Transsubstantiatio ei ole kapernaumilaisuutta.
2 tykkäystä
Jees, juuri näin!
Tähän liittyy myös @sirkka huomautus siitä, että saarnan arvo on liturgisessa uudistuksessa vähentynyt. Se voi toki näyttää tältä, mutta olisin itse siitä vähän eri mieltä perustellen tätä niin, että liturgian oikea ymmärrys lähtee ajatuksesta “koko jumalanpalvelus on yhtä saarnan jatkumoa”. Saarnaa ja liturgiaa ei eroteta toisistaan, vaan ne keskustelevat keskenään. Sama pätee myös ehtoolliseen.
2 tykkäystä
Vaatimus matalakirkollisesta liturgiasta ei nähdäkseni ole alkuperäistä luterilaista, vaan se kumpuaa reformoidusta ajattelusta. Sittemmin valistus ja neologia vahvistivat tätä suuntaa.
Onhan tietysti paljon sellaista, joka on makuasiaa. Luulen, että tässäkin tottumus on toinen luonto ja on inhimillistä olla kiintynyt sellaiseen jumalanpalvelukseen, johon on tottunut, ehkä jo lapsesta asti. Minullakin on valtavasti asioita jumalanpalveluksessa, joita pidän hyvinä tai huonoina ratkaisuina, osaa ihan esteettisistä syistä tai halusta pitäytyä johonkin omaksumaani muotoon, osassa vaikuttaa myös se, mitä pidän teologisesti parempana. En kuitenkaan osaa nähdä niitä minään omantunnonkysymyksinä. Sellaisia voisivat olla opilliset virheet.
Oma ihanteeni messusta on kyllä korkeakirkollinen, on hyvä pyrkimys seurata läntisen kristikunnan perinnettä mahdollisimman tarkasti.
4 tykkäystä
Toki näin. Sirkan pointti on sinänsä myös oikea, että liturgista uudistuliikettä on seurannut into “roomalaistaa” myös sellaista, mitä ei tarvitsisi. Roomalainen ja traditionaalinen vähän liian herkästi tulkitaan synonyymisiksi.
1 tykkäys
Ehdottomasti näin. Kiinnitin vain huomioni siihen ettei musiikin asiantuntijoita mainittu. Olen myös tavannut ja tuntenut ihmisiä joilla kirkkomusiikin ammattilaisinakin teologian tuntemus ylittää roimasti monien pappien vastaavan. Musiikin teologian siis erityisesti.
Parhaimmillaan messun suunnittelu on hyvää yhteistyötä.
Mutta tosiaan, pappi viime kädessä vastaa.
2 tykkäystä
Roomalaisihan me olemme. Tehkäämme siis kuin roomalaiset.
Katolisia kyllä, roomalaisia ei.
1 tykkäys
Mehän olemmekin eri kirkoissa. Suomen ev.-lut. kirkko on roomalainen, sehän on sama kirkko, jonka P. Henrik toi maahamme ja kansallemme. Olemme toki erillään Rooman istuimesta eräiden oppierimielisyyksien ja historiallisten seikkojen takia.
1 tykkäys
Niin toi, kiitos hänelle. Tähän kirkkoon uskon kuuluvani, vaikkakaan en Roomaan.
1 tykkäys
Augburgin tunnustuskin muuten toteaa, että luterilainen oppi ei eroa Rooman kirkon opista, pl. väärinkäytökset. Minulla ei ole roomakauhua.
2 tykkäystä
Juuri näin se toteaa. Mutta Rooma ei ole sama kuin katolinen. Katolinen kirkko on ollut olemassa ennen Rooman johtoasemaakin. Rolma-kauhu on kyllä turhaa, kuten liiallinen Rooma-ihannointikin.
3 tykkäystä
Näin tietysti on, Rooman kirkko on ns. Lännen patriarkaatti. Katolinen kirkko on yksi, pyhä ja apostolinen.
1 tykkäys
Joo. On jopa olemassa ihmisiä, jotka eivät viimeisimmän jumalanpalvelusuudistuksen jälkeen ole kirkossa käyneet, koska ei ole enää sama tuttu ja turvallinen tilaisuus. Tämä siitä huolimatta, että jumalanpalvelusuudistuksessa ei oikeastaan tapahtunut mitään kovin mullistavaa. Mun mielestä säännöllinen ehtoollisyhteys on kuitenkin niin tärkeä asia, että siitä kannattaa pitää kiinni, vaikka kaikissa tarjolla olevissa messuissa olisikin sellaisia elementtejä, joista ei tykkää.
Tässä on hyvää, mutta mun mielestä on edelleen paikkansa myös tietyllä arvioinnilla. Kannattaa valita sellainen messu, jossa rakentuu myös saarnasta eikä ainakaan lähde kovin vihaisena pois. Ainakin meillä kaupunkilaisilla on yleensä siedettävän matkan päässä useita messuja tarjolla. Seurakuntayhteyden optimitilanne on, että saarnasta voi oppia jotain uutta, saada uusia näkökulmia hengelliseen elämäänsä ja tulla puhutelluksi. On ihan luvallista etsiä sellaista paikkaa, jossa tämä toteutuu. Toki missä tahansa paikassa se toteutuu vaihtelevasti, ja herätysliikkeiden messuissakin kuulee välillä melkoisia sammakoita…
2 tykkäystä
Olihan aikonaan liikehdintää, joka piti talvisotaa Jumalan rangaistuksena virsikirjan muuttamisesta. Ja tämä siis vuoden 1886 virsikirja, jota laajasti inhottiin tietyissä piireissä.
Itse kaipaan tosi paljon vanhaa messusävelmistöä, se oli mielestäni todella kaunis ja harras, paljon nykyisiä vaihtoehtoja parempi. Vanha Agnus Dei sai aina karvat nousemaan pystyyn, jos tällainen ilmaus sallitaan tässä yhteydessä.
Pienikin tutustuminen liturgian historiaan auttaa huomaamaan, että monet ikiaikaisina pidetyty jutut ovatkin melko tuoreita. Muutoksia on ollut ja varmasti tulee olemaankin. Osa parempia, osa huonompia. Toisaalta tulee uutta, toisaalta pyritään palaamaan vanhaan. Itse ajattelen, että aika seuloo hyviä asioita jäljelle ja pudottaa toisia pois. Toisaalta, vuosituhantinen perinne kantaa ja rakentaa.
1 tykkäys
Tässä alla on paljon tekstiä nyt käsillä olevasta aiheesta professori Regin Prenterin kirjasta “Uhattu luterilaisuus.” Prenter käyttää ehkä sanoja, joita me emme enää nykyään käytä, koska teksti on jo noin 50 vuotta vanhaa, mutta ymmärrettäviä ne kyllä on ja helposti kontekstoitavissa nykyaikaan. Hän puhuu myös Tanskan kirkosta, mutta teksti on yhtä hyvin sovitettavissa myös meidän kirkkoomme ja jopa siihen miten yleensä Kirkossa asioiden tulisi olla.
Yhteenveto
Protestanttinen kristinusko ei voi sakramenttikäsityksessään yhtyä paavinkirkkoon. Se on (päinvastoin kuin liberaalinen protestanttisuus) paavinkirkon kanssa samaa mieltä siitä, ettei ole olemassa kristinuskoa, evankeliumia siellä, missä sakramentteja halveksitaan. Mutta se pelkää paavinkirkon sumentavan sen totuuden, että juuri Jeesus on asettanut nämä kaksi sakramenttia, kasteen ja ehtoollisen, sen rinnastaessa Jeesuksen asettamat sakramentit kirkollisiin tapoihin, esim. viimeiseen voiteluun, konfirmaatioon, pappisvihkimykseen ja avioliittoon vihkimiseen. Myös katolinen kirkko tuntee Jeesuksen Kristuksen elävän läsnäolon kirkon. sakramenteissa. Mutta protestanteista tämä tietoisuus tuntuu hämärtyvän silloin, kun sakramentteja hoitava kirkko ja sen papisto kummallisella tavalla tunkeutuu elävän Kristuksen eteen.
Tämä ilmenee ennen kaikkea tavassa, jolla paavinkirkko ymmärtää niin sanotun messu-uhrin. Kun Rooman kirkko käsittää ehtoollisen uhritoimitukseksi, se ei tapahdu vailla yhteyttä Jeesuksen ehtoollisenasettamiseen. Mutta omituista tässä ehtoollisen käsittämisessä uhritoimitukseksi on, että uhrin voi toimittaa vain asianmukaisesti vihitty uhripappi, jollainen on vain paavinkirkossa. Varmasti paavinkirkon teologit tietävät, että ehtoollisen varsinainen uhripappi on Jeesus Kristus itse. Hän on todellisuudessa kirkon ainoa pappi; kaikki muut papit ovat pappeja olemalla jäseniä hänen ruumiissaan. Hän kantaa pappina meidät ja meidän rukouksemme taivaassa olevan Isän eteen. Niinpä Lutherkin saattoi puhua Jeesuksesta Kristuksesta pyhän ehtoollisen uhripappina. Mutta Rooman kirkossa asia on niin, ettei Kristus saata harjoittaa papillista toimintaansa ehtoollisessa lainkaan, jollei alttarilla seiso asianmukaisesti vihitty ja paavin hyväksymä pappi. Ei riitä, että uskova seurakunta on paikalla ja Kristuksen käskyn mukaisesti ja hänen lupaukseensa luottaen viettää tätä ateriaa niin kuin hän on sen asettanut. Kristuksen käsky, usko hänen lupaukseensa, kuuliaisuus hänen käskylleen, tämä kaikki ei riitä. Kaikki tämä voi olla olemassa, kuten protestanttisessa jumalanpalveluksessa, mutta siitä huolimatta uhripappi ei ole paikalla eikä Kristuksen ruumista uhrata, vaikka Jeesuksen sana aivan selvästi niin väittääkin. Sillä oikea pappi puuttuu. Mitäpä merkitsee Jeesuksen sana ja lupaus, mitäpä merkitsee seurakunnan usko Jeesuksen sanaan ja lupaukseen, kun oikea pappi puuttuu?, Jeesus, usko, lupaus, nämä kaikki ovat merkityksettömiä, ellei alttarilla seiso Rooman kirkon pappi. Niin mahtava on roomalais-katolinen pappi. On sanottu, että hän uhripappina alttarilla seisoessaan »luo Kristuksen». »Missä taivaassa tai maan päällä on sellaista valtaa kuin katolisella papilla? - Maria synnytti jumalaisen lapsen maailmaan kerran. Ja katso, pappi ei tee sitä vain kerran, vaan sata, tuhat kertaa, niin usein kuin hän toimittaa messun.» (Eräästä Salzburgin kardinaaliarkkipiispan paimenkirjeestä 1905 K. E. Skydsgaardin teoksen ja og Nej, Kobenhavn 1953, s. 143 mukaan.) Paavi Pius XI:n kiertokirjeessä katolisesta pappeudesta sanotaan, että papin sanomaton suuruus ilmenee kaikessa loistossaan siinä, että hänellä on valta Jeesuksen Kristuksen ruumiiseen ja että hän tekee sen alttareillamme läsnä olevaksi. Huomattakoon, etteivät tällaiset kuvaukset ole lähtöisin katolisuuden vihollisista, vaan sen hehkuvimmista kannattajista ja ettei niissä ole tarkoitus sanoa katolisesta pappeudesta mitään alentavaa, vaan jotakin hyvin ihailtavaa.
Tämän protestanttinen kristinusko torjuu yhtä selvästi ehdottomasti ja järkkymättä kuin sakramentittoman ja sakramentteja halveksivan kristinuskon. Se voi nähdä paavinkirkon yrityksessä vaatia yksinoikeutta sakramenttien hoitoon vain sen kieltämistä mikä sen käsityksen mukaan on sakramenttien sisin olemus: että meidät kohtaavat siinä Jeesuksen rikkomaton lupaus ja käsky. Nämä aikaansaavat kaiken mitä ne lupaavat, jos ne pääsevät puhumaan ja ihmissydän panee niihin luottamuksensa. Jos ihminen kuulee Kristuksen lupauksen leivässä ja viinissä, jos hän uskoo lupaukseen nauttiessaan leivän ja viinin, silloin hänellä on se, mitä Kristuksen lupaus vakuuttaa. Ja tähän ei voi vähintäkään vaikuttaa se että papilla, joka ehkä tämän leivän ja viinin hänelle ojentaa, ei ole sitä mitä paavinkirkossa sanotaan »oikeaksi vihkimykseksi».
Missä sanaa ja sakramentteja vaalitaan, siellä täytyy olla myös virka, joka niitä hoitaa. Juuri siksi, että sanalla ja sakramenteilla on aivan tietty ulkonainen muoto, niin kuin havaitsimme, on tarpeen olla virka niitä hoitamaan. Tosiasia, että sanaa ja sakramenttia täytyy tietyn, siihen tehtävään asetetun viran hoitaa, on suorastaan osa sitä ulkonaista, määrättyä muotoa, joka sanalla ja sakramentilla on. Meidän täytyy sen tähden hiukan lähemmin perehtyä protestanttiseen käsitykseen kirkollisesta virasta.
Miksi kirkossa on oltava julkinen virka? Eikö jokainen kristitty voi julistaa sitä uskoa,. johon hänet on kastettu ja jota hän joka päivä tunnustaa? Eikö jokainen kristitty voi kastaa? Mikä voisi estää jokaista kristittyä - mihin me jo viittasimme puuttuessamme siihen, että roomalaiskatolinen kirkko pyrkii tekemään sakramenttien hoidosta tietyn viran yksinoikeuden ojentamasta ehtoollisen viiniä ja leipää toisille, kunhan vain Jeesuksen sana ja lupaus tulee kuuluviin ja usko pitäytyy lupaukseen?
Eräässä mielessä on totta, että jokainen kristitty saa julistaa sanaa ja hoitaa sakramentteja. Jeesuksen Kristuksen ruumiin jäseninä, ihmisinä, jotka kuulevat hänen sanansa ja siihen uskovat, me kaikki olemme osallisia hänen pappeuteensa. Me olemme pappiskansaa. Siksi protestanttisuus puhuu »yleisestä pappeudesta». Ja juuri siitä mekin tässä puhumme. Mutta yleinen pappeus ei sulje pois kirkollista virkaa. Päinvastoin, se vaatii sitä. Sillä juuri yleisen pappeuden takia Kristus on asettanut kirkkoonsa sananpalvelijan viran. Jos evankeliumin julistus ja sakramenttien hoito on sellaista mihin me kaikki seurakunnassa saamme osallistua, silloin ei käy päinsä, että kuka tahansa umpimähkään voi ruveta niistä määräämään. Ja ellei seurakunnassa kutsuttaisi ihmisiä tähän tehtävään, hoitamaan armolahjoja, joiden hoitamiseen meillä kaikilla on oikeus, silloinhan satunnaiset seikat ratkaisisivat kuka kunakin sunnuntaina nousisi julistamaan sanaa ja hoitamaan sakramentteja. Ja tällainen satunnaisuus merkitsisi aina, että siihen ryhtyisivät ne, jotka pitäisivät itseään siihen muita paremmin sopivina. Siten juuri yleinen pappeus joutuisi vaaraan. Sillä tällöin erityisen hurskaat tunkeutuisivat hurskautensa nojalla evankeliumin julistajiksi ja sakramenttien hoitajiksi. Sen sijaan juuri julkinen virka on yleisen pappeuden puhtain ilmaus. Sillä protestanttisessa kirkossa papin virka ei ole kuten paavin kirkossa erityinen hengellinen sääty. Protestanttisessa kirkossa virka on jumalan ja Kristuksen palvelija seurakunnassa ja seurakunnan puolesta. Evankeliumia ja sakramentteja hoitaessaan virka ei riistä seurakunnalta yhtään sen oikeuksista omaksi yksinoikeudekseen, kuten paavillisessa hierarkiassa tapahtuu, vaan se täyttää kaikkien nimissä ja kaikkien puolesta tehtävää, joka voitaisiin yhtälailla antaa kaikkien suoritettavaksi, mutta jota kaikki eivät voi samanaikaisesti ottaa hoitaakseen.
Käsitystä että virka on protestanttisessa kirkossa juuri yleisen pappeuden puhdas ilmenemismuoto, vahvistaa se seikka, että protestanttisessa kirkossa seurakunta valitsee papin. Tässä protestanttinen kirkko menettelee samalla tavoin kuin varhaiskirkko kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina. Se että seurakunta valitsee papin, ei merkitse, että tämän täytyisi olla enemmistön mielipiteiden puhetorvi. Seurakunnan valitessa pappia ei ole kysymys jonkin puolueen puheenjohtajan vaalista. Sillä seurakunta, joka valitsee papin, ei toimi enemmistöpäätöksen sanelijana, vaan alttiina välikappaleena, jonka kautta jumala itse valitsee ja kutsuu palvelukseen, jonka Hän itse on asettanut. Jumala yksin voi kutsua papin, sillä papinvirka on Jumalan palvelustehtävä.
Mutta Jumala ei kutsu pappia antamalla äänensä kaikua taivaasta eikä myöskään panemalla papin sydämeen salaperäisiä aavistuksia, että hänen ehkä tulee olla pappi, vaan siten että seurakunta Jumalan nimeen, Jumalan käskystä ja Hänen antamaansa lupaukseen luottaen asettuu Jumalan käytettäväksi, työaseeksi, jolla jumala näkyvästi ja kuuluvasti kutsuu miehen papinvirkaan. Mutta sen ymmärtämiseksi mitä papinvirka merkitsee on luonnollisesti ensiarvoisen tärkeää, että seurakunta on selvillä siitä, että se voi valita papin vain seurakuntana. Ja seurakunta on joukko ihmisiä, jotka ovat Jumalan palveluksessa, toimivat Hänen nimissään, sallivat Hänen käskynsä johtaa itseään eivätkä etsi omaansa. Sellainen seurakunta on itselleen puheenjohtajaa etsivä puolueesta niin kaukana kuin ajatella saattaa.
Seurakunnan valitseman papin asettaa virkaan seurakunnan palvelija, piispa, joka itsekin on pappi. Virkaan asettaminen tarkoittaa, että hän julkisesti ilmoittaa ja vahvistaa, että Jumala itse on todellakin seurakunnan kautta tämän papin valinnut papin tehtävään ja että hän seurakunnan esirukouksen saattamana antaa tämän näin valitun papin Jumalalle, jotta jumala voi häntä käyttää sanansa palvelukseen. Virkaan asettaminen on uhritoimitus, jossa piispa ja seurakunta kätten päälle panolla antaa Jumalalle takaisin palvelijan, jonka jumala itse on seurakunnalle lahjoittanut.
Protestanttisen käsityksen mukaan pappi on virkaansa »asianmukaisesti vihitty» jos jumala on hänet siihen seurakunnan toimittaman vaalin kautta kutsunut ja jos hänet sitten on seurakunnan esirukouksen saattamana annettu Jumalalle, Hänelle, joka yksin voi käyttää häntä siihen, mikä papin virka on, nimittäin Jumalan sanan julistamiseen ja Jumalan sakramenttien jakamiseen. Sellainen pappi kuuluu niiden pappien katkeamattomaan ketjuun, jotka apostolien päivistä saakka on tällä tavoin rukouksella ja kätten päälle panolla vihitty apostoliseen pappistehtävään. Hän on osa oikeaa »apostolista perimystä», so. kaikkien niiden palvelijoiden ketjua, jotka apostolien päivistä tähän hetkeen ovat ojentaneet uskovalle seurakunnalle apostolisen evankeliumin ja apostoliset sakramentit. Tämä evankeliumi ja nämä sakramentit yksin luovat sen yhteyden, jatkuvuuden, jonka perusteella on mahdollista puhua »apostolisesta perimyksestä».
Sitä vastoin on aivan Raamatussa tuntematon ajatus, että »apostolisen perimyksen» tulisi perustua siihen, että piispan, joka pappia virkaan asetettaessa johtaa pyhää toimitusta, on vihkinyt toinen piispa, jonka puolestaan on vihkinyt kolmas, ja niin edelleen aina apostoleihin asti. Tällä merkillisellä opilla on tärkeä asema esimerkiksi anglikaanisessa kirkossa; se on kuitenkin tuntematon kirkon ensimmäisinä vuosisatoina, jolloin muutoin puhuttiin paljon apostolisesta perimyksestä. Sille ei löydy tukea myöskään Raamatusta eikä se sovi protestanttiseen käsitykseen pelastuksesta yksin uskon kautta.
Virkakäsityksessään kirkollinen protestanttisuus käy samaa kahden rintaman sotaa kuin sakramenttikäsityksessään. Liberaalisella protestanttisuudella ei ollut yleensä kovin korkeaa käsitystä kirkollisesta virasta. Ja modernia tanskalaista kansankirkollisuutta leimaa tässä kuten monissa muissakin kohdin etupäässä liberaalisen protestanttisuuden näkemys. Papinvirkaa pidetään yleensä puhtaasti käytännöllisenä järjestelynä, jolle ei tarvitse antaa erityisen suurta hengellistä arvoa. On hyödyllistä että jumalanpalvelus ja muut kirkolliset toimet on käytännöllisesti organisoitu, esim., että maa on jaettu seurakuntiin pappeineen, joilla on vastuu määrätyistä alueista ja määrätyistä kirkollisen väestön osista. Mutta usein uskonpuhdistuksen oppi yleisestä pappeudesta ymmärretään tavalla, joka tuo mukanaan viran merkityksen väheksyntää. Yleinen pappeus tulee silloin tarkoittamaan sitä, mitä nykyään sanotaan »maallikkotoiminnaksi». Sellaisella ajatuksella ei tietysti ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä uskonpuhdistajat tarkoittivat yleisestä pappeudesta puhuessaan.
Kirkon maallikkotoiminta on erinomainen ja lisäksi aivan välttämätön asia. Mutta juuri erinomaisena ja välttämättömänä se ei ole millään tavoin ristiriidassa virkaan nähden eikä sen tarvitse vahvistaa asemiaan väheksymällä viran merkitystä. Viran merkitys on pääasiallisesti siinä, että se kiistämättömästi aikaansaa sen, ettei Jumalan sanaa ja sakramentteja sen hallinnassa voida eikä saada tehdä riippuvaisiksi niiden ihmisten keskuudessa vallitsevista tunnelmista ja virtauksista, joiden en määrä kuulla sanaa ja vastaanottaa sakramentit. Jos seurakunnat pitävät itseään pappiensa »työnantajina», jos ne katsovat saavansa vaatia papilta, että tämän on julistettava sitä, minkä kuulemiseen niillä käsityksensä mukaan on oikeus, ja järjestettävä jumalanpalvelus niin kuin niiden enemmistö on asettunut toivomaan - silloin tämä käsitys on mahdollisimman jyrkästi vastakkainen aidon protestanttisen kristinuskon käsitykselle seurakunnasta ja virasta.
Seurakunta on Kristuksen ruumis, kaikkien uskovien yhteys. Siksi sitä aina uhkaa jokainen virtaus tai tunnelma, joka nousee vastustamaan Jumalan omaa sanaa ja Kristuksen omia lahjoja. Seurakunta kaipaa kuulla Kristuksen omaa sanaa eikä sen tähden pelkää mitään yli sen että sen papit puhuvat sille itselleen mieliksi. Ihmiset, jotka papilta vaativat, että hänen on puhuttava heille mieliksi, ovat siinä seurakunnassa, jossa he tahtovat päästä herroiksi seurakunnan pahimmat viholliset, he pystyvät vahingoittamaan seurakuntaa pahemmin kuin kukaan muu. Ja tämä täytyy sanoa niin jyrkästi ja selvästi kuin ikinä mahdollista. Jonkin »suunnan» ja puolueryhmän muodostamat enemmistöt, jotka nimittävät itseään »seurakunnaksi», ovat aina Jeesuksen Kristuksen seurakunnan pahimmat viholliset eikä niitä voida nimittää miksikään muuksi, jos halutaan sanoa totuus.
Seurakunta vaatii papilta häntä virkaan asetettaessa lupauksen, että hän papintehtävässään tulee julistamaan Jumalan sanaa ja hoitamaan Jumalan sakramentteja niin kuin Raamattu ja seurakunnan tunnustus vaatii. Sellainen lupaus on samalla papin ja seurakunnan välinen sopimus ja sellaisena välttämätön, jotta yleinen pappeus ei sortuisi kaikkiin mahdollisiin klikkityrannian muotoihin.
Pappisvala on papin erioikeus. Hän näet tässä lupauksessa sitoutuu julistamaan evankeliumia Raamatulle uskollisena ja hoitamaan sakramentteja niin kuin Kristus on ne asettanut. Ja se merkitsee että hän lupaa kaikin voimin vastustaa kaikkia määräävien ryhmäkuntien yrityksiä saada hänet Raamatun sanoman sijasta julistamaan sitä, mitä ne haluaisivat kuulla, ja noudattamaan sakramenttien hoidossa Jeesuksen Kristuksen asetuksen sijasta jonkin enemmistön päätöksiä, joka on sopinut siitä, kuinka jumalanpalvelus voitaisiin ajatella järjestettäväksi, jotta se olisi nykyaikaisten ihmisten mieleinen. Tähän kaikkeen nähden papin on pysyttävä lupauksessaan. Ja se on vakava lupaus. Tämä lupaus kerta kaikkiaan estää häntä pitämästä enemmistöä siinä seurakunnassa, jossa hän toimii, jonkinlaisena »työnantajana», joka voi vaatia häntä julistamaan sitä, mitä se itse haluaa kuulla Raamatun sanoman sijasta, jota hän kumminkin, tilinteon päivä silmiensä edessä, on luvannut julistaa.
Mutta pappisvala on myös seurakunnan erioikeus. Tämä lupaus suojaa seurakuntaa, joka kaipaa kuulla vain Jumalan sanaa ja tahtoo vastaanottaa sakramentit Jeesuksen Kristuksen asetuksen mukaisesti, joutumasta hallitsemishaluisten ryhmittymien ja omavaltaisten pappien oikkujen uhriksi.
Missä virkaa, siihen asettamista ja sen haltijalle asetettua selvää velvoitusta halveksitaan, siellä oltakoon varuillaan, jottei jonakin päivänä olla jouduttu kaikenkarvaisten muotisuuntien ja tunnelmien orjuuteen, jotka seurakunnassa vaihtuvat yhtä nopeasti kuin tuuli Tanskan oikullisessa ilmastossa. Täytyy kysyä, eikö tällainen viran halveksunta ole huomiota herättävimpiä piirteitä Tanskan kansankirkon tämänhetkisen hengellisen tilan kuvassa. On tavattoman yleistä puhua halveksuvasti kirkollisesta virasta. Miltei kaikki kirkolliset suunnat varovat suorastaan tuskaisesti liiaksi korostamasta virkaa ja sen arvoa. Osaksi pelätään, että siten niin sanotut maallikot kävisivät vielä nykyistäkin alaikäisemmiksi ja passiivisemmiksi. Ja osaksi pelätään vanhanaikaisen, luterilaisen puheen virasta ja sen arvosta johtavan »korkeakirkolliseen» suuntaan. Eikä ole paljonkaan sellaista, mitä kansankirkkoon kuuluva tavallinen kristitty niin silmittömästi pelkää kuin sitä, mitä hänellä on tapana nimittää »korkeakirkollisuudeksi» tietämättä oikeastaan, mitä hän sillä tarkoittaa. Mutta yhden asian hän tietää tätä sanaa käyttäessään: että se on jotakin hirvittävän pahaa ja jotakin mikä oikopäätä johtaa paavin luo.
Mutta ei ole kuviteltavissa, että olennainen protestanttisessa kristinuskossa, suuret totuudet »yksin uskosta» ja »kristityn ihmisen vapaudesta», voidaan nykyisessä kirkossa saada kuuluviin, jollemme uudestaan opi kirkkaasti, voimakkaasti ja täysivaltaisesti puhumaan kirkollisesta virasta ja sen arvosta. Sillä missä virkaa halveksutaan, siellä evankeliumi ja sana jää vaille »tiettyä muotoa». Ja silloin evankeliumista tulee toinen nimi pappien enemmän tai vähemmän kiintoisille teologisille aikaansaannoksille. Ei mikään ole niin tunnusomaista kansankirkkomme henkiselle köyhyydelle tällä vuosisadalla kuin tuo erikoinen kielellinen ilmiö, että nuoremmat papit käyttävät sanaa »evankeliumi» itse pitämistään saarnoista, mutta eivät saarnoista, joita pitävät ne työtoverit, joista he käyttävät nimeä »evankeliumin väärentäjät», so. heidän teologiset vastustajansa. Mutta enhän minä julista evankeliumia yksityishenkilönä eikä se siksi ole yksityisen teologian kanssa identtinen. Evankeliumia voin julistaa vain kirkon virkaan kutsuttuna. Ja evankeliumi, jota siinä olen kutsuttu julistamaan, on yhteistä evankeliumia, sitä josta Raamattu ja seurakunnan tunnustus todistavat, eikä se ole minun oman, varmaan varsin erinomaisen, ja oikean teologian kanssa identtinen. Teologiaa ei pidä arvioida merkityksettömäksi. Mutta se menettää merkityksensä, jollei se edellytä evankeliumin olevan ennen sitä, niin että se voi antautua evankeliumin johdettavaksi, kun taas niin päin ei voi olla, että evankeliumi olisi teologiasta riippuvainen ja tulisi näkyviin vasta silloin kun oikea teologia tuo sen päivänvaloon.
Kirkollisen protestanttisuuden on sen tähden käytävä kovaa taistelua virkaa halveksivaa protestanttisuutta vastaan. Taistelu on Tanskan kansankirkossa sitäkin kovempaa, kun ei ole epäilystäkään, etteikö virkaa halveksivan protestanttisuuden kannattajilla olisi siinä ylivoimainen enemmistö ja etteivät he hallitse sitä jokseenkin rajoittamattomin valtuuksin. Tämä saattaisi merkitä sitä, että protestanttinen kristinusko joutuisi jonakin päivänä kodittomaksi Tanskan kansankirkossa. Jotta niin ei kävisi - ja kenties piankin! -, on välttämätöntä, että virka pääsee Tanskan kansankirkossa arvoon ja kunniaan, jollaista sillä ei Tanskan kansankirkossa ole ollut enää vuosiin, mutta jollainen on protestanttisen kristinuskon varsinaisen perusnäkemyksen mukainen.
Tämä ei saa tarkoittaa, että maallikot siten sysätään syrjään ja heitä väheksytään. Me kaikki kaipaamme hyvällä syyllä maallikkojen kirkollisen panoksen uudistumista, joka onkin protestanttisen kristinuskon tulevan säilymisen kannalta elintärkeä. Mutta se tapahtuu hedelmällisellä tavalla vain siten, että viran arvo ja kunnia ymmärretään uudella tavalla. Sillä virkahan on kaikissa tehtävissään riippuvainen seurakunnan maallikoista, koska evankeliumin julistaminen ja sakramenttien hoito on aina papin ja seurakunnan vuorovaikutusta. Niinkään yksinkertaista asiaa kuin papin sunnuntaisaarnaa ei voida suorittaa ilman »maallikkojen» aktiivista myötävaikutusta. Jos seurakunta jumalanpalveluksen aikana pysyttelee poissa kirkosta, papin saarna jää pitämättä. Niin riippuvainen hän on maallikkojen myötävaikutuksesta silloinkin kun hänen on pidettävä vain pieni saarna. Mutta kastemaljan ääressä seisoessaan hänellä ei ole mahdollisuutta toimia pappina, elleivät maallikot tuo lapsia hänen luokseen. Eikä hän voi ojentaa ainoatakaan ehtoollisleipää, eikä täyttää ainoatakaan ehtoollispikaria suuresta alttarikalkista, jollei maallikko häntä aktiivisesti auta tulemalla ehtoollispöytään ja haluamalla lahjoja.
On täysin järjetöntä ja vain rajatonta pintapuolisuutta osoittavaa luulla, että viran kunnian ja arvon korostaminen heikentää maallikkotoiminnan merkityksen tajuamista. Niin, kuin nämä mainitsemani aivan yksinkertaiset esimerkit osoittavat asia on juuri päinvastoin. Sen sijaan on helppo nähdä viran halveksunnan aiheuttavan myös aidon maallikkotoiminnan halveksuntaa. Missä näet virkaa halveksitaan, siellä seurakunnan aidon maallikkotoiminnan aina syrjäyttävät hallitsemishaluiset klikit, jotka sen varjolla, että ne muka edustavat niin sanottua »seurakuntaa», tahtovat itse päästä valtaan siinä missä saisi hallita vain Jumalan sana ja Jumalan sakramentit. Eikä pintapuolisessa hajamielisyydessä toki saa sekoittaa tällaista harvaindiktatuuria kirkolliseen maallikkotoimintaan.
Tässä virasta käytävässä taistelussa rintama tälläkin kertaa kääntyy paavinkirkkoa vastaan. Olemme sitä jo korostaneet sakramenteista puhuessamme ja meidän tarvitsee tässä vain aivan lyhyesti viitata siihen, mitä silloin sanoimme. Rooman kirkossa papin kutsuu piispa, joka edustaa paavin johtamaa hierarkiaa. Siten syntyy erityinen hengellinen sääty, joka on korotettu seurakunnan yläpuolelle ja jota ilman Jumalan sana ja Jumalan sakramentit eivät ollenkaan pääse seurakunnassa vaikuttamaan. Siten seurakunta joutuu papistosta riippuvaiseksi, kun taas protestanttisessa kirkossa päinvastoin juuri seurakunta Jumalan [työaseena] kutsuu papin virkaan - ja pysyy seurakuntana vain uskomalla Jumalan sanaan ja vastaanottamalla Hänen sakramenttinsa. Ei tarvita montakaan sanaa osoittamaan kuinka täysin erilaiset käsitykset näillä kahdella osapuolella on virasta. Ja on selvää, ettei sitä käsitystä, joka pitää evankeliumia ja sakramentteja virasta riippuvaisina sen sijaan, että jättäisi viran kokonaan evankeliumista ja sakramenteista riippuvaiseksi kuten Kristus itse on asettanut, ei voida verrata protestanttiseen käsitykseen evankeliumista ja sakramenteista. Protestanttisen käsityksen mukaan paavinkirkon virkajärjestelmän täytyy aina tuntua tyypilliseltä herranviralta, kun taas virka, joka on asetettu evankeliumin ja sakramenttien tähden, aina on palvelijanvirka. Se palvelee seurakuntaa palvelemalla Jumalan sanaa ja sakramentteja. Mutta siihen ei sisälly sellaista mahdollisuutta hallitsemiseen, jollainen kätkeytyy paavinvirkaan ja kaikkiin sen alistettuihin viran funktioihin - aina vähäisintä kyläpappia myöten.
Sanaa ja sakramentteja hoitava virka on ennen kaikkea jumalanpalvelusvirka. Tämä tarkoittaa, että myös protestanttinen kristinusko asettaa kultin kristillisen elämän keskipisteeksi. Tällä kohtaa protestanttinen kristinusko seisoo roomalaiskatolisen rinnalla, päinvastoin kuin kaikki kultittomat ja kulttia vieroksuvat protestanttisuuden muodot. Protestanttisuus ei voi olla ilman kulttia. Mitä kultti tarkoittaa?
Kultti tarkoittaa jumalankunnioittamista. Mutta jumalankunnioittaminen ei ole vain sitä, että tietyt Jumalan määräämät toimitukset suoritetaan tiettyinä aikoina. Todellinen kultti on aina sitä, että ihminen kaikkineen tulee Jumalan luokse koska jumala on ensin tullut ihmisen luokse ja jakanut elämänsä hänen kanssaan tulemalla osalliseksi ihmisen koko olemassaolosta.
Protestanttinen kultti on sanan ja sakramenttien kultti. Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että sananjulistuksen ja sakramenttien hoidon kautta koko ihmiselämä sovitetaan Jumalan kanssa.
Ihmiselämä ei ole paha. Ihmiselämä on hyvä, koska Jumala on sen luonut. Mutta meidän silmissämme se ei ole hyvä niin kauan kuin emme ole sovitettuja Jumalan kanssa. Syntisinä jotka etsivät itseään ja omaansa yli kaiken, olemme Jumalan vastustajia ja siksi emme näe kuten Hän tätä elämää, jonka Hän on luonut, jonakin mikä on »Sangen hyvä». Sen sijaan me syntisessä taipumuksessamme etsiä itseämme ja omaamme yli kaiken, syyttelemme alituisesti elämää, koska se ei ole meidän mieleisemme. Tästä vihan täyttämästä ja halveksivasta suhtautumisesta elämään meidät reväistään irti silloin, kun evankeliumi ja sakramentit kohtaavat meidät ja tekevät meistä yksin uskon kautta vapaita ihmisiä. Silloin meidät sovitetaan Jumalan kanssa ja samalla hetkellä olemme sovitettuja sen olemassaolon kanssa, jonka Jumala meille antaa. Silloin koko ihmiselämä rakennetaan niin, että siitä tulee armollisen jumalan ylistystä. Ja tämä on kaiken kristillisen kultin tarkoitus.
Siksi protestanttinen kultti ei voi vetää jyrkkää rajaa pyhän ja profaanin, sunnuntain ja arjen välille. Jumalanpalveluksen vanha nimi, »messu», on myös aitoluterilainen nimitys. Sillä on syvä merkitys, johon kyllä kannattaa kiinnittää huomiota. Se on kielteisesti sukua toiselle hyvin tutulle sanalle, nimittäin sanalle »mission», lähetys. Siis myös »messu» liittyy jotenkin lähettämiseen.
»Messu» on paikka josta ihmiset lähetetään arkipäivään uusina ihmisinä. Nyt he ovat tyytyväisiä ja sovitettuja sen vihatun olemassaolon kanssa, jolle he käänsivät selkänsä kirkkoon lähtiessään. Protestanttinen kultti on sen tähden ennen kaikkea paluuta maahan, arkeen.
Mutta tämä ei merkitse, että arjesta itsestään tehdään sunnuntai. Sen edellytyksenä, että siitä voi tulla arkipäivä, että siitä voi tulla paikka, johon meidät on asetettu tekemään rakkaudentekoja, jotka ovat uskosta syntyvää vapaaehtoista ylistystä ja palvelua, on juuri se, ettei arkipäivä ole sunnuntai. Sunnuntai on päivä, jona evankeliumia julistetaan, sakramentteja hoidetaan ja me itse tulemme niiden kautta vapaiksi. Ja se ei voi tapahtua muulloin kuin sinä päivänä »jonka Herra on tehnyt». Jos olemme viettäneet sunnuntaita ja vain jos olemme viettäneet sunnuntaita, arkipäivistämme tulee todellisia arkipäiviä, päiviä, joina voimme omistaa elämämme Jumalan ja lähimmäisen vapaaehtoiseen palvelemiseen. Siksi myös kultin, sunnuntain juhla-ajan ja sen pyhien toimitusten (mukaan lukien ne muodot, jotka näillä toimituksilla täytyy olla erottuakseen näkyvästi arkitoimista) halveksunta on aina viime kädessä arkipäivän itsensä halveksuntaa. Jos ollaan liian »protestanttisia» iloitsemaan sunnuntain ihanuudesta, kirkkorakennuksen kauneudesta, jumalanpalvelusmenojen ja kirkkomusiikin muodoista ja väreistä, silloin ollaan varmasti myös liian »protestanttisia», jotta voitaisiin tyytyä vähäpätöiseen arkipäivämoraaliin, josta puhuimme kristityn vapauden yhteydessä.
Regin Prenter, Uhattu Luterilaisuus, SLEY 1965, s.78-91
1 tykkäys
Itse näen luterilaisen korkeakirkollisuuden tärkeinä teksteinä esimerkiksi Heinrich Hansenin teesit Stimuli et clavi ja monet isä Gunnar Rosendahlin kirjoitukset.
2 tykkäystä
Pitääpä tutustua!
Mulle sisäänajoon vaikutti uusluterilaisuuden tyypit, etunenässä Löhe.
2 tykkäystä
Löhestä pidän minäkin.
Stimuli et clavi osia joskus käänsinkin tänne alkuforumeille, autuaasti edesmenneen Proxyn antaessa oivia korjauksia. Niitä ei taida enää missään olla luettavissa, mutta saksaksi ja latinaksi teksti varmaan löytyy netissä. Hyvin stimuloivaa luettavaa.
3 tykkäystä
When Loehe says of the ministerial office: “The office stands in the midst of the congregation like a fruitful tree which has its seed in itself, it perpetuates itself”, and when Loehe in consequence calls the preachers a “holy aristocracy”, then Walther judges:
“Hereby Loehe manifestly makes the preachers an order, like the Levitical priesthood. Loehe’s view is Romanizing error”.12
Francis Pieper, Walther as theologian, p.63.
Pieper ja Walther olivat aika kovia Löheä kohtaan. Kun olen itse perehtynyt, niin tämä arvio osoittautuu vähän onituiseksi. Löhehän vastusti funktionalisti Höflingiä (jonka Pieperkin tuomitsee).