausta erämaaluostarielämästä, luokkajako ei näy luostarielämässä.


#51

Munkille tai nunnalle ei ole mitään hyötyä siitä, että hän on tyhmä, kouluttamaton ja tietämätön. Esim. oma pieni kirkkomme hyötyy kovasti siitä, että on isä Serafimin, i. Damaskinoksen ja äiti Kristodulin kaltaisia laajasti lukeneita henkilöitä munkkien ja nunnien joukossa.


#52

Jos tosiaan jollain on tietoa miten luokkayhteiskunta on näkynyt ortodoksisessa luostarielämässä, olen kiinnostunut kuulemaan ja saamaan tietoja lähteistä.

Itse olin jotenkin niin naiivi, lukenut vaan jotain romanttisia kertomuksia erämaaluostareiden elämästä, että kun eteen tuli tämä tosiasia että lännen luostareissa ylhäistä perää olevilla on ollut jopa kaksikerroksisia huoneistoja keljoinaan ja omat palvelijat mukana, olin jotenkin järkyttynyt.

Mitä vielä opiskeluun tulee. On surullista miten “vanhoissa sääntökunnissa” (benediktiinit, sisterssiläiset) on vielä naistenkin luostareissa lectio divina -perinnettä ja Raamatun lukua, mutta sittemmin uudet kontemplatiivisetkin sääntökunnat ovat vieraantuneet enemmän tai vähemmän raamattu-meditaatioista ja keskittyneet populaarimpaan hartauteen. Jotkut tuntemani seitsenkymppiset nunnat ovat lukeneet Raamattua messun ulkopuolella todella vähän. Munkeille ei ole niin tavallista olla lukematta Raamattua.
Jos Raamatun luku onkin ollut katolisessa kirkossa pappien hommaa, ei maallikoiden, kyllä ainakin luostareissa sitä olisi pitänyt pitää keskeisenä hartauden muotona.

Eivätkä läheskään kaikki tuntemani nuorena latinaksi hetkipalvelusta rukoilleet nunnat osanneet latinaa, vaan rukoilivat toistellen tyhjiä sanoja.


#53

Tämähän ei ainakaan pidä paikkaansa. Katolisessa terminologiassa state of perfection, jonka suomennoksesta en ole varma, on tarkoittanut kristillisten hyveiden täydellisyyden tavoittelua, johon sääntökuntaelämää on pidetty sopivimpana muotona. Toisinaan tämä täsmennetään vielä muodossa public state of perfection, josta ilmenee julkinen sitoutuminen täydellisyyden tavoitteluun.

Sen sijaan täydellisyyden tavoitteluun ei mitenkään välttämättä kuulu hierarkinen asema. Kirkossa on rinnakkain hierarkkinen ja karismaattinen puoli. Joku, jolla ei ole mitään hierarkkista asemaa, voi kuitenkin karismansa puolesta olla arvokkaampi.


#54

Niin, siis sehän tuossa onkin se epäkohta että tuo ei ole totta, mutta tuollainen ajatusmaailma on luostarimaailmassa vieläkin nähtävillä. Historiallisesta yleisyydestä en tietenkään voi sanoa mitään varmaa, mutta luostareissa ollaan aika yleisesti sitä mieltä kokemukseni mukaan että tällainen vääristymä on ja on ollut olemassa.
Liittyisikö esimerkiksi siihen että kun tavis kristitty kuulee paavista puhuttavan pyhänä isänä ihan valitsemisensa ja tehtäviensä vuoksi, alkaa kehittyä ajatus että hierarkiassa ylöspäinmentäessä pyhyys lisääntyy.
Samoin kansan syvien rivien joukossa on selvänä tänäkin päivänä uskomus siitä että luostarilupauksen antanut ihminen on kategorisesti pyhempi kuin tavallinen rivimaallikko.
Yksikin aivan ihana rouva mietti kanssani ääneen millaista onkaan elää luostarissa kun kaikki kiusaukset ja niiden aiheet ovat ratkenneet ja saa elää taivaselämää.


#55

Paavi Fransiskuksen Tallinnan vierailun koskettavin kohta itselleni on tämä.
Tässä symbolisena tekona Vultum Dei Quaereren ja Cor Oransin sisältö.

FB_IMG_1537960859712


#56

Kyllä minäkin tapaan ajatella niin, että luostarilupauksen tehnyt ihminen on pyhempi ja/tai pyhittyneempi kuin maallikko, mutta siinä on konkretiana taustalla se, että ajankäyttö on kovasti maallikosta eroavaa, ainakin useimmiten. No ainakin minuun verrattuna. :slight_smile:

Samaten luostarielämästä kiusauksien suhteen mietin, että onhan siellä ärsykkeitä vähemmän. Mut joo, eri asia toki kuin ajatella että kaikki kiusaukset olisivat poissa jne.


#57

Niin, tämä on yleisimpiä keskusteluaiheita, onko luostarissa vähemmän kiusausärsykkeitä vai ei.
En usko että on vähemmän. Pikemminkin ehkä enemmän.
Eikä pyhyyttä mitata sillä kuinka paljon aikaa viettää liturgisisissa asioissa, hengellisissä opiskeluissa tai hartaudenharjoituksissa. Kukin täyttää aikataulunsa elämäntilanteensa mukaisesti, mutta sisältö ei lopulta vaikuta pyhyyteen, vaan se miten sisältöön suhtautuu.
Mikään asema elämässä ei voi siis mielestäni indikoida henkilön pyhyyden tilaa. Meille on annettu erilaisia asemia ja tehtäviä, mutta pyhyyden on kaikkialla yhtä lailla mahdollista lisääntyä.


#58

Birgittalaissisaria! Sääntökunnista taidan sympata eniten heitä - ja Jeesuksen Pikkusisaria


#59

Luostarissa on varmaankin useitakin samanlaisia inhimilliseen kommunikaatioon ja ihmissuhteisiin liittyviä kiusauksia kuin vaikkapa suurissa perheissä, mutta kyllä kontemplatiivisessa luostarissa ainakin pitäisi olla kohtuulliset edellytykset häiriytymättömälle rukouselämälle verrattuna maailmaan. Luostareiden tietenkin pitäisi rajoittaa esim. kilvoittelijoidensa nettiin pääsyä, medioiden seuraamista, elokuvien ja kirjallisuuden ym. seuraamista ettei maailma vyöry sisään. Kyllä näin pääsee jo lähemmäksi pyhää elämää ihan näin maallikkojärkeilynä miettimällä. Lisäksi luostareissa seurataan liturgista kalenteria ja vietetään kirkollisia pyhiä. Maallikoilla on usein jo tällaisten kristityn perusasioidenkin elämisessä vaikeuksia ja esteitä. Kirkollisen elämän “tarkempi noudattaminen” luo pyhyyttä. Luostariin sulkeutuneet elävät pyhempää elämää, vaikka se olisi “vain” ulkoista. “Vain ulkoisen” pyhyyden noudattaminen on sittenkin sisäistettyä pyhyyttä. Sydämen kylmyyden ja sisäisen uskon haaleuden kanssa voi luostarissa olla vaikeaa, mutta ainakin ja varmasti se on vaikeaa täällä ulkona maailmassa. Jos luostarissa kilvoitellaankin välillä hammasta purren, niin sitten kilvoitellaan. Me täällä maailmassa kilvoittelemme kaikenlaisen silmille tulevan epäpuhtauden ja epäkristillisen arvomaailman ym. kanssa. Luostareihin on jäänyt usein sääntö kunnan perinteiden vuoksi vanhoja juhlapyhiä oikeille entisille paikoilleen kun me muut kärvistelemme muuttuneen maailman sunnuntaiksi siirrettyjen tai lakkautettujen juhlapyhien kanssa. Puitteet ovat luostareissa paremmat pyhyyden saavuttamiseksi ja kyllä minä ainakin tunnen nunnia, joilla on kristallinkirkkaat silmät ja maailmassa tahraantumattomat puvut.


#60

Tästä olen todella paljon eri mieltä. Mutta kiinnostaa kyllä lukea sellaisten ihmisten ajatuksia jotka ovat tätä mieltä.

Jokaisella on tietysti eri kokemus luostarielämästä, oli se sitten omakohtainen kokemus tai kuultu kokemus.
Sanoisin omakohtaisesta kokemuksesta että luostarissa on miljoona kertaa helpompi pettää itseään hengellisesti kuin ulkona maailmassa.