Edellä viitattiin gospeliin ja kai Nuoren seurakunnan veisuihin.
Mielestäni ne ovat Suomessakin jo osa jumalanpalvelusmusiikin perinnettä vaikka pääsääntö minustakin on että messu on virsikirjaa ja käsikirjan kaavaa käyttävä.
Virsiähän on sävelletty monina vuosisatoina ja niissä näkyy aikojen vaihtelu. Miksi tämän ajan musiikki ja sanoitukset eivät saisi välittää evankeliumia ja kutsua rukoukseen, kun sitä voi tehdä keskiaikainen, barokkinen, kansallisromanttinen, ekumeeninen, Lutherinen, pietistinen tai angloamerikkalainen tai afroamerikkalainen virsikin? Ei mitään alkuperäistä jumalanpalveluslaulua ole olemassakaan.
Koraalien tms vanhojen virsien arvo on silti iso. Niitä pitää veisata ja opettaa nykyäänkin jotta ne eivät unohdu.
Musiikki on rikkaus ja Jumalan sanan kantaja. Ei kahle eikä ihmisiä jakava kiistakapula.
Juu tiedän. Mutta sen jälkeen muuhunkin gospelin joka kuitattiin heppoiseksi. Ei se kaikki huonoa ole.
Mulle on ok, jos joku kirkko tai yhteisö päättää että vain virret ja vaikka vain urut messuun, ja gospel tai Siionin kannel jne jätetään muihin tilanteisiin.
Oma käsitykseni on että ei se riko messun pyhyyttä jos musiikin tyyliä silloin tällöin vaihdellaan. Jos se tehdään huolella ja kunnioittaen jumalanpalveluksen olemusta.
Oikeastaan vaihtoehdot ovat luterilainen monipuolinen soitinten ja muiden musiikin elementtien käyttö tai sitten säestyksetön ortodoksinen tahi gregoriaaninen laulu.
Virsikirjan vahvuus on että sieltä löytyy kaikki tarvittava kirkkovuoden ja eri teemojen käyttöön. Sen verran monta Siionin kannel -messua olen suunnitellut että tiedän että näissä suhteissa se kärsii häviön - vaikka upea armon ja sovituksen sävelmistö onkin.
Varmaankin ja mikäs siinä. Ei se toki minulle kuulu, millaista jumalanpalvelusmusiikkia toisissa kirkoissa käytetään. Kuittailin lähinnä ajatukselle, että nuoriso oletusarvoisesti haluaisi ”nykyaikaista” eli oikeasti pari kolmekymmentä vuotta vanhaa musiikkia uskonnollisissa toimituksissa ja korkeakirkollisuus olisi wanhusten juttuja.
Minunkin oma henk.koht. mielipide on, että mitä vanhemmat virret ovat, sitä tymäkämpää teologinen antikin on. Eipä ole Hilariuksen kiitosvirren voittanutta, esim.
Ja sama pätee ihan luterilaistenkin virsirunoilijoiden suhteen.
Tämä siis oma kantani.
Ihmisiä on moneen lähtöön, iästä riippumatta.
Joillekin kristityille nuorille ja aikuisillekin uusi gospel on sitä tutuinta hengellistä musiikkia. Sen “läpi” he ylistävät ja rukoilevat, ja laulavat Jumalan sanaa. Monet heistä kokevat siksi että messukin on läheisempi kun siinä on gospelia.
Toiset taas saattavat harrastaa klassista, soittavat itse jne. Toki heille perinteinen kirkkomusiikki on helppoa lähestyä.
Sitten on ihan vieraantuneita joille hyvinkim vanha musa kolahtaa koska se on totaalisesti muuta kuin arki.
Opetan ripareilla psalmilaulua. Siitä tykätään kybällä.
Olet vähintään jonkun 40v myöhässä tämän “nuoret laulavat vain kevyttä rämpytystä ja juovat vain pirtelöitä” -ajatuksen kanssa. Kyllä meillä vaan käy nuoria opiskelijoitakin ankeitten Simeonin kiitosvirsien äärellä, myös monia ennakkoluulottomia sleyläisiä, ja puolestaan hiippisläiset nuoret saattavat vierailla Sleyn tiloissa järjestettävissä gospel-konserteissa. Toivon ettei vanhaa ja arvokasta enää hylätä siksi että sitä häpeillään tarjota nuorisolle.
No kyllä meilläkin messu on pääasiassa virsilaulua ja kerran kuussa Siionin kannel saa palvella siinä roolissa. Tällaisia erikoismessuja on vain noin kaksi kertaa vuodessa, yleensä keväällä, jolloin kirkkosali yleensä pullistuu nuorten toimesta.
Nyt näyttäisi tosiaan jonkinasteisesti historiallinen kirkkomusiikki trendaavan nuorison keskuudessa.
Mm. katolilaiset nuoret tykkäävät vanhempia enemmän gregoriaanisesta. Eräs nuori ehdotti kitaramusiikkiryhmän johtajalle (ei neokatekumenaali vaan amerikkalaislähtöinen henkilö joka 20 vuotta sitten toi tullessaan gospelmateriaalit USA:sta) että laulettaisiko joskus gregoriaanista. Kyllä minua nauratti kun tämä henkilö oli syvästi sitä vastaan.
Suomessa on hukattu sikupolvia kun nuorten toiminta ja opiskelijatoiminta ei ole ohjannut seurakuntaan ja sen messuun. Perheellistyneet nuoret aikuiset ovat tilanteessa, jossa heillä ei ole viitekehystä miten olla kristitty, kun yllättäen ei olekaan sitä omaa toimintaa.
Lähetyshiippakunta lähtee siitä, että seurakunnan kaiken ikäisten toiminnan ydin on messu ja siitä kumpuaa sitten muutakin toimintaa ikäryhmittäin jos ja kun on tarvetta.
Näin meilläkin! Musiikki vain oli erilaista, mutta muuten kaikki messun elementit olivat tuossakin messussa jonka mainitsin. Näitä nuoria jää aina 50+pyhillekin, jolloin tällaisia erikoismessuja ei ole.
En suopein silmin katso näitä ikäryhmä-raja-aitoja, tai mies- nais-jaottelua. Itselleni on parasta raamattupiiri, joka on avoin kaikille, ja toiseksi, että käydään kylässä toisillamme. Tällaisen toiminnan lähtökohta on hengellinen nälkä ja jano. Mutta jos asenne on, että minä olen rikastunut, en tarvitse mitään, ei silloin viikkotoimintaakaan tarvitse. Eikä ne ryhmät, joille on toiminta olemassa, tarvitse lisää.
Oma lähtökohtani on pietistinen, näen että jokaisella meistä on toisillemme annettavaa ja toisiltamme saatavaa hengellisessä mielessä.
Oma kaipuuni viikottaisiin raamattupiireihin ei täyttynyt LHPK:ssa, mutta apu oli nurkan takana, Seurakuntaliiton raamattupiirit kahdesti viikossa pidetään kilometrin päässä kotoani. Sinne siis!
Ja keskinäistä kyläilyä järjestän kyllä kotonani, silloin tällöin.
Ymmärrän pointtisi osittain kun puhutaan aikuisista. Vaikka suuresti nautinkin miestentoiminnasta.
Mutta muuten olen myös hyvin vahvasti eri mieltä. Meillä oli seurakunnassamme viime vuonna koululaisiltojen kävijäkeskiarvo yli 50. Opetus jaettu varhaisnuorille ja nuorille, jotta saavat ikätasoista opetusta. Koululaisikää nuoremmille on erillinen perhekerho. Nämä ovat messun jälkeen seurakuntamme tärkeimmät työmuodot ja ovat olleet erittäin siunaukselliset lapsirikkaan seurakuntamme kasvulle ja nuorten vahvalle mukana oleolle seurakunnassa.
Tähän “kenelle messu ja mihin tarpeeseen” -keskusteluun sellainen lisänäkökulma, joka on ymmärretty varsinkin korkeakirkollisessa käsityksessä olevilla:
Liturgia ei koskaan ole vain yhden sukupolven tai tietyn kontemporaalisen “nykyseurakunnan” kokoontuminen, vaan se saa kuvastaa koko kristikunnan 2000-vuotista historiaa ja perintöä. Liturgia on -oikein ymmärrettynä- muinaista, vanhaa ja uutta, ajatonta. Läsnä ovat kanssamme yhdessä ja samassa palveluksessa kaikkien aikojen perille päässeet pyhät, sillä Kristus on keskellämme. Ks. Hepr.12:22-24.
Messussa kaikki kristilliset sukupolvet toivottavat uuden sukupolven tervetulleiksi, julistaen Herran armoa, töitä ja kirkkautta. Tätä on tosi traditio.
Psalmit 145:4: “Sukupolvi ylistää sukupolvelle sinun tekojasi, ja he julistavat sinun voimallisia töitäsi.”
Mitä se SLEYn pastori tuosta ehtoolliselle osallistumisesta luennoi? Tietääkseni SLEYn (kuin muuallakaan ev.lut. kirkon) piirissä ei ehtoollisyhteyden tiimoilta ole mitää kirkkokuria. Pöytä on avoin niin Irja Askolalle kuin Kaitsu Sadinmaalle kuin ihan kelle vaan ken tohtii kaiteen eteen polvistua.
IMO LHPK.n piirissä on vain hyvä kun pastori tulee vähän kyselemään ennen messun alkua jos penkissä on joku uusi ja outo naama et mikä mies ja mikä tunnustus ja sit tarpeen vaatiessa selittää että meillä ei ole täysin avoin ehtoollisyhteys.
Toinen juttu tyystin on sitten se, mitä sen katkeamiseen vaaditaan…
Tämä on kyllä tärkeää. Valtaosassa evlut-seurakunnissa ei nuorisotyöhön osallistuen “valmistuta” seurakuntalaiseksi, vaan nuorisotyö on ikään kuin oma saarekkeensa jossa käydään eri tilaisuuksissa ja tunnetaan eri ihmisiä ja myös lauletaan eri lauluja kuin jumalanpalvelusyhteisöissä. Riparilla ei ohjata lapsia messuihin millään erityisellä tarmokkuudella, vaan lähinnä ryhmänvetämisestä kiinnostuneet jäävät kirkon toiminnan piiriin isoskoulutukseen. Syksyllä julkaistu tutkimus riparilaisten asenteista osoitti että isoset entistä enemmän eivät edusta ikäluokkansa uskonnollisinta osaa, vaan jotain muuta, kenties sosiaalisinta. Ja nuorisotyöstä ulos ikääntyessä sattaakin nuorten aikuisten tai aikuisten erillinen toiminta puuttua kokonaan, ja koska messuissa ei käydä, ei seurakunta olekaan enää viitekehys minkä kautta tunnetaan ihmisiä missään määrin. Tietenkin asian korjaaminen on helpommin sanottu kuin tehty, mutta silti se pitäisi tehdä, ja kansankirkossa ainakin esim. @paterhenrik tällä foorumilla taitaa jotain sellaista koittaa.
Yksi keino, jota kannattaisi kokeilla on että nuorten pappina toimiva tai nuorisotyöntekijä alkaa sopia messutreffejä nuorten kanssa, ja osallistuttuaan messuun käy heidän kanssaan myös syömässä lounasta. Tämä nyt näin kansankirkon kontekstista, mutta muutettavat muuttaen muuallakin.
