Tietenkin on historiallinen tosiasia, että kirkko on ollut olemassa ennen Uuden testamentin kaanonia. Mutta nyt kun Raamatun kaanon on olemassa, kristikunnalla ei ole mitään syytä olla pitämättä sitä ohjeellisena.
Vastauksena tähän voisin lainata Yksimielisyyden ohjetta (1580); hakasuluissa omat huomioni:
Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat [apokryfikirjojen asemaan ei oteta kantaa] ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. - - Muita vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia [“uusiin” kuuluu M. Luther] ei ole pidettävä Pyhän Raamatun vertaisina, vaan - - [niitä] tulee käyttää yksinomaan todistajina, jotka kertovat, millaisena - - profeettojen ja apostolien oppi on säilytetty - -
Minusta tämä siteeraus on itsessään tyhjä. Se kertoo historiallisesta vaiheesta, mutta ei välttämättä avaa luterilaisen perinteen monimuotoisuutta ja pitkää historiaa. Tästä kertoo jo Suomenkin N määrä erilaisia tunnustuksellisia ja tunnustuksellisempia kirkkoja.
Ei sillä, että sitaatti olisi huono. Se on ilman muuta kiinnostava.
Luterilaista perinnettä on tosiaan ollut olemassa jo viitisensataa vuotta… siinä ajassa on ollut monenlaisia vaiheita ja harhapolkujakin. Luterilaisuuden “pitkän historian” avaaminen olisi aika laaja hanke.
Miten todettiin? Kuka totesi? Mitä se tarkoittaa? Jos yritän helpottaa näiden miettimistä, niin voidaan ottaa kaksi ajatusleikin tyyppistä toteamusta: 1) koko kaikkeus on jumalallista alkuperää. Ja 2) mikä tahansa teksti, jota kukaan ei ymmärrä, ei varsinaisesti erehdy, eli on erehtymätön, koska sen ei voida päätellä, todistaa tai osoittaa sanovan mitään epätotta tai erheellistä.
Ehdotan, että ne osoittivat sen olemalla sisällöltään tietynlaisia. Eli on olemassa tietty sisältö, tietty kertomus tai tietty asioiden järjestys, joka on sinänsä totta, sen kertomisesta tai ilmoittamiseta eli Raamatusta riippumatta. Eli Raamattu ei ole itsessään totta, vaan se on totta, koska se heijastaa jotain todellisuutta itsensä ulkopuolella.
Josta seuraa se, että Raamattu on sitä lukevalle totta 1) sillä tavalla, 2) niissä asioissa ja 3) vain niissä rajoissa, missä se Raamatun avaama todellisuus on hänelle totta.
Raamatun erehtymättömyys itsessään ei pelasta ketään. Ihminen hyötyy Raamatusta vain sen, minkä hän siitä ymmärtää. Jos ihmisen ymmärrys rakentuu väärälle pohjalle, vaikka se näyttäisi kirjaimellisesti Raamatusta löytävän itsensä, niin ihminen ei ole käsittänyt Raamatun laatijan ajatusta. Eikä siten välttämättä pelastu, koska ihmistä ei pelasta Raamatun kirjain, vaan se, mitä laatija on kirjaimen kautta tarkoittanut ilmoittaa.
Joh. 16:8 Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: 9 synnin, koska he eivät usko minuun; 10 vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; 11 ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu.
Tämän kohdan voi käsittää kolmella tavalla: Se on joko a) viittaus asioihin Raamatun ulkopuolella, b) se on viittaus tiettyihin kohtiin Raamatun sisällä tai c) se on viittaus tiettyihin kohtiin Raamatun sisällä, jotka itsessään vaativat sellaisen laajemman kertomuksen käsittämistä, mikä ei ole Raamatussa itsessään, vaan koostuu Raamatun suhteesta yleiseen ilmoitukseen ja sitä lukevan yksilön kokemukseen (joka on osa yleistä ilmoitusta - joskaan ei sellaisenaan - ja siksi vaikea sellaiseksi käsittää).
Ainoa asia, minkä voi perustellusti sulkea pois yleisestä ilmoituksesta, ja on selkeästi seurausta lankeemuksesta, eli ihmisten syntisyydestä, ovat ihmisten yhteisöt ja ideologiat, politiikka ja sodat, hallitukset ja vallat. Yksilön tarpeet, tunteet, toiveet ja kokemukset ovat yleensä osa hänen alkuperäistä luotuisuuttaan, aivan samalla tavalla kuin materiaalinen todellisuus. Ihmiset ovat luotuja olentoja, jotka vääristyvät synnin valtaamassa maailmassa. Pitääkseen nämä vääristymät hallinnassa ja rajoittaakseen niiden tuhovoimaa he rakentavat yhteisöjä, ideologioita ja instituutioita. Tämä ei aina onnistu. Tai tämä toimii rajallisesti, mutta ei voi koskaan toimia täydellisesti. Joten päitä kierii kuitenkin.
Jokainen asia saa substanssinsa eli sisältönsä Jumalasta. Raamattu ei ole siihen mikään poikkeus. Kuten ei myöskään sitä lukeva yksilö. Kirjoitettu kieli erityisesti ei ole asia itsessään, vaan se on olemassa asioiden kuvaamisen ja niihin viitaamisen kautta. Se voi suoraan viitata itseensä, mutta sen on aina välillisesti tai lopullisesti viitattava muuhun kuin itseensä.
Raamattu on olemassa vain luodun todellisuuden osana ja luotua todellisuutta varten. Raamattu ei ole Jumalan osa eikä Jumalan ominaisuus. Se on ihmisten kielellä kirjoitettu, joten se on luodun eli ihmisten todellisuuden osa, ja kuvaa siten luodun suhdetta Jumalaan luodun näkökulmasta. Eli voidaan sanoa, että se on niiden ihmisten kirjoittama, jotka ovat käsittäneet Jumalan ja tämän suhteen oikein ja jotka ilmaisevat tämän oikean käsityksen siinä sillä kielellä, mikä heillä oli käytettävissä.
Anteeksi nyt. Puolimatkan UT&R:n luettuani en ikinä tiennyt, että tulisin joskus kuulostamaan Karl Barthilta. Mutta niin tässä vaan on käynyt. Tosin Puolimatka puhuu Raamatusta vain kirjana itsessään. Joten Barthin ajatuksesta, tai Puolimatkan tavasta esittää se, oikeastaan puuttuu oma ajatukseni. Eli se, että Raamattu on ymmärrettävissä vain sen kautta, mikä on sen suhde yleiseen ilmoitukseen.
Jos ihminen ei koskaan tarvitsisi eikä kaipaisi mitään, ja sillä tavalla kuolema ei uhkaisi häntä hänen halujensa ja unelmiensa päättymisen muodossa, ei kuolemalla olisi mitään merkitystä hänelle, eikä sillä tavalla myöskään millään pelastuksella. Siksi Raamattu ei merkitse mitään itsessään, vaan se saa merkityksensä ainoastaan niistä asioista, mitä se kykenee puhuttelemaan lukijassa. Tämä puhuteltavaksi tekeminen taas on Pyhän Hengen rooli kuviossa.
Synti: Ero Jumalasta, eli ihmisen tekemä viha, torjunta ja vieraus aiheuttaa sen, että merkityksellinen elämä on mahdotonta.
Vanhurskaus: Jumalalle kelpaaminen palauttaa mahdollisuuden merkitykselliseen elämään. Tämä taas on mahdollista siten, että Jumala vanhurskauttaa jokaisen, joka luopuu valheesta, eli lopettaa Jumalan torjumisen ja Jumalan lahjoista kieltäytymisen. Tämä on sovituksen merkitys, mutta en sano siitä nyt enempää.
Tuomio: Pitää käsittää se, että tämä maailma ei, sellaisenaan, ja sen sisältämät sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset instituutiot varsinkaan, tule koskaan kääntymään Jumalan puoleen. Eli ihmisen ei pitäisi määritellä itseään tai elämäänsä niiden kautta tai olla olemassa niitä varten.
Tiedättekö sen tunteen kun olette jostain asiasta lukeneet tai ehkä opetelleet jotain, olette mielestänne asian jo omaksuneet, tajuatte ja ymmärrätte pointin. Mutta sitten myöhemmin koko asia saattaa aueta ihan oikeasti ja olo on ihan hölmistynyt siitä, kun luuli jo homman menneen perille.
Filonillan koko lainaus ortodoksia-julkaisusta sekä muu kirjoitus oli kyllä nyt ihan käänteen tekevä omalle ymmärrykselle traditiosta Raamatun rinnalla. Liekö oma evlut-yksin Raamattu-oppi ollut niinkin syvällä, että vasta nyt oikeasti tajusin tämän syvemmin. Sehän on suorastaan ristiriitaista, ei ehkä se että Raamatun osuutta korostetaan mutta varsinkin se, että traditio sivuutetaan tai poistetaan kirkosta. Se on suorastaan vähättelyä ja todella outoa siinä mielessä, että silloinhan jätetään huomioimatta se miten eri tavoin Pyhähenki on vaikuttanut ihmisten keskuudessa ja vaikuttaa edelleen. Yksi suuri ja merkittävä vaikutus on Raamatun synnyllä mutta kuten sanottu sitä ei kristinuskon alkumetreillä vielä ollut, eikä kukaan varmaan silti katso esimerkiksi evankelioimisen olleen tuolloin toisarvoista. Raamattukin on ihmisten kautta muodostunut, ei se ole yksittäisenä kirjana tullut maailmaan. Niin myös traditiossa olleet asiat ovat tärkeitä, ei niitä ole epämääräisesti vain haalittu kasaan. Puhumattakaan pyhistä, joita kunnioitetaan, heissä näkyy Jumalan vaikutus ihmisessä.
Turhaanhan minä tätä teille selitän, kyllähän te tuon tiedättekin. Mutta tuli kerrassaan vähän hölmistynyt olo kun tämän tajusin aidosti😳
7 tykkäystä
Niin. Hyvä huomio tuo on, ja olen itsekin tainnut täällä oppia lisäämään “… ja traditio” siihen kohtaan jossa yleensä lut. puheenparressa mainitaan vain Raamattu.
Toisaalta en ole koskaan kai ajatellut ennenkään niin, että Raamattu olisi taivaasti tipahtanut pyhä kirja tyyliin mormonit ym.
Perusväitteeni tässä aiheessa on kuitenkin ollut että nykymaailmassa tehdään kristinuskolle paljon hallaa vähättelämällä Raamattua sen inhimillisen historian perusteella. Vähättely vahvistaa liberaalia näkemystä, ei traditiota korostavaa. Siis erityisesti ort. kirkon ulkopuolella, yleisessä uskonnollisessa keskustelussa on näin.
Kysymys on kai kuitenkin paljon siitä mihin raja vedetään Raamatun ulkopuolelle jätetyn TAI Raamatun kokoamisen jälkeen tulleen ilmoituksen suhteen. Mistä tunnemme Pyhän Hengen äänen?
Luterilainen linja on kai ollut, että Pyhä Henki ei toimi koskaan ristiriidassa Pyhän Raamatun kanssa. Jos siis traditio tukee ja vahvistaa sen mitä Raamatustakin löytyy, se on kristillistä. Ei kaikki kirkon jäsenten julistus eikä edes kaikki kirkkoisien perintö ole saman arvoista. Kaikkea ei tarvitse lukea sanasta sanaan Raamatussa, jotta se olisi totta. Mutta kaikkein tärkein ja pelastukseemme riittävä sieltä löytyy, kun se Kristuksen kirkon uskossa ymmärretään.
1 tykkäys
En ole itsekään suhtautunut Raamattuun taivaasta tipahtaneena mutta olen kuitenkin nostanut sen kaiken muun yläpuolelle tai sivuuttanut tradition, enkä toisaalta ole asiaa kyseenalaistanut tai miettinytkään ehkä sen syvemmin. Tuo on kyllä totta, että Raamatun muodostumista ihmisten välityksellä käytetään vähättelynä mutta sitten toisaalta sitä tekevät vähättelevät kaikenlaisin argumentein kristinuskoa, luulisin.
Minulle evlut kirkko on ollut tärkeä ja edelleen pidän myös sitä arvossa. Mutta jos nyt mietitään toimintaa tämän päivän evlut kirkossa, niin miten siellä tänä päivänä toteutuu se, ettei se olisi Raamatun kanssa ristiriidassa. Minulla on olo, että sinne haalitaan tätä nykyä vaikutteita katolisesta ja ortodoksisesta kirkosta mutta toisaalta juuri törmäsin tapahtumaan, jossa sirkuspelle lukee Raamattua. Onko reformaatiossa aikanaan pyyhitty liikaa pois ja siksi nyt on tarve haalia jotain sisältöä, melkein mitä vain kirkkoon. Minua surettaa nykyinen linja, en siis ilkeilymielessä tätä sano.
1 tykkäys
Kristillinen kirkko tunnusti VT:n kirjoitukset alusta asti autenttiseksi Jumalan sanaksi. Yhteisö myös melko nopeasti havaitsi UT:n kirjoitukset sellaisiksi, jotka autenttisesti olivat sen opetuksen mukaisia tekstejä. Nämä apostoliset kirjoitukset koettiin erityisiksi inspiroiduiksi teksteiksi, joille annettiin normatiivinen asema. Tietystikin oli niin, että ne eivät siis olleet ristiriidassa yhteisön apostolisen tradition kanssa. Ne olivat sen autenttisin ja autoritatiivisin osa, joka koettiin erityisellä tavalla inspiroiduiksi ja VT:n rinnalla oleviksi teksteiksi.
Koska Raamattu on tradition mukaan autenttisinta kuvausta siitä ja Jumalan inspiroimaa, ei sen ja autenttisen tradition välillä ole ristiriitaa. Kirkon elämä ei kuitenkaan typisty Raamattuun. Kuitenkin aivan keskeistä on, että ei ole kahta lähdettä, vaan yksi. Raamattu on kirkon tunnustama ja tunnistama kirjoituskokelma. Raamattu on kirkon kirja ja sen elämä on vain sen sisällä. Vastakkainasettelu on täysin keinotekoinen, ja siihen ei tietysti ole aivan syytön ad fontes -ideologian vaikuttama reformaation ajattelu. Toisaalta on syytä muistaa kriitillinen suhtautuminen siihen, mitä katsotaan traditioksi.
1 tykkäys
Onko MODERAATTORI tahallaan vai vahingossa poistanut minun viestini, johon Pioni tässä viittaa?
Traditio Isä Tapani Repo Ortodoksia-julkaisun numerossa 9 (1952) s. 11:
Jumala ilmoittaa itsensä ihmisille monella eri tavalla. Ei pyhä Raamattu yksin välitä tuonpuoleisen maailman sanomia, vaan myös pyhä Perimäoppi. Viimeksimainitun Jumalan ilmoituksen lähteitä ovat muun muassa pyhien isien kirjallisuus, jumalanpalveluskirjallisuus, ikonit kuin myös Kirkon elävä traditio Synnintunnustuksen sakramentissa. Edellämainitsemiemme Jumalan ilmoituksen monien eri lähteiden valossa ymmärtää hyvin puheen Ortodoksisen Kirkon rikkauksista. Sillä nämä Perimäoppiin kuuluvat lähteet muodostavat Kirkon rikkauden.
Raamatun ja Perimäopin välisestä suhteesta puhuttaessa sopii tähän hyvin metropoliitta Serafim’n painavat sanat hiljattain ilmestyneessä kirjassa: ”Die Ostkirche”:
”Tavallisesti pyhästä Raamatusta erotetaan pyhä Perimäoppi ja viimeksimainittua pidetään toisena uskontotuuksien lähteenä. Tällainen jako ja rinnastus on mieletöntä, sillä onhan kristillisen Kirkon Perimäoppi alkuperäinen lähde ja uskonperusta, kronologisestikin pyhää Raamattua vanhempi. Uuden Testamentin kirjat ovat syntyneet eri aikoina ja päässeet vasta vähitellen yleiseen kirkolliseen käyttöön, kuten Biblian kanonin historia osoittaa. Kirkollisen Perimäopin todistusvoima ratkaisi yksityisten Uuden Testamentin kirjojen kanonin arvon. Kirkollinen Perimäoppi oli Uuden Testamentin pyhien kirjojen kriteriumina.”
Pyhä Raamattu on tietenkin korvaamaton hengellisen elämän ammentamisen lähde. Mutta, kuten yllä sanoimme, avautuu taivas maan päällä eläville ja kamppaileville kristityille myös monien muiden lähteiden kautta.
Jatkanpa tähän ketjuun. Teema kiinnostaa edelleen.
Olisin kiinnostunut, mitä tämä tarkoittaa käytännössä. En niinkään dogmaattisista kirjauksista tai Tunnustuskirjoista, vaan käytönnön sovellutuksista. Esimerkiksi siis tämä kirjaus:
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Käytännössä meillä esimerkiksi hetkipalvelukset, liturgian vanhakirkollisuus, psalmilaulut ja vanhat keskiaikaiset laulut, liturgian ulkoiset muodot kuten ristisaatto, ristinmerkki, suitsutus, papin vaatetus, seurakunta seisoo kun luetaan evankeliumia tai kun pappi laulaa asetussanat siunatessaan leivän ja viinin jne.jne
Rukouksen laki on uskon laki. Messun muoto ilmentää uskoa ja traditiota.
1 tykkäys
Olen samaa mieltä. Mutta tämä on aika ylätason kirjauksia. Sinänsä toki hyviä, mutta näkyykö tämä jotenkin, kun kehitetään luterilaista jumalanpalveluselämää.
Otetaanpa yksittäinen esimerkki. Suitsutusta on harjoitettu kristillisessä jumalanpalveluksessa täysin mutulla arvioiden tuhat vuotta. Kun luterilainen miettii seuraavaa jumalanpalvelusuudistusta, kiinnostaako tämä luterilaista? Onko se minkäänlainen argumentti sen suhteen, mitä luterilaisten tulisi tehdä messukaavan suhteen?
En nyt sinänsä ole kiinnostunut siitä, suitsuttaako luterilainen vai ei, vaan lähinnä siitä, missä määrin historialliset käytännöt ja tavat näkyvät luterilaisten sisäisessä keskustelussa.
Tilanne on ainakin meillä sellainen, että vanhoja luterilaisia ja samalla katolisia tapoja ollaan ottamassa varovasti mutta määrätietoisesti uudelleen käyttöön. Taustalla on pitkä kirkollinen ajanjakso, jossa luterilainen valtio- ja kansankirkko sai paljon vaikutteita reformoidusta “kuvienraastosta” pietistisen ja englantilaisen hartauskirjallisuuden kautta. Reformoitu oppi läpäisi koko luterilaisen kirkon. Tästä alennustilasta on nyt pyritty eroon takaisin alkulähteille. On löydetty uudelleen vanhojen luterilaisten opettajien kirjat. Yllättäen sieltä löytyy valtavasti kontaktipintaa vanhaan katoliseen traditioon - mukaan lukien kirkkoisät jne. Onhan se todettava, että paljon on vielä opittavaa ja tehtävää. Itse kyllä myönnän, että paljon hyvää traditiota on hylätty turhan päiten 1600-luvun lopulta lähtien. Keskustelua käydään, ja patristiikka on alkanut kiinnostaa monia.
2 tykkäystä
Tämä on mielestäni kovasti positiivinen kehityskulku. Osaatko mainita konkreettisia esimerkkejä, mites se mielestäsi näkyy seurakunnan elämässä? Tällä en viittaa nimenomaisesti jumalanpalveluselämään vaan ylipäätään, jos mieleesi tulee jotain esimerkkejä verrattuna ilmeisti huonona pitämääsi reformoituihin vaikutteisiin.
En oikein osaa nimetä mitään erityistä esimerkkiä mikä ilmentäisi juuri paluuta vanhaan, ehkä tärkeimpänä on kuitenkin keskittyminen messun ja inkarnaation konkreettisen ihmeen ympärille sekä seurakunnan merkityksen korostuminen yksilöllisen jumalasuhteen rinnalle. Ehtoollista ei pietismissä painotettu, vaan saarnaa. Tästä tunnustuksen yhteydestä, koinoniasta, on ollut seurauksena suurempi yhteisöllisyys. Ihmiset tekevät vapaaehtoisesti erilaisia palveluksia. Tietysti paluu vanhaan katoliseen luterilaisuuteen tukee konservatiivista ajattelutapaa suhteessa uusiin liberaaleihin virtauksiin ylipäätään. Vanhaluterilaisuus ei myöskään täytä tälläkään foorumilla arvosteltuja nominalismin tuntomerkkejä. Siltä osin nominalismi-realismi dialektiikan voi unohtaa.
1 tykkäys
Eli mielestäsi paluu vanhoihin käytäntöihin näkyy arvokysymyksissä ja muuten asia näkyy vapaaehtoisessa omaehtoisessa toiminnassa? Tällä en tarkoita kettuilla, vaan yritän saada kiinni asiasta. Itselläni on hyvin vähän kokemusta luterilaisuudesta viimeisten vuosien saralla, joten en välttämättä saa kiinni, missä nykyään mennään. Tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on vielä vähemmän.
En ole pohtinut tätä koskaan aiemmin ja ehkä myöhemmin tulee lisää mieleen. Minulla on aika hidas sytytys - usein kun olen kävelylenkillä niin siellä saan hyviä ahaa elämyksiä. Todennäköisesti jokin olennainen juttu jäi mainitsematta.
Mitä sinun mielestäsi kaipaisit luterilaisuuteen?
2 tykkäystä
En oikeastaan mitään. Olen melko fundis eli mielestäni kaikkien tulisi kääntyä ortodokseiksi. Tämä ei kuitenkaan tunnu reilulta vaatimukselta, koska ihmisillä nyt vain on monenlaisia mielipiteitä. Minkäs sille mahtaa.
Hämmennykseni tässä nyt lähinnä nousee siitä, että (ainakin) konservatiivisten luterilaisten kohdalla tuntuu nousevan esiin, että oikea luterilaisuus kyllä arvostaa traditiota. En ymmärrä mitä tämä tarkoittaa, koska käytännössä tämä ei omaan silmääni näy yhtään missään. En tarkoita tätä syytöksenä, vaan hämmennyksen aiheena.