Luostari- ja erakkokilvoittelu


#81

Vielä muutama sana noista uusista kokeilussa olevista luostariyhteisöistä.
Aihe on minulle rakas. On mielenkiintoista seurata luostarielämän kehittymistä lännessä.

Luostarissa ollessani minulle avautui uudella tavalla miten tunteet ja toisen ihmisen läheisyyden kaipuu ja rakkauden kaipuu alkavat ilmetä uudessa elämäntilanteessa. (Tämä oli ollut aiheena OIC -Santa Maria de Guadalupen tämän kesän kesäkursseillakin, se mainitaan tuossa ylläolevassa videossa.)
Vaikka kuulostaa ehkä jotenkin keskenkasvuiselta, olen nähnyt miten vanhemmatkin nunnat helposti alkavat suhtautua hengellisiin ohjaajiinsa ja rippi-isiinsä ihastuneesti.
Asiasta puhutaan myös melko avoimesti nykyään, sillä ilmiö on toisaalta luonnollinen ja sinänsä hyvä, mutta sen kautta tulee joskus vaikeitakin kiusauksia ja kilvoituksen aiheita.
Niitä nähtyään ja koettuaan alkaa ymmärtää paremmin vanhoja erämaamunkkien kirjoituksia aiheesta vaikka pidän kyllä hyvänä että aiheeseen suhtautuminen ja sen työstäminen kehittyy eteenpäin, eikä jää 1500 vuoden takaiseen vaiheeseen.

Useat uudet luostariyhteisökokeilut ovat sellaisia joissa asuu sekä miehiä että naisia samassa luostarissa. Asuminen on erillään, työskentely ja liturgia tehdään yhdessä.

Tästähän olen kirjoittanut aiemminkin foorumilla, vanhalla softalla muistaakseni.
No, tiedän että kaikki eivät tällaista uuden ajan höpötystä ymmärrä, mutta itse olen iloinen että tämä elämäntapa on tullut sääntökuntiin. Molempien sukupuolien luostareita on ollut ennenkin, mutta niissä työnteko ja liturgia on ollut eri sukupuolille eri paikoissa järjestettyä ja asuinrakennukset ovat olleet selkeästi toisistaan erotettuja. Samalla maa-alueella on kuitenkin asuttu ja rakennukset ovat usein olleet ihan kylki kyljessä. Kaksoisluostarit ehdittiin kieltääkin tässä välillä.

Oma kokemukseni on se että miehet ja naiset tekevät toisilleen hyvää ja he tarvitsevat toisiaan, vaikka olisivatkin lupautuneet elämään selibaatissa.
Tilanteessa vaaditaan tietysti paljon kypsymistä, yhteisön tukea ja ohjeistusta ja hengellistä ohjausta, mutta sukupuolien yhteinen luostarielämä saattaa myös auttaa tämän alueen kiusauksien käsittelyssä.

Luonnollinen mahdollisuus kanssakäymiseen toisen sukupuolen kanssa vähentää kaipuuta ja haaveilua. Ei tule ajateltua toista sukupuolta niin ihannoivasti ja stereotyyppisesti kun heidän kanssaan jakaa luostarin arkielämää.

Näiden yhteisöjen toivon löytävän tapoja opettaa koko kirkkoa avioliittoon ja siveyteen liittyvissä asoissa. Tätä tarvitaan myös hyväksikäyttöongelman ratkaisemisessa.

Uudet yhteisöt, jotka ovat suosikkejani jo useamman vuoden takaa ja joissa eletään näin, ovat nämä kaksi. Heille kuuluu edelleen hyvää.
Betanian fransiskaaninen veljes- ja sisarkunta, jotka ovat jo virallinen sääntökunta ja koevaihettaan elävä yhteisö, Piccoli Frati poveri e Suore Povere di Gesu e Maria.

Tässä heistä tietoa.
Olisi hienoa jos Suomesta joku kiinnostuisi heistä.
Yksi ystäväni kävi Betanian fransiskaaneja tapaamassa viime kesänä ja itsekin olen suunnitellut retriittimatkaa heidän luokseen.

https://www.ffbetania.net/en/home-6-2/

Laitan Pienistä, köyhistä Jeesuksen ja Marian sisarista ja veljistä kutsumuksia varten ylläpidetyn Fb-ryhmän osoitteen.

Betanian fransiskaaneillakin oli vasta iloinen lupaustenantojuhla.

https://www.ffbcelladinoceto.it


#82

Dokumentti venäläisestä n. “vanhauskoisesta” erämaakilvoittelijanaisesta, Agafiasta. Hänen uskonkäsityksistään voi olla monta mieltä, mutta tuossa yksinkertaisessa ja askeettisessa elämäntavassa on silti jotain kiehtovaa ja arvostettavaa. Englanninkielinen tekstitys.


#83

Erämaakilvoittelija on ehkä väärä sana, kun hän on tuonne syntynyt ja ikänsä elänyt, jäi vain yksin, kun muu perhe kuoli. Puhuu muuten todella outoa venäjää.


#84

Sanoista voi aina kiistellä. Mutta vaikka hän olisikin syntynyt sinne, niin onhan hänen pitänyt tehdä päätös sinne jäämisestä aikuisiällä monta kertaa. Dokumentista sai käsityksen, että hän lukee esim. psalmeja niin paljon, että on aivan paikallaan käyttää sanaa kilvoittelija. Tämä nyt on kuitenkin makuasia.

Muuten kiinnostava dokumentti mutta siinä keskityttiin liian vähän hänen varsinaiseen elämäntapaansa ja loppua kohti kaiveltiin liikaa menneitä ja spekuloitiin sillä, tapahtuiko vuosikymmeniä sitten jokin insestirikos vai ei. Erämaassa askeettisissa oloissa eläminen on jo itsessään kiinnostava dokumentin aihe, ei siihen tarvitse yrittää sotkea mitään salaisuutta tai skandaalia saadakseen aikaan kiinnostavan dokumentin.

Tuollaistahan sen elämän pitäisi olla: kun tekee mieli vettä, kaappaat sitä joesta ämpärillisen jne. Olisihan Suomessakin juomakelpoisia vesistöjä. Kitkajoki nyt ainakin. Olen juonutkin sen vettä. Siinä on jotain kaikuja muinaisuudesta, kun hikisen vaelluksen jälkeen kumartuu juomaan suoraan joesta, ja vasta hetken hörpittyään täyttää astian.


#85

Tämä tympäisi. Filmipoppoo paukkasi paikalle, sai aikaan (ehkä haluamaansa) draamaa, ja lähti pois.

Mielenkiintoisen dokkarin silti saivat aikaan, kiitos siitä.


#86

Mikä siinä on outoa? Pystyykö outouden avaamaan kielitaidottomalle?


#87

Ääntäminen oli hyvin omituista, liudennuksia vähemmän kuin normivenäjässä. Itä-Ukrainan ja Kubanin murteet tulivat mieleen, mutta ihan suoraan ei niistäkään ole kysymys. Saattaa olla kirkkoslaavin vaikutustakin, jos heillä on opeteltu vanhempi eikä nykyvenäläinen ääntämys.


#88

Agafja Lykovan kotipaikka taitaa muuten löytyä tuosta merkinnällä “luostari”.


#89

Muuttiko muuten Neuvostoliitto ääntämistä? Siis muuten kuin normaalin ajallisen kehityksen suhteen. Minulla on jokin hämärä mielikuva, että kirjaimistoa olisi keinotekoisesti yksinkertaistettu ja mietin ulottuiko sama ääntämykseen.


#90

Mallikkokin voi olla kilvoittelija, ei vain luostarisisar tai -veli. Agafia Lykovan elämä Siperian taigalla ei kuitenkaan kuulu osastoon luostari-ja erakkokilvoittelu. Erakko on sellainen, joka on itse etsinyt yksinäisyyttä toisin kuin Agafia.

Lykovin perheestä on kirjoitettu kirja Taigan erakot suom 1993. Luin sen jo 90-luvulla. Joukko geologeja löysi vuonna 1978 täysin eristyksessä eläneen Karp Osipovits Lykovin ja tämän neljä aikuista lasta. Perheen äiti oli kuollut 1960-luvulla. Perheen lapset eivät olleet koskaan tavanneet muita ihmisiä kuin oman perheensä jäsenet.

Agafian sisarukset kuolivat johonkin kulkutautiin vuonna 1981. Tartunta johtui tietysti kosketuksesta muihin ihmisiin, geologeihin, jotka olivat ryhtyneet auttamaan perhettä. Geologit toivat perheelle monia nykyajan tavaroita, joita kaikkia eivät Lykovit huolineet. Heidän mukaansa tuli piti tehdä edelleen tuluksilla, mutta toisaalta he hyväksyivät taskulampun ja pitivät sitä hyödyllisenä keksintönä. Saippuan käyttö ja ylipäätänsä peseytyminen oli heidän mielestään syntiä. Perheellä ei ollut löydettäessä mitään kotieläimiä, mutta nyt Agafialla on vuohia, kissoja ja koira.

Vuonna 1988 kuoli Karp Osipovits ja Agafia jäi yksin. Mielestäni Agafia s. 1944 on jo liian vanha elämään yksin satojen kilometrien päässä muista ihmisistä. Agafia koetti elämää kylällä sukulaisten luona isä Karpin vastustuksesta huolimatta, mutta ei viihtynyt ja muutti takaisin kotiinsa.


#91

Kommunistit yksinkertaistivat kyllä oikeinkirjoitusta, mutta ääntäminen on semmoinen asia, että edes Stalin tuskin onnistuisi sitä ihan noin vain muuttamaan. Standardinmukainen ääntämys lienee silti luonnollisella tavalla muuttunut 1930-luvun jälkeen, vaikka tässä lieneekin kyse jostain jo hävinneistä murre-eroista tai ihan siitä, ettei tuo Agafja ole kuullut muiden kuin omien perheenjäsentensä puhetta 30+ ensimmäisen ikävuotensa aikana.