Luostari- ja erakkokilvoittelu


#61

^Tämä oli jatkoa lainaamallesi kohdalle viestissäni. Vaikeaa on sisällä, vaikeampaa ulkona, noin tiivistettynä.


#62

Samaa on tapahtunut aikoinaan myös idän luostareissa. Muistaakseni jo Gerontikonissa on tuollaisesta maininta. Jos oikein muistan, kertomuksessa luostariin tuli joku prinssi palvelijansa kanssa ja hän sai pari huonetta tavanomaisen keljan sijasta. Tämä herätti luonnollisesti pahennusta joissakin munkeissa. Prinssi kuitenkin vetosi siihen, että hän oli luopunut kymmenistä palvelijoista ja suurista palatseista ja tyytyi nyt vain yhteen palvelijaan ja pariin huoneeseen, kun taas muut eivät olleet luopuneet yhtä paljosta. Toisin sanoen kertomuksen opetus oli, ettei pidä tuomita niin kuin päältä katsoen näyttää ja että jokainen kilvoittelee eri lähtökohdista ja henkilöhistoriallisesta asetelmastaan käsin. Päämäärä on sama, mutta lähtötilanteet erilaiset.

Pyhällä Paisios Athosvuorelaisella on samankaltainen esimerkki jossain kirjassa: hän kertoo siitä, miten joku munkki oli jatkuvasti päissään, ja muut paheksuivat häntä. Sitten kuitenkin selvisi, että alun perin hän oli juonut 15 annosta alkoholia päivittäin, mutta ankaralla kilvoituksella oli saanut määrän vuosien varrella pudotettua vain kahteen. Pitkällinen juominen oli saanut aikaan sen, että hän kuitenkin tuli humalaan tuosta pienestäkin määrästä. Kun hän kuoli, enkelit kuljettivat hänet suoraan paratiisiin, ja veljet ymmärsivät arvioineensa häntä väärin.


#63

Sinulla on kokemusta, minulla ei. Jaksaisitko avata tuota hiukan? Hetken verran sitä yritin miettiä, mutta en vain saa kiinni ajatuksesta.


#64

Joo, avaan, saa nähdä saanko jo tänä iltana jotain järkevää tästä sanottua.


#65

Miljoona kertaa helpompi :thinking: kuulostaa omiin korviini ehkä vähän retoriselta tehokeinolta, mutta uskon kyllä siihen, että on olemassa luostarisisaria ja - veljiä jotka elävät hengellisessä itsepetoksessa, miksei olisi? Mutta toisaalta ajattelen, että luostarissa apukeinotkin ovat lähempänä kuin maailmassa silloin kun itsepetos jotenkin käy asianomaiselle itselleen ilmi. Jos siis jos haluaa aloittaa hengellisen elämänsä - tällä kertaa - ilman itsepetosta ja valhetta jatkaen edelleen siellä luostarin muurien sisällä. Mutta kai kilvoittelu täällä maailmassakin voi onnistua, niin ainakin toivon, kun itsekin täällä joudun olemaan. Kovin pyhäksi ei täällä maailmassa kuitenkaan ehkä pysty muuttumaan. :thinking::smirk:

Kutsutaanko Suomessa läntistenkin luostareiden asukkaiden huonetta muuten “keljaksi”? Tämä on minulle uutta. Itse olen käyttänyt “selli” - sanaa.


#66

Munkin huone on kelja tai kammio. Selli tarkoittaa vankilan huonetta.


#67

Mietin tätä eilen, mutta en saa muotoiltua mitään yhtenäistä esitystä ajatuksistani. Heittelen jotain yksittäisiä ajatuksia, joista en edes yritä vetää mitään johtopäätöksiä.

Niin kuin timo k :n hyvässä kirjoituksessa kävi ilmi, jokainen kilvoittelee paikasta riippumatta omista lähtökohdistaan. Ihmisen ajalliselle pyhitystielle ei siis voi asettaa yleispäteviä kriteereitä.

Itse koin luostarin paikaksi missä on vaativampaa pysyä keskittyneenä hengelliseen kuin täällä tavallisessa arkielämässäni.
Miksi näin, tässä muutamia vaihtoehtoja, lähinnä koskien itseäni, en väitä tässä kenenkään muun painivan tällaisten kanssa, vaikka toki tiedän käymieni keskustelujen perusteella että heitäkin on.

Ensinnäkin, vaikka totta kai varsinkin kontemplatiivisissa sääntökunnissa liturgiseen ja henkilökohtaiseen rukoukseen menee aikaa lähes työpäivän verran päivässä, luostarien elämään ja perinteisiin kuuluu yllättävän paljon asioita joilla ei ole mitään suoraa merkitystä hengellisesti. Sitä samaa mitä ihmiset kaikkialla tekevät. Muistavat merkkipäiviä, juoruilevat kyllästyksissään, koristelevat milloin mitäkin milloin mistäkin syistä, miettivät mitä haluaisivat syödä ja milloin voisi pitää minkäkinlaisia juhlia. Niin kauan kuin luostareissa on ihmisiä, siellä on ihan yhtä paljon inhimillisiä syitä unohtaa hengellinen ulottuvuus kuin missä tahansa paikassa.

Luostariin mennessä on odotukset korkealla kilvoittelun ja liturgisen elämän, ja rukouselämän noudattamisen suhteen. Tapahtuu helposti sellainen ilmiö että alkaa tarkkailla kaikenlaisia yksityiskohtia elämässä, ovatko ne oikein vai väärin. Liturgiassakin saattaa kompastua ylisuorittamiseen ja liialliseen muodon tarkkailemiseen eikä siihen että osaisi olla rentona ja huomata itsessään niitä pieniä vivahteita joita liturgiaan osallistuminen saa aikaan ja vastata niihin ihan tavallisin suunnanmuutoksin ja vivahde-eroin ajatuksissa ja teoissa.
Luostarissa hartaiden tekojen ulkokultaisuuden mahdollisuus on aina läsnä koska siellä tehdään lähes koko ajan jonkinlaista liturgista tai henkilökohtaista hartautta.

Jotkut päätyvät näissä pohdinnoissaan siihen että on riittävää kun tuntee oman luostarin säännön, pitää sitä tärkeimpänä ohjekirjanaan pyhityksen tiellä ja osallistuu vaadittuihin liturgisiin tilaisuuksiin ja hartaudenharjoituksiin.
Se onkin hyvä päätös, sillä itselle asetetut “turhat” hengellisyyden vaatimukset ovat loputon suo.
Silti pitäisi pystyä säilyttämään sekä herkkyys että rauhallinen kuuliaisuus hengellisyydessä, jatkuva hartaus rutinoituu hyvin herkästi, jos sitä tehdään “aivot narikassa” eikä enemmän eletä liturgiaa kuin suoriteta liturgiaa.

Itsensä pettämisen mahdollisuuksia on tässä aiheessa monia. Jokainen lankeaa omaan heikkoon kohtaansa.

Jos menettää oman herkkyytensä hengellisyyden harjoittamisessa ja pitää ainoastaan liturgisen elämän ja päiväohjelman noudattamista kilvoittelun ytimenä, on vaarana, että tapahtuu niin kuin tapahtuu luostarin ulkopuolellakin, meistä tulee tapakristittyjä ja tapanunnia. Uskonnollisuus tapahtuu rutinoituneissa tilaisuuksissa ja suorituksissa eikä muulla ole väliä.
Jos se tapahtuu luostarissa se johtaa vakavampiin seurauksiin, sillä suljetussa yhteisössä kaikki on toisin. Luostarissa on helppo tuudittautua siihen että kaikki on hengellisellä alueella hyvin koska ulkoisesti kaikki tapahtuu ajallaan.

Toinen ääripää on tietysti se että lähtee kyseenalaistamaan kaikkea, ja menettää oman rauhan hengellisyydessään kun koko ajan on tarkkailtava onko joku asia hengellisesti hyväksi ja voisiko sen tehdä toisin. Silloinkin häviää omalta hengellisyydeltä pohja vaikka näennäisesti onkin hurjan aktiivinen jatkuvassa hengellisessä hypessään.

Paljon puhutaan siitä että kun menee luostariin, suurin opetus hengellisyydestä tulee siinä että lakkaa ajattelemasta mikä on hyvä teko omalla kohdalla ja että hyvät teot siitä lähtien ovat niitä jotka sinulle omassa sääntökunnassa lankeavat tehtäväksi.
Tässä on paljon ja syvällistä totuutta. Toisten ohjattavaksi antautuminen on syvällistä kilvoittelua. Mutta se ei tarkoita että itse pitäisi hengellisesti laiskistua ja lakata huomioimasta omaa hengellistä tilaansa, kun voi tuudittautua siihen että toiset pitävät huolta.
On voitava myös kieltäytyä sääntöjen noudattamisesta jos on aivan varma kannastaan ja valmis kantamaan seuraukset. Kuuliaisuus ei tarkoita sokeaa tottelemista vaan kuuntelemista ja sen tunnustamista että kaikkialla Jumala on läsnä ja kuulee.

Oma lukunsa luostarihengellisyyden elävänä pidossa on sitten se että kun elämänpiiri tietyllä lailla pienenee, vaikka toisaalta tietysti myös laajeneekin, alkavat monet pienet asiat vietellä ihan eri tavalla kuin ennen.
Tekee mieli varastaa herkkuja ruokakomerosta. Huolehtii loputtomasti siitä mistä kankaasta seuraava sääntökuntapuku itselle tehdään ja löytyykö seuraavalla kauppareissulla sopivia sukkia ja alusvaatteita (vaikkei siviilissä olisi ollut minkäänmoinen pukeutuja).
Ja on totta kai vaikeampaa sopeutua siihen että yhteisestä elämästä päättää kaksikymmentä aikuista sen sijaan että aiemmin päätti itse omasta puolestaan. Luostarissa on melko vähän täysin henkilökohtaisiin asioihin varattua aikaa. Yhteisistä asioita on vähitellen tultava osa omaa persoonaa, muuten olo tuntuu varmasti vaikealta. Itsensä pettämisen mahdollisuus on siinä että alkaa liian nöyräksi, ei ikinä pyydä mitään ja sopeutuu kaikkeen tai sitten siinä että ei yhtään pysty uudistamaan ajatuksiaan ja mieltään.

Kaiken kaikkiaan luostarissa on minusta vaikeampaa pysyä hyvällä tiellä, koska nyanssit valintatilanteissa ovat hienovaraisempia kuin taviselämässäni. Mikään mahdollisuus toimia luostarissa ei tunnu ihan kamalalta (vaikka toki siellä voi kauheitakin asioita tehdä), joten oikean ja väärän näkeminen on joskus vaikeaa.
Samoin on tilanteita joissa joku arkea koskeva asia on toisten sisarien mielestä ihan ok, ja jopa hengellinen valinta, kun taas itsestä se olisi vihoviimeisin asia hengellisen kasvun kannalta. Enemmistö tai lopulta abbedissa kuitenkin päättää ja sitten on omalta kohdaltaan vaan löydettävä tapa miten siihen asiaan itse suhtautuu kun sen kanssa jotenkin joutuu elämäänkin.
Itselläni tällainen asia oli se että onko mitään järkeä siinä että liikunnan puutteessa osa nunnista kärsii ihan fyysisiä vaivoja kun liikunta olisi kirkon nykysääntöjen mukaan ihan mahdollista järjestää. Mutta kun suuri osa oli jo vuosikymmeniä ajatellut että ei hengellisyys ruumiin kuntoa kysy niin asia olisi pitänyt itse alkaa toteuttamaan.
Se on toisaalta myös kaunista kilvoittelua. Yksityiselämässä saa ja voi helposti tehdä elämäänsä muuttavia asioita. Luostarissa kaikesta tehdään yhteinen asia. Ostetaan vaatteet sieltä tai täältä. Mitä ruokakaupasta ostetaan. Mitä teen elantoni eteen. Menenkö tälle vai tuolle lääkärille ja mitä käsikauppalääkkeitä ostan. Missä sääntökunnan federaatiopresidenttiä käytetään virkistysretkellä, mitä yrityksiä halutaan suosia näissä päätöksissä. Ja jos haluan sen liikuntamahdollisuuden, en voi vain mennä ovesta ulos vaan minun pitää laittaa sääntökunnansisäinen byrokratiaratas pyörimään.

Monesti kuulee sanottavan että kunnon kilvoittelija oppii kärsivällisyyttä toisten päättäessä hänen asioistaan, eikä pitäisi tehdä tikusta asiaa vaan nöyrtyä, ottamaan niin kuin asiat ovat. Nykyään kuitenkin sääntökunnissa pidetään tärkeänä että vuorovaikutus toimii luostariasukkaiden välillä ja muistetaan kunnioittaa Jumalaa arkielämän keskelläkin.
Omat kokemukseni ovat fransiskaanisesta sääntökunnasta jossa korostetaan erityisen paljon sitä että luostari on yhteisö, että kaikki päättävät, eikä vain yksi johtaja. Toisissa sääntökunnissa pidetään ehkä enemmän hyvänä sokeampaa tottelemista ja ohjeistamisen ja ohjeiden noudattamisen mallia. Fransiskaanien vanhoissa, legendanomaisissa kirjoituksissa korostuu paljon se että jokainen fransiskaani pyrkii pitämään jokaista ihmistä apottinaan/abbedissanaan. Haussa on siis jonkinlainen vuorovaikutuksellinen, keskinäinen kuuliaisuus. Mystisen Kristusruumiin dynamiikkoja noudattaen.


#68

Tosi mielenkiintoista kuulla. Näistä “herkkujen kähveltämisistä” ym. voi lukea joidenkin luostareiden asukkaiden elämäkerroista. Sinullahan oli aiempaa kokemusta, ennen luostaria, myös uudemmasta luostarinomaisesta yhteisöstä vai miksi niitä nyt kutsutaankaan. Kuinka pitkältä ajalta sinulla on kokemusta luostarielämästä? Ehditkö jo noviisiksi?" Tai jo antamaan ajallisia lupauksiakin “oikeana” nunnana? Muistan, kun kirjoittelimme, olit silloin menossa postulantiksi. Itse haaveilen Kloster auf Zeit -tyylisestä tutustumisesta luostarielämään jossain vaiheessa. Kunpa pystyisin jossain vaiheessa irrottautumaan joksikin aikaa sellaista varten, ehkä vuodeksikin.

Itse ajattelen, että luostari on kuitenkin olemassa Jumalaa varten, luostarin työt mahdollistavat rukouselämän ja ovat osa sitä. Samaa ei todellakaan voi melkein koskaan sanoa jostain tavallisesta työstä luostarin ulkopuolella. Päämäärä on toisenlainen. Esimerkiksi firman (ja sen omistajien) menestys, eikä luostarin menestys Jumalan kunniaksi. Kyllähän luostarin asukkaat ovat tässäkin pyhempiä kuin maailman asukkaat.:thinking:


#69

Kiinnostavia, kokemuksen kautta opittuja huomioita. Toiseen kohtaan pätee varmasti se yleinen huomio, että oman tilanteen muuttuessa jollain tavalla, muuttuvat myös kiusaukset väistämättä toisenlaisiksi kuin ennen - ja tämä pätee aivan yhtälailla maailmassa eläviin kuin luostarikilvoittelijoihinkin.


#70

Ortodoksisissa luostareissa kuuliaisuus on aivan olennainen asia. Ja on helpompaa keskittyä kilvoitteluun, kun igumeni, ohjaajavanhus tai luostarin totuuttu tapa ovat miettineet kaiken valmiiksi eikä itse tarvitse tehdä päätöksiä pienistäkään asioista.


#71

Toisissa yhteisöissä yhteisön sisäinen vuorovaikutus nähdään nimenomaan tärkeänä kilvoittelun välineenä, olisi liian ihmislähtöistä ja maallista jos kaikki perustuisi sille että yksi määrää ja päättää ja toiset tottelevat, enkä usko että lopulta missään luostarissa kaikki tapahtuu aivan niin yksioikoisesti.
Kummallakin tavalla on tilaa toteutua samanaikaisesti. On olemassa sääntöjä, joita on helpompi ottaa keskustelun alle, ja sitten on olemassa sääntöjä joita on vaikeampi lähteä kommentoimaan ja muokkaamaan ja vaikka lähtisikin, on maltettava olla kunnioittava ja kuuliainen kunnes Jumalan tahdon mukainen ratkaisu löytyy. Siinä on voimakas kilvoittelu, miten vaikuttaa asioiden tapahtumiseen rakentavasti ja Jumalaa kunnioittaen.


#72

Hyötyä? Vähän erikoinen määre luostariasukkien yhteydessä. Ei luostarielämästä ole yhtään mitään hyötyä, jos nyt ei taivaaseen pääsyä lasketa.


#73

Ja sinne nyt pääsee ilman luostarielämääkin… kai kaikkien kirkkokuntien mukaan?!


#74

Luostarissa rukoillaan muiden ihmisten puolesta enemmän kuin missään muualla.


#75

Ei tämä(kään) ole mikään mekanistinen kysymys. Ei ole tarpeen tehdä X, jotta pääsisi taivaaseen. Kaikki pelastuvat yksin armosta.

Mutta samaan aikaan jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.


#76

Ei ollenkaan. Esim. p. Paisios opetti hyödystä. Hyvä esimerkki on hyvissä töissä: ne hyödyttävät sekä tekijäänsä että teon kohdetta, mutta jos tekijä itse lyö rumpua hyvistä töistään, hän menettää Paisioksen mukaan saamansa hengellisen hyödyn.

Muistaakseni useampikin patriarkka on esittänyt toiveensa, että luostariasukkaat panostaisivat myös akateemiseen koulutukseen. Ainakin Moskovan patriarkka (joko nykyinen tai edeltäjänsä) puhui asiasta. Luostarit ovat perinteisesti olleet koulutuksen ja sivistyksen kärjessä, mutta nykyaikana tässä ollaan taannuttu. Se on valitettavaa. Jos koulusivistys ja tutkiminen jätetään vain maallisten oppilaitosten varaan, siinä supistetaan tarpeettomasti tietämisemme ja ymmärtämisemme rajoja. Maallisissa oppilaitoksissa ei näet osata huomioida hengellistä näkökulmaa tai soveltaa hengellistä tietoa maallisiin asioihin. Siksi olisi erittäin tärkeää, että luostarikilvoittelijoiden keskuudessa olisi myös korkeasti oppineita ihmisiä eri aloilta - myös luonnontieteilijöitä, fyysikkoja ym.


#77

En oikein osaa mieltää esirukousta “hyödyksi”. Se kuulostaa niin tämänpuoleiselta termiltä.


#78

Niin, katolilaiset yrittävät puhua meriitistä, Kristuksen kirkolle antaman aarteen jakamisesta, mutta maallisuuskritiikkiä satelee eri suunnista.
Hyöty, meriitti; hengellisiä asioita, voivat ilmentyä myös konkreettisesti ajassa.


#79

Munkkeus/nunnuus ei ole mikään oikotie pyhyyteen, vaan semmoinen meriitti on mahdollista ihan jokaiselle, on sitten kuka tai mikä tahansa. Luja usko Jumalaan pitää olla, ja sen uskon tulee näkyä myös teoissa.


#80

Oli kiva kirjoitella, ja mukava kun ollaan taas yhtä aikaa foorumilla.
Minulla oli tosiaan muutamien vuosien mittainen etsiskelyaika tuolla maailman turuilla ja toreilla. Ja lopulta päädyin kokeilemaan yhteisöelämää kun olin siitä nuoresta asti haaveillut.

Ensin olin puoli vuotta tutustumassa yhteisössä joka on kirkon hyväksymä “sääntökuntakokeilu”, minäkään en oikein tiedä miksi niitä kutsutaan. Kyse on yhteisöistä jotka toimivat kuin sääntökunnat, ovat kirkon tunnustamia, mutta jotka odottavat lopullista kirkon vahvistusta säännölleen.
Se oli tämä.
framaria.org
Sille kuuluu ihan hyvää. Nuori nainen joka oli siellä samaan aikaan kuin minä, on antanut jo ensimmäiset lupauksensa, tässä siitä video.

En kuitenkaan kotiutunut sinne, ja muutama asia siellä vaivasi paljonkin. Toivon silti että sen elämä kehittyy ja että siitä joskus vielä tulee oikea sääntökunta.

Olin siinä vaiheessa jo neljä vuotta tuntenut Tahrattoman Sikiämisen fransiskaanisen sääntökunnan ja puhuttuani rippi-isäni ja abbedissan kanssa, päätin tehdä tutustumisjakson siellä. Se kesti neljä kuukautta jonka jälkeen olin postulanttina vuoden. En jatkanut noviisiksi, eli en antanut mitään lupauksia. Postulantti kuitenkin elää jo yhtenä muiden joukossa ja häntä kohdellaan kuin sisarta melkein kaikissa asioissa.

Sen luostarin federaatiosivut tässä:

Siellä oli minun kanssani yhtäaikaa venezuelalainen noviisi jonka ensimmäisten lupauksien antotilaisuuden kuvat tässä:

Itse päädyin tulemaan takaisin tavalliseen yksityiselämääni, monista syistä, osa niistä terveydellisiä, ja olen tällä hetkellä aika varma että päätös oli oikea minun iässäni ja minun tilanteessani, vaikka ikävä luostaria onkin välillä.

Liittyen noihin yllä selittämiini nunnien koulutusasioihin: Tahrattoman Sikiämisen sääntökunnan Guadalupen Neitsyt Maria -federaatio järjestää joka kesä kesäkurssit sääntökunnan nuorille yhteisesti, tässä video joka kertoo viimeksi järjestetyistä kursseista.