No minulle jumalanpalvelus ei ole suorittamista, selviytymistä joistakin muotomenoista niihin takertumista. Koen, että jumalanpalveluksen keskeisen sisällön tulee olla Jeesuksen henkilön kirkastamista, jolloin Sanan on saatava normittaa sitä. Tätä asiaa ei edistä rituaalit, jotka eivät palvele sanaa. Yksinkertaisuus on kaunista. Minähän olin teidän yhteydessänne muutaman vuoden 2000 luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä aina siihen saakka kun teidän pastorinne antoi minulle pikkupannan korkeuksistaan. Niistä teologisista eroista jotka tähän johtivat en tahdo enää mielelläni keskustella, koska olen niitä tuonut esille jo tätä foorumia edeltävilläkin foorumeilla ja asia on sikäli minun osaltani näiltä osin selvä. Mutta heilutelkaa te suitsutuspallojanne ja puhukaa latinaa niin paljon kuin haluatte, minä en valitettavasti löydä niistä Kristusta.
Jumalanpalvelus ja liturgia -keskustelussa puhutaan helposti ristiin. Siksi pitää melkein sanoa kaikki tosi selvästi, tähän tapaan:
- luterilaiset arvostavat lähtökohtaisesti korkeakirkollista, traditionaalista messua silloin, kun mikään ei sodi Jumalan sanaa ja vanhurskautusoppia vastaan.
- luterilaisille liturgia on Kristuksen palvelutyötä, jonka kautta hän palvelee seurakuntaa. Seurakunnan vastauskin on Kristuksen työtä, johon hän meidät liittää.
- jumalanpalveluksen liturgiankin ytimessä on Jumalan lahjat Jeesuksen veressä, uskolla omistettavina. Se ei ole lakia eikä saa olla sitä.
- luterilainen tunnustus ottaa arvostavan mutta vapauden myöntävän kannan liturgisissa muodoissa. Ne eivät ole yhteyden este, ja seurakunnalla on vapaus muuttaa ei-käskettyjä muotoja. Ainoa poikkeus on tunnustustilanne, joss adiafora muuttuu käsketyksi oikean tunnustuksen tähden.
- messun olemus on pyhä, pyhän Jumalan läsnäolon tähden, armonvälineiden kautta. Siellä, missä ovat armonvälineet, siellä on Kristus. Siellä, missä on Kristus, siellä on taivas maan päällä.
- vaikka messun järjestyksessä on vapaus, sen tulee perustua silti Jumalan sanaan ja hyvään järjestykseen. Ytimessä on oltava apostolinen saarna, rukoukset, antamiset ja ehtoollinen (Apt.2:42).
- messussa toteutuu seurakunnan tosiasiallinen tunnustus. Siinä toteutuvat myös kirkon tuntomerkit. Siksi seurakunta syntyy, puhdistuu elää, terveytyy, pyhittyy ja säilyy messussa laumaansa tuntomerkkien kautta hoitavan Kristuksen toimesta.
- muotomenot eivät ole merkityksettömät, vaikka ovatkin vapaat. Liturgian muodon tulee kuvastaa seurakunnan uskoa ja tunnustusta. Lex orandi, lex credendi. Ortodoxia = ortodidaskalia + ortopraxia.
Jos näistä ollaan samaa mieltä, on muotoseikoista vääntäminen usein paitsi turhaa, myös useimmiten jopa haitallista. Esim. Suitsutus ja latina voidaan ilomielin hyväksyä, mutta samalla myös se, ettei toisaalla ole käytössä edes alboja. Vastuullinen vapaus on, mutta vapaudessakin pyhyys pitää säilyä.
Toki voidaan sitten ilosta ja mielenkiinnosta tutustua veljien perinteeseen ja rikastua siitä, vaikkei tuntuisikaan kodilta. Jos on sama usko, oppi ja tunnustus, ei pitäisi loukkaantua muotoihin (vaikka toisen tavat olisivatkin kuinka korkea- tai matalakirkolliset). CA VII. Jos liturgian muodot alkavat sanella kirkollista yhteyttä, on hyvä asia muuttunut “liturgiseksi legalismiksi”. Ja se on paha.
Liturgista legalismia voi esiintyä niin korkea- kuin matalakirkollisillakin, joten tämä on muistutuksena meille kaikille. Itselleni erityisesti.
Näin juuri kävi Luther-Säätiön ja sitä seuranneen LHPK:n. Näitä liturgisia muotoja tuotiin ikään kuin pakollisina, painostavina elementteinä seurakuntaan eikä seurakunnan ääntä kuunneltu, vaan harrastettiin sanelupolitiikkaa, joidenka muotojen alle sana ja vapauden ilmapiiri hautautui, oltiin ahdistavien rituaalien orjuudessa. Jos kysyit tästä jotain niin sinut vaiennettiin pastorin viran auktoriteetilla joka Anssi Simojoen perinnön mukaan mielletyiin sakramentiksi. Ei ymmärretty, että Tunnustuksen mukaan Jumalan läsnäolon lupaus on juuri sanalla; viralla itsessään se on vain sikäli kuin virka on sanan palveluksessa. Tämän vuoksi Apologiaa ei voida vetää tueksi sellaiselle virkakäsitykselle, jossa virka sellaisenaan ja itsessään ymmärretään Kristuksen läsnäolon muodoksi ja Kristuksen edustukseksi. Lisäksi tuli Väisäsen ex. opere operato kastekäsitys jossa usko syrjäytyi ja sola fide periaate turmeltui. Kun kaverini puhui uskon merkityksestä pelastuksen vastaanottamisen välineenä hänelle tokaistiin “mitä oletko sinä joku helluntailainen?” Kaiken kukkuraksi ehtoollisesta tehtiin akrobatiaa ikään kuin sen pilkun tarkka oikein toimittaminen ja vastaanottaminen olisivat vanhurskauttamisen ehto ja luento ja kirjoitus sen oikein toimittamisesta seurasivat toisiaan. En hetikään usko, että alkuseurakunnassa se oli tuollaista akrobatiaa, josta kukaan ei enää voinut olla varma vaan kaikki kävelivät varpaillaan. Tämä tällainen kaiken uskonelämän keskittäminen Sunnuntain messuun ohjasi monia antinomismiin ja arjen kristillisyyden vaaliminen ja henkilökohtainen rukouselämä jäi jalkoihin, taka-alalle, kun Sunnuntain messussa oli kaikki.
Ikäviä kokemuksia sinulla.
Tunnustuskirjoissa mainitaan tosin Apol.XIII, että ei meillä ole mitään sitä vastaan, jos virasta käytettäisiinkin nimitystä sakramentti, liittyyhän siihen Kristuksen asetus, käsky ja lupaus - vaikka se onkin varsinaisten sakramenttien jakamiseen asetettu.
En kuitenkaan voi nähdä tämän koskevan samassa laajuudessaan nyky-LHPK:aa, muuten yhteys Seurakuntaliittoon ei olisi ollut mahdollinen.
En myöskään tunnista saamaani käsitystä tällaiseksi, että liturgian virheettömyys muka olisi ehto evankeliumin toteutumiselle tai teholle. Ei ole tullut mitään sellaista keneltäkään LHPKlaiselta vastaan. Päinvastoin.
Niin jos virka ymmärtetään sanasta käsin sitä voidaan kutsua sakramentiksi ja näin sanan palveluksella on Jumalan lupaukset, ei itsessään viralla. Virkaanhan ei ole liitetty lupausta kuten varsinaisiin sakramentteihin kasteeseen ja ehtoolliseen. Kuten itse kirjoititkin:
Kuka, tai mikä kirkkokunta ymmärtää viran ilman Sanaa?
Virkaan sisältyy aina Jumalan lupaus, sana, asetus, koska kysymys on viran karismasta. Näistä virka elää, kiinnityy niihin ja jakaa niitä muille. Virka itsessään, on siis jumalallinen, pappeus on Jumalan asetus, virkaa ei voida eroittaa näistä. Kuten Kristustakaan ei voida teennäisesti erottaa sakramenteista.
Virkaopin suhteen pitää samoin välttää kaksi vaaraa: funktionalismi, joka pelkistää viran vain kimpuksi toimintoja, jotka seurakunta uskoo jollekin kutsumalleen jäsenelle. Virka on enemmän. Se on Kristuksen erityinen käsky ja jopa hänen läsnäolonsa välittävä asia silloin, kun viranhoitaja sanaa ja sakramentteja jakaa. Siihen liittyy lupaus avainten vallan käytöstä ja erityisestä viran armohlahjasta, joka välitetään kättenpäällepanemisen kautta. Se ei nouse yleisestä pappeudesta, vaan apostolisesta Kristuksen asettamasta sovituksen virasta - sen kautta Kristus lupaa jakaa syntien sovituksen eli todella sovittaa ihmiset (subjektiivisessa mielessä) Jumalan kanssa. Funktionalismi karkeassa ja hirnovaraisessa muodossa halventaa Kristusta ja hänen välimiesvirkaansa.
Toinen vaara, joka pitää välttää, on sitoa evankeliumin sanan vaikutus tai Kristuksen läsnäolo eksklusiivisesti virkaan tai erityiseen hengelliseen säätyyn. Sana on vaikka itsekin Raamatusta luettuna vaikuttava ja elävä. Paimen ei ole lauman yläpuolella, hänellä ei ole herravaltaa; ainoastaan Jumalan sanan valta, paimenvalta. Vaikka paimenelle kuuluu ehdoton kuuliaisuus opillisissa asioissa silloin, kun hänen oppinsa on sanan mukainen, ei tämä kuuliaisuuden alaisuus kohdistu hänen persoonaansa tai ominaisuuksiinsa: ainoastaan Kristukseen ja hänen virkaansa.
Paimenia varoitetaan, ettei hän herravaltaa käyttäisi ja hallitsisi seurakuntaa vastoin sen kuulemista; mutta toisaalta seurakuntaa muistutetaan ja kehotetaan jatkuvasti kunnioittamaan ja alistumaan oikein opettavan paimenen välityksellä Kristuksen kuuliaisuuteen.
Persoonat ja henkilökemiat ei usein kohtaa, ja paimenten olisi siksi myös itse olemaan ensimmäisiä pyytämässä anteeksi vääryyksiään. Samalla seurakunnallakin on (ikävä kyllä) jatkuva viehtymys herravallan anastamiseen pastorin viranhoidon kustannuksella. Tässä välillä vallitsee autuas tasapaino, joka tulee terveessä seurakunnassa säilyttää.
Itse kyllä pidän korkeakirkollisesta liturgiasta, vaikka se onkin vastoin omaa viitekehystäni.
Tähän on vaikuttanut se, että yksinkertaisesti olen oppinut lukemaan Raamattua liturgisesti. Raamattu on täynnä jumalanpalvelus-kuvausta joko esikuvallisesti tai suorasti, puhuen sen olemuksesta ja lahjoista jne.
Aina, AINA se kuvaus tiivistyy Jumalan pyhään läsnäoloon, joka on pelottava ja pelastava. Pyhä kunnioitus kuvastuu läpi Raamatun myös “autuuden lähteillä”. Kuten Jaakob toteaa aivan oikein: “Kuinka peljättävä onkaan tämä paikka, tämä on todella Jumalan huone ja taivaan portti.”
Taivaallinen jumalanpalvelus on korkeakirkollinen. VT:n temppelipalvelus oli korkeakirkollinen. Uuden liiton seurakunta on perinyt olemukseltaan VT:n temppelipalveluksen (Room.9:4-5), joka kuitenkin on Kristuksessa vielä täydellisempänä ja parempana, perustettu paremmalle pappeudelle, paremnalle uhrille, paremille lupauksille. Taivaallinen jumalanpalvelus, pyhien autuus ja Karitsan häät on se todellisuus, johon osallistumme Kristuksen kautta ja Kristuksessa joka sunnuntai. Miksei jumalanpalveluksemme siis myös olisi korkeakirkollinen ja heijastaisi tätä näkymätöntä todellisuutta, jonka keskellä olemme?
Mutta, kuten sanottu - kaikki tämä toteutuu siellä, missä evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein toimitetaan, myös ilman korkealiturgisia muotojakin. Kuten Löhe kirjoittaa: “Kristuksen morsian pysyy morsiamena rääsyissäkin (ilman liturgiaakin), kunhan sana pysyy puhtaana.” (ulkomuistista jotain sellaista). Jos menetetään Jumalan sana, tulee kaikkein kauniimmastakin liturgiasta tyhjää näytelmää ja epäjumalanpalvelusta. Mutta siellä, missä on sekä Jumalan sana kirkkaana että liturgian kauneus sopusoinnussa, siellä saa Kristuksen morsian sille sopivat juhlavaatteetkin - niin on oikein ja arvollista.
Olen väärä henkilö kommentoimaan tähän ketjuun, mutta sörkin silti. Tulkitsenko oikein, että tunnustuksillessa luterilaisessa ns. skenessä ei periaatteessa ole uskonopillisesti väliä, toimitetaanko jumalanpalvelus matala- vai korkeakirkollisesti ja muodon määrittää osallistuva seurakunta?
Tosi hyvä kysymys!
Mun näkemys:
Tavallaan juu, olet oikeassa.
Tosin, mitä lähemmäs uskonpuhdistusta mennään historiallisesti, sitä korkeakirkollisempi messu usein on. Tämä ei kuitenkaan ole siis mikään pakko, mutta seurakunta ymmärtäessään sanan ja sakramenttien kaikkeinpyhimmän olemuksen - mitä muutakaan vaihtoehtoa jää, kuin vanhasta kirkostakin tuttu pyhä palvonta.
Eli periaateessa juu, vapaus on, mutta tunnustuksellisessa luterilaisuudessa “matala liturgia” on silti aika harvinaista muualla kuin pohjoismaissa.
Jes, kiitos. Kinosti juuri tuo historiallinen valtavirta.
Tärkeää keskustelua!
Kierkegaardin linkittämässä Lhpk-tekstissä on arvokasta tietoa siitä miten katolilainen Luther oikeasti oli, jos asia näin halutaan ilmaista. Vastaus on muutenkin hyvä, mutta jos kysymys on aito (kootut kliseet, hiukan epäilyttävää…), olisi Soramies toisaalta voinut ymmärtää kysyjää, tulla vastaan ja tarkastella asiaa ei-ehdottomaan sävyynkin.
Liittolaisen panos tälle foorumille sen kun kasvaa. Vahvaa tietämystä ja perehtyneisyyttä, tasapainoista eri asioiden huomaamista. Kiitos!
Arvostan myös 9x:n rehellistä kertomusta ja tietenkin vahvaa teologista näkemystä myös. Meidän on mahdotonta kiistää negatiivista kokemusta koska emme olleet näkemässä ja kuulemassa, kuka sanoi ja teki mitä. En todellakaan ihmettele että “tavallisemmat vaihtoehdot” Lutherinsa tuntevalle foorumiystävälle maistuvat paremmin jos noin kylmää oli kyyti. Se on tietenkin selvää että jokaisessa seurakunnassa, ehkä kirkostakin riippumatta, persoonat vaikuttavat meidän erilaisten ihmisten ratkaisuihin. On helppo sanoa, että henkilökemia ei saisi katkaista esim. papin ja seurakuntalaisen suhdetta jossa paimenella on roolinsa ja lampaalla omansa. Ihmisiä emme lakkaa missään vaiheessa olemasta, ja pyhinkin sekä nöyrinkin on syntisenä puutteellinen - kunnes taivaassa mikään ei erota eikä hangerra.
Paikallisseurakunnissa ev.lut. kirkossa on valtavia eroja messun toimittamisessa, vaikka kirkkokäsikirja sitä periaatteessa määritteleekin.
Olen kohdannut kirkon työntekijänä “korkeaa” ja “matalaa” ja kumpikaan (tai niiden välimuodot) ei korreloi oikeastaan sen kanssa, kuinka traditionaalinen tai raamatullinen saarna kuullaan tai mihin messuja johtaneet papit sijoittuvat yksioikoisella ja vääristävällä liberaali-konservatiivi -janalla.
Mietin, mitkä olisivat ne (evankelis-luterilaisen) messun elementit ja tavat, joita olen oppinut arvostamaan viime vuosina. Ymmärrän, että jotkut kokevat näissäkin vieraannuttavuuuta, minä en:
-Ristikulkue on aina, alussa ja lopussa
-Psalmi lauletaan, seurakunta yhtyy siihen vuorolauluna tai kertosäkeellä
-Evankeliumin lukemista kehystävät Halleluja-laulut
-Rukousten ja Raamatun lukemisten fyysiset paikat on mietitty (esimerkiksi evankeliumi ja saarna kuullaan erikseen tarkoitetulta paikalta)
-Ehtoollisen vietto on arvokasta ja rauhallista, musiikki on sen aikana huolella valittua, pyhyyden säilyttävää, Me julistamme-hymni lauletaan jne.
-Paastonaika otetaan huomioon liturgian muutoksina
-Käytetään oikeina hetkinä Litaniaa, Kyrie-litaniaa, Trishagionia…
-Kirkkotilaan kiinnitetään huomiota, juhlapyhiä korostetaan, Kristus-kynttilää käytetään
Muutakin voi olla, mutta nämä nyt ulkomuistista ja aamutuimaan.
Sitten on se näkökulma jota edellä ei ole juuri käsitelty, paitsi ehkä pienellä viittauksella tässä
…nimittäin se kysymys mitä on “alistuminen” ja mikä on “seurakunta” kun asetetaan kysymys onko jokin messun viettämisen tapa poissuljettu (vaikkapa gospelmessu poikkeuksena normaalin virsiin, tai muuten lievästi täydellisestä messujärjestyksestä poikkeaminen vaikkapa nuorten, lasten, harvoin kirkossa käyvien huomioon ottamisen perusteella) ja ketkä sanovat lopulta onko messua viettävän yhteisön tapa sellainen joka palvelee evankeliumin vapaata julistamista kaikille ihmisille vai onko sen vieraannuttavaksi kokeminen kokijan ongelma, josta ei tarvitse välittää.
Kysymys voidaan myös tiivistää: Ketkä ovat “sisällä”, ketkä “ulkona”? Tämähän on kysymys myös usein kun luemme Raamattua. Puhuuko tämä sanan kohta tänään meille uskoville ja aktiiveille vai koskeeko se kaikkia kirkon jäseniä / kaikkia ihmisiä?
Tätä debattiahan käydään sekä maallistumisen keskellä kamppailevissa ev.lut.seurakunnissa että herätysliikkeiden messuyhteisöissä, ymmärtääkseni. Ehkä ei Lähetyshiippakunnassa eikä muissa tunnustusluterilaisissa piireissä.
Minulla on oma näkemys (ehkä) mutta näen silti selvästi kaksi perusvaihtoehtoa:
- Messu on sellainen kuin on, messuyhteisössä käyvät oppivat sen tavat, vaikka aluksi olisi outoa. Messu ei ole evankelioinnin eikä vieraantuneiden kutsumisen väline.
- Messu ei saa olla liian vaikeasti ymmärrettävä niille, joille kristinusko ei ole ihan vieras asia. Messu voi olla kutsuva ja tavoittava, ja sen suunnittelussa pitäisi ottaa huomioon satunnaiset kirkossakävijät.
Juuri näin ja nämä kaikki ovat meilläkin käytössä ja ne ovat Raamatulla perusteltavissa olevia käytäntöjä. Esim. kun pastori lausuu " Herra olkoon teidän kanssanne", niin hän pyytää, että Jumala Pyhässä Hengessään olisi meidän kanssamme ja kun me vastaamme siihen "niin myös sinun henkesi kanssa niin me samoin pyydämme, että Jumala olisi Pyhässä Hengessään pastorin kanssa ja niin edelleen. Jumalanpalveluksen toimittaja kun on viimekädessä itse Jumala, emme me!
Mutta miten perustellaan suitsutuspallon heiluttelu tai latinan kielen käyttö, jota kukaan ei ymmärrä? Puhuuko Jumala latinaksi meille suomalaisille? Suosittelenkin, että LHPK ottaisi käyttöön suurimmissa kaupungeissa englannin kielisiä messuja, koska niissä asustaa paljon englanninkielistä porukkaa, jotka eivät ymmärrä suomen kieltä ja ilman suitsutuspalloja ja latinaa.
Onko psalmilaulukin käytössä? Minulla on ollut käsitys että tapaa ei juuri Sleyn messuissa noudateta.
Ei taida olla, mutta sitä vastaan minulla ei olisi tietenkään mitään.
Kysynpäs sinulta ihan mielenkiintoisen kysymyksen. Näet kun minä sain 90-luvun puolivälissä Franz Pieperin Dogmatiikan ja olen siitä saakka pitäytynyt siihen kaikilta osin paitsi en ihan ehtoollisteologian yhdessä kohdassa. Tämä pitäytymiseni johti minut kontroverssiin LHPK:n kanssa kun tiedät Väisäsen asettuneen Pieperiä vastaan ja lisäksi Pieperin oppi virasta poikkeaa joiltain osin LHPK:n käsityksestä. Tuolloin, muistaakseni 2007 vuonna LHPK:n pastori keuhkosi melkein tervetuliaissanoinaan Pieperin olevan väärässä ja näin minä ajauduin kontroverssiin hänen kanssaan. Kysyn siis, onko myös Seurakuntaliitolla niin jyrkkä suhtautuminen Pieperiin, että häneen pitäytyvän kanssa ei voi tulla toimeen? Meillä ainakin on ollut aina kappelillamme myynnissä Pieperin Dogmatiikka ja on edelleenkin, onhan se myös SLEY:n kustantama kahden ensimmäisen painoksen osalta.
Meillä pidetään Pieperistä oikein kovasti. Se on kaikkien Seurakuntaliiton pappien ensimmäisiä kirjoja, kun lähdetään virkaan kouluttautumaan.
Väisäsen erikoisoppiin suhtaudumme vain hänen omana erikoisuutenaan. Hän ei ole väärässä kasteteologiassaan, ainoastaan epäselvä uudestisyntymis- ja usko-käsitteiden kanssa. Ja jos asiaa lähestyy sidotun ratkaisuvallan kautta, hänkin myöntää sen, että sillä hetkellä, kun ihminen alkaa uskoa (myös julistetun sanan kautta), hän on autuas ja uudestisyntynyt.
Tämäkin on oppikeskusteluissa käsitelty meitä tyydyttävästi.
Mutta tämä riittänee tästä, koska asia ei liity korkeakirkolliseen liturgiaan.
Latinan kielestä:
Uskonpuhdistuksen kirkko säilytti lauluissa latinan vielä pitkälle 1800-lukua. Vasta 1900-luvulla latina jäi globaalisti pois lähes kaikista luterilaisista messuista. Latinan kielinen credo yms. olivat käytössä mm. Bachilla. Ei se ole väärin laulaa latinaksi, jos teksti on tuttu. Agnus Dein kohdalla on tosi helppo opettaa seurakunnalle, mitä tässä lauletaan.
Mutta tämä juuri menee kategoriaan “Kukin seurakunta tavallaan”. Kun kukaan ei kuitenkaan latinaksi saarnaa tai lue Raamatun lukukappaleita.
Lauletaanhan myös “Halleluja” hepreaa käyttäen, eikä “ylistetty olkoon Herra”.
P.S.
Luther ehdotti jossain (näin olen LCMS-pastori Weedonilta kuullut), että viikon eka messu olisi toimitettu hepreaksi, toka kreikaksi, kolmas latinaksi ja neljäs saksaksi.
Muut pastorit suhtautuivat tähän kutakuinkin kauhuhuudahduksella, ja Herra kuuli heitä; saksankielinen messu voitti.
Tämä hauskana anekdoottina siitä, että Lutherkin halusi säilyttää “kirkon kielet” messuissa, mutta välillä mopo lähti kurvaamaan liiassa innossa.