vertailun vuoksi hän kirjoitti Kristityn vapaudesta 1520.
” Luther kirjoitti ja julkaisi kommentaarin Marian kiitosvirteen (joka siis löytyy Luukkaan evankeliumista 1:46-55) juuri niinä ratkaisevina vuosina 1520-1521, jolloin paavi Leo X ekskommunikoi hänet. Teos siis sijoittuu Lutherin elämän taitekohtaan , ei esireformatoriselle ajalle eikä myöhempään vaiheeseen, jossa katolisten ja luterilaisten seurakuntien välille oli muodostunut pysyvä ero. ” Marian ylistyslaulut | Hyviä uutisia
Näin ollen tämä on Lutherin teologiaa. Luther ei torju Marian ylistyslaulussa esirukouksia Neitsyt Marialle. Myöhemmin kun tarvittiin teologisten tilanteiden takia vastakohtaisuutta korostettiin vain yhtä puolta, sitä mikä piti yllä vastakohta asetelmia, protestanttisuutta. Risto Pottonen kirjoitta kirjassaan Luterilainen Neitsyt Maria,
” Nykyinen Luther tutkimus on joutunut näyttämään monessa kohden, että dialektisuus on otettava huomioon eikä vain pitäydyttävä yhteen näkökulmaan, protestin esittävään” ( s. 35-36) .
Esität juuri vain yhden näkökulman, samaistat esirukouksen pyytämisen Marian palvontaan. Luther suuntasi reformatorisen kritiikkinsä Maria-kultin väärinkäytöksiin, mutta tässä me puhumme eri asiasta. Niinpä en ole kovin vakuuttunut tuosta argumentista, minkä tuot.
”Tähän lopetamme tällä kertaa ja pyydämme Jumalalta Magnificatin oikeaa ymmärtämistä, niin ettei se vain valaise ja puhu, vaan että se palaa ja elää ruumiissa ja sielussa. Tämän meille suokoon Kristus rakkaan äitinsä Marian tahdon ja esirukouksen kautta. Amen.” (s. 120, Marian ylistyslaulu)
batos, tunnustus puhuu pyhien palvonnasta, tässä on puhetta pyhien esirukouksen pyytämisestä, eli emme puhu tunnustuskirjojen pyhien palvonnasta. Tästä johtuen tätä tunnustuskirjojen kohtaa ei voi soveltaa tähän. Näin ainakin itse ymmärrän.
Toinen pointtini on se, että Luther ja luterilaiset tunnustus tekstit ovat kaksi eri lähdettä.
Kolmas asia, tämän otsikon alla on monenlaista, ja kuten tuotettu on tämä sopii tämän otsikon alle.
batos, ymmärsin sinut väärin, mitä et kirjoittanut, mistä et puhunut.
2 Ms ei puhu mitään tästä, mistä puhumme; esirukouksen pyytämisestä, ikoneista. Mikään kirkkokunta ei myöskään palvo ikoneita, jos palvoisi sinun täytyisi se osoittaa todeksi. Tätä et kuitenkaan pysty osoittamaan.
Eri kirkkoperheissä käskyjen ( 10 käskyä) numeroinneissa on eroja. Me seuraamme katollista perinnettä. Katekismuksessa Luther siis liittyi katolliseen käytäntöön.
Esim, anglikaanisessa ja reformoiduissa kirkoissa, kuvakiellosta on tehty toinen käsky ( 20:4) jolloin käskyjen numerointi on toinen kuin meillä.
Reformoidut numeroivat kymmenen käskyä juutalaista perinnettä seuraten: ensimmäinen käsky on ”Älä pidä muita jumalia”, toinen käsky on ”Älä tee itsellesi mitään jumalankuvaa”. Tämä numerointi korostaa kuvakieltoa voimakkaammin kuin katolilais-luterilainen laskutapa.
Esim luterilaisessa katekismuksessa kuvakieltoa ei siis esiinny.
Lisäksi Kirkkoisät opettivat, että ennen 10-käskyä ihmisellä oli luonnollinen laki joka Jla oli pannut heidän sydämiinsä.
Ennen Mooseksen kivitauluille kirjoitettua lakia oli olemassa toinen, kirjoittamaton laki, joka tunnetiin luonnostaan ja jota isät noudattivat.
Nooa, patriarkkoja Jla kehotti ihmisiä luonnollisilla käskyillä, jotka hän oli kirjoittanut heidän sydämiinsä. Vanhurskailla ihmisillä oli dekalogin voima kirjoitettuina sydämeensä ja sieluunsa ( vrt. Rm 2:12-16)
Myös luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan dekalogi on kirjoitettuna kaikkien ihmisten sydämeen ( IK. 3. uskonkappale)
Suomessa on hyvä, että kaikissa kirkoissa on katot, enkä tiedä onko katottomia kirkkoja missään.
Mitä tulee itse asiaan, minulle riittää 33/38 Raamattu ja sieltä nuo lainaukset.
2.Moos.20: 2 - 6
2 "Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä.
3 Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.
4 Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla.
5 Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat;
6 mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.
Kylmä taitaisi tulla katottomissa kirkoissa. Minullekin riittää tuo 33/38 Raamattu ja sieltä nuo lainaukset.
Ikoni ei ole tietenkään kuva Jumalasta, Paitsi Jeesus ikoni, kuten luterilaisissa kirkoissa on Jeesus kuvattuna ristillä. Näitä kuvia on paljon. Olisi aika ikävää olla Jehovan todistajien kanssa samassa tilanteessa ei ristejä missään.
Tietysti he voivat auttaa, koska Jumala on ottanut heidät työtovereikseen, joiden kautta hän vuodattaa armovoimiaan luomakuntaan. Hurskaan rukous voi paljon, eikä kuolema ole erottava kuilu niille, jotka ovat Kristuksessa.
Kysymys onkin siitä, onko Jumala ottanut heidät työtovereikseen heidän oman pyhyytensä perusteella, vaiko Kristuksen sovitutyön tähden? Edellimmäisen Raamattu torjuu jyrkästi sanoessaan mm. “kaikki meidän vanhurskautemme oli niin kuin saastainen vaate.”
Ei kukaan kristitty ajattele, olen niin hyvä että saavutan itse pyhyyden. En ole tavannut tälläistä kristittyä. En halua myöskään tavata sellaista kristittyä joka ei kilvoittele, se on omavanhurskautta, lihallisuutta. Näistä olen joskus lukenut.
Dikotomiasi on väärä, koska kaikki pyhittyminen tapahtuu tuossa samassa synergistisessä yhteistyössä aina ihmisen syntymisestä alkaen. Raamatun pyhistä kerrotaan, miten heidän vaelluksensa oli Jumalan mielen mukaista ja miten he aina tekivät sitä, mikä on oikein Herran silmissä. Siksi heille paljon annettiin, siksi he olivat kykeneviä ottamaan paljon vastaan, paljon kantamaan, paljon antamaan, paljon välittämään.
timo_k todistaa väkevästi. Raamatun esimerkit ovat tosia. Yhteistyötä ei voi sulkea pois. Kukaan yhteistyötä tekevä ei ajattele, minä itse ja vain minä. Kuka kristitty kieltäytyy yhteistyöstä. Parempi on se joka tekee yhteistyötä, ei se joka valitsee toisin.
Hepr 10:8-10: "Kun hän ensin sanoo: “Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin, sanoo hän sitten: “Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen. Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan."
Hebr. 12:14 ”Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa”
"Ilm 22:11 Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen.
Hepr. 12:14 Tavoitelkaa rauhaa Urheilusta ja taistelusta otettuun kuvakieleen liittyy vielä verbi “tavoitella”, kr. diokein ‘ajaa takaa’. Sikäli kuin “kaikilla” tarkoitetaan myös vainoojia (diokontes), kyseessä on jopa sanaleikki: kristitty ajaa takaa rauhaa niiden kanssa, jotka ajavat häntä takaa tappaakseen hänet! Room. 12:13-14 (kr.) on ainakin sen tapainen sanaleikki: “‘Ajakaa takaa’ vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä ‘vainoavat’”.
pyhitykseen Hepr. on jo moneen kertaan sanonut, että Kristus, Pyhittäjä, on täydellisesti pyhittänyt ne, jotka pyhitetään Miksi pyhitystä on vielä “ajettava takaa”? Samasta syystä kuin meitä Jumalan lapsia kuritetaankin, “että pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään” (Hepr. 12:10) - vaikka me jo olemmekin päässeet. Jos Jumalan Pojan oli tultava maailmaan oppimaan kuuliaisuutta, ei ole ihme, että hänen uhrillaan ja kasteessa kertakailckisesti ja täydellisesti pyhitettyjen ihmisten on vielä edistyttävä pyhyydessä, nimittäin sekä Jumalan lähettämien kuritusten että saarnamiehen kehotusten yhteisellä tuella.
ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa (joko Jumalaa tai Kristusta; kumpikin nähdään samalla kertaa!). Jumalan näkeminen on ihmisen ylin päämäärä, niin kuin varsinkin hellenistisessä juutalaisuudessakin ajateltiin. Esteenä ei ole Jumalan näkymättömyys, niin kuin tavallisesti kreikkalaiset arvelivat, vaan Jumalan liiallinen kirkkaus: Jumalan pyhä kirkkaus polttaa tulena poroksi kaiken epäpuhtaan, Hepr. 12:29. Vrt. Matt. 5:8!" ( Jukka Thuren, Kirkon aarteita).
Aivan hyvin. Kuten monesti on todettu, pyhien kautta tapahtuvissa ihmeissä ym. on kyse Jumalasta ulosvirtaavien jumalallisten energioiden toiminnasta. Ilman Jumalaa sellaiseen ei kukaan pystyisi. Pyhien puoleen käännytään juuri siksi, että heidän toiminnassaan tunnistetaan Jumalan toiminta.
Sen sijaan yhtään “kertakaikkisesti pyhittynyttä” ihmistä - luterilaista tai muuta - en ole koskaan tavannut. Kaikilla hurskaillakin on ollut tarve koko elämänmittaiseen kilvoitteluun. Jokainen on ollut keskeneräinen. Niin myös minä.
Verbi pyhittää on passiivissa tuossa lausessa. Ihmine ei siis itse ole aktiivinen tekijä.
Heprealaiskirjeen pyhityksen tavoittelu ei ole sama asia kuin pyhitys. Pyhitykseen pyrkiminen ei ole sama asia kuin pyhittyminen, josta käytetään juurikin tuota verbiä joka esiintyy Ilmestyskirjassa.
En minäkään, vaikka olen 100% varma että tällaisia on jossain toisessa kirkkokunnassa esitetty olevan. Luterilaisuudessa esitetään ihmisen olevan yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas. Se ei ole paradoksi, vaan yksinkertaisesti sen faktan ääneenlausumista, että olemme koko ajan hylkäämässä vanhan syntisen minämme ja matkalla kohti synnitöntä minää (taustalla olevaan aristotelismiin voi tutustua toisaalla). Luterilaisuudesa ei ole koskaan väitetty, että ihmine on kertakaikkisen pyhä siinä mielessä, että hän ei voi esimerkiksi enää syntiä tehdä. Lutherille varsinkaan, vanhurskauttaminen ja pyhitys eivät olleet eri asioita, vaan saman asian eri aspekteja.
Niinkö? Daavid lankesi raskaasti. Pietari kielsi mestarinsa. Paavali kertoi olevansa suuri syntinen, sen jälkeenkin kun hän kristittyjen vihollisesta armosta kääntyi ja tuli apostoliksi. Uskon kautta Aabrahamkin luettiin Jumalalle kelpaavaksi, ei omien tekojensa.
Raamatun henkilöistä monet ovat siis äärimmäisen inhimillisiä ja kompastelevia. Juuri siksi heidän esimerkkinsä puhuttelee ja auttaa meitä. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Rakkaus peittää syntien paljouden. Autuas on se, joka tunnustaa syntinsä.
Kristinuskon ja kirkon historiassa on monenlaisia hahmoja ja tarinoita ihmisistä jotka ovat uskoneet Jumalaan. Olen taipuvainen saamaan lohdutusta ja voimaa niistä kertomuksista, jossa ihmiset uskovat ja rakastavat huolimatta syntisyydestään ja raadollisuudestaan - en niinkään niistä, joista kerrotaan miten hyviksi ja (lähes?) synnittömiksi he ovat ehtineet elämässään. Kertomukset syntiensä voittajista ovat paljon epäuskottavampia kuin ne, joissa Jumalan armo ja anteeksianto ovat pääosassa.
