Tarkoitetan sitä, että lähdetään ylipäätään debatoimaan siitä, mitä Raamattu sanoo homoseksuaalisuudesta ja yritetään sillä viedä uudistuksia läpi. Tällainen ei tule niissä kirkoissa kyseeseen lainkaan, joissa Raamattu on selkeästi tradition sisällä, osana sitä.
Tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että Luther ikään kuin laittaa läskiksi kaiken, kun on kerran vain Kristus, vain yksin usko, vain yksin Raamattu. Silloin katoaa paljon tärkeää ja olennaista kirkon elämästä ja traditiosta. Lutherin perillinen tässä mielessä -protestantti tai luterilainen, en osaa ohuen lukeneisuuteni tähden kunnolla erottaa näitä- katsoo ortodoksisen kirkon runsautta ja toteaa: täällä on haudattu näiden muotomenojen ja ihmisiä sitovien ei-raamatullisten oppien alle uskon ydin: Kristus ja sovitus ja usko. Nyt siis kärjistän. Vapaasuuntaiset toki näkevät ortodoksikirkon todella paljon nurjemmin kuin luterilaiset.
Mielestäni siinä käy niin, että kun kirkosta ja sen traditiosta aletaan kuoria kaikkea muka ei olennaista, niin lopulta käsiin ei jääkään oikein mitään. Tai oikeastaan sillä omalla henkilökohtaisella yksin uskolla ei ole enää kunnolla kiinnekohtia, ei kirkkotilassa, ei hengellisessä elämässä. Ei voi tarttua tekemiseenkään, kun sekin lässäytetään sillä, että pitää koko ajan pelätä “tekojen varaan rakentamista” tai “omavanhurskautta”.
Mutta siis toisin kuin ortodoksisessa kirkossa niitä ei pidetä itsestään selvänä ja välttämättömänä osana kirkkoa. Mitä tulee pakkoon, niin tuolla periaatteella pitäisi luopua sitten muistakin rituaaleista ja asioista: ei kastetta, ei ehtoollista -kai nämä sentään katsotaan “pakollisiksi” luterilaisuudessa, jos meinaa kristitty olla?
Minä pidän luterilaisuudessa joka tapauksessa ristin teologian korostuksesta (vs. ns. menestyksen / kunnian teologia) ja olen itse hyvinkin perso Lutherilla esiintyvälle, aiemmilta mystikoilta Eckhartilta ja hänen oppilaaltaan periytyvälle, ei-miksikään tulemiselle. En tunne ortodoksista teologiaa ja traditiota niin hyvin, että voisin edes arvailla miten tämä olisi siihen sovitettavissa -tai voin sen verran arvailla, että ortodoksisissa opetuksissa korostuu nöyryyden tärkeys ja ylpeyden vaarallisuus ja ehkä voisi sanoa, että idässä tie itsen pienentymiseen ja Jumalan kasvamiseen käy simppelin, toistavan rukouksen ja harjoituksen kautta ruumiin sielun ja hengen kokonaisuuden huomioon ottaen ja lännessä saattoi siis mystiikassakin korostua älyllinen suoritus. Voi olla, että itsen täydellistä tuhoa vastaan sotii se, että ortodoksisessa traditiossa ei nähdä ihmistä niin totaalisen mätänä, vaan langenneisuudesta huolimatta on jäljellä enemmän tai vähemmän tervettä Jumalan kuvuutta ja kaltaisuuttakin, mutta sitä pitää sitten alkaa kirkastaa vaivaa näkemällä.
Voi olla niinkin, että ortodoksisen kirkon elämäntapa ja hengellisyys on hyvin hienoviritteinen kokonaisuus ja yksilökristityn kannalta se tarjoaa myös paljon vikaan menemisen mahdollisuuksia, jos tasapaino ei pysy kohdallaan.
Vielä tuli mieleen viimeisen vuoden ajalta: tulin ajatelleeksi kerran, että “mitä se auttaa, että on ortodoksi, jos ei mitään kilvoituksen hedelmiä tuota -Jumala voi tehdä ortodokseja vaikka pienistä kivistä.” Kului pari viikkoa ja joku toinen ortodoksi täällä sanoi täsmälleen saman lauseen “Jumala voi tehdä ortodokseja vaikka pienistä kivistä”. Koin sen jonkinlaisena vastauksena.