Ottaen huomioon, että Raamattu kehottaa monessakin paikassa rukoilemaan, ja antaa runsaasti esimerkkejä hurskaiden rukouksista, on huomion arvoista, että Raamattu jättää mainitsematta pyhille osoitetut rukoukset.
Raamatussa ei tietysti ole kaikkia asioita suoraan mainittu, mutta se ajatus on siellä, “ikään kuin rivien välissä” mikähän olisi se kohta, jossa kuolleilta pyhiltä voi pyytää esirukousta.
Toiseksi tunnustuskirjat ovat väärässä sanoen, että tapa on uusi. Se on uskonpuhdistajien näkemys, joka on virheellinen. Mikä merkitys on sanalla avuksihuutaminen, mitä tarkalleen ottaen tarkoitetaan, ja miten se suhteutuu esirukouksen pyytämiseen.
Daavid, Pietari kaatuivat ja katuivat. Tässä on se pointti. Saul ja Juudas kaatuivat, eivätkä nousseet. Mitä enemmän yhteistyötä sen parempi tulos. Ja jos pääsee himottomuuden tilaan vielä parempi.
Joo mutta vastasin Timon väitteeseen että pyhät aina tekivät oikein. Eivät tehneet. Päinvastoin Paavali sanoi koko ajan tekevänsä sitä mitä ei tahdo ja että on syntinen. Aika vahvasti Raamatusta löytyy tuo simul iustus et peccator.
Pyhien esirukousten pyytäminen, vainajien puolesta rukoilu ja Marian kunnioitus ovat itsestään selvyyksiä, joiden kumoamiseksi pitäisi löytyä suorat ohjeet.
Aina ei tietysti tarkoita, etteivätkö pyhät lankeaisi, mutta silti aina he katuivat ja etsivät Herran tahtoa, joten aina sana on oikein. Vanha Johannes käyttää vastaavaa ajatusta. " kukaan Jumalasta syntynyt ei tee syntiä".
1Joh 1:8: “Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä.”
Meissä on siis myös jotain joka ei ole Jumalasta syntynyttä, meidän syntinen luontomme, joka tekee syntiä. Luterilainen simul iustus et peccator on kiveenhakattu totuus!
"1. Joh. 1:8 Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Vrt. j.6: “Jos sanomme …” Tällaisia väitteitä lienee jo tullut Vanhuksen korviin. Joku on kerskunut elävänsä Jumalan yhteydessä, mutta Vanhus väittää juuri sellaisen vaeltavan pimeässä eli elävän synnissä. Toinen ymmärtää, että pimeässä vaeltaminen kuvaa synnissä elämistä, mutta puolustautuu: hamartian oukh’ ekhomen “Meillä ei ole syntiä.” Vanhus vastaa: petät itsesi. Kuinka niin? Ehkä väittäjä ei huomaa syntisyyttään? Olisiko hän gnostilainen teologi, joka luulee olevansa moraalin yläpuolella? Vanhus joka tapauksessa tietää, ettei yksikään valossa vaeltava ihminen pidä itseään synnittömänä. Kuinka niin?
9 Jos me tunnustamme syntimme … tas hamartias on monikko: tunnustettavia syntejä on monta, ja synneillä on nimet (vrt. seur. lausetta). homologein on sanoin tunnustamista. Jumalalle kuuluu yksityisiä syntejä mainita nimeltä; tietyt ajatukset, sanat ja teot on myönnettävä Jumalan tahdon vastaisiksi. Kastajakin vaati yksityisten syntien tunnustamista, ei vain yleisen syntisyyden myöntämistä, mutta valtavien joukkokasteiden aikaan hän tuskin ehti kuunnella seikkaperäisiä rippejä. Veteraani odottanee julkista tunnustamista niiltä, jotka tähän saakka ovat yhtä julkisesti väittäneet, ettei heillä ole syntiä.
Valossa vaeltamiseen kuuluu syntien näkeminen, inhoaminen ja tunnustaminen. elenkhein ‘syyttää’ merkitsee alun perin ‘vetää päivänvaloon’, Joh. 3:20; Joh. 8:46; Joh. 16:8. Jeesus on ainoa, josta syyttäjä ei etsimälläkään löydä ilmeistä eikä kätkettyä syntiä. Muilla ihmisillä on salaisia syntejä, jotka Jumalan sana paljastaa. Sanaa voi tukea kuritus, joka saa sanan valossa vaeltavan myöntämään syntinsä. Niin pian kuin joku tunnustaa syyttävän sanan todeksi ja kurituksen ansaituksi, hänessä alkaa totuus saada sijaa. Toinen, joka ei ole näkevinään syntejään, osoittaa juuri siten vaeltavansa pimeässä. Ellei paljastava totuus vedä syntejä päivänvaloon, myöskään anteeksiannon ilosanoma ei pääse perille." ( Jukka Thuren, kirkon aarteita)
Näin kristitty taistelee himoja vastaan ja katuu syntejänsä kuten Daavid ja monet muut pyhät. Taistelu on hautaan asti, jollei saavuta himottomuuden tilaa sitä ennen, joka on tietysti eri kuin paha luontomme.
Tämä himottomuuden tila on luterilaisessa teologiassa kovin vieras aihe, mutta esiintyy jo patristisessa kirjallisuudessa ja on kirkossa tunnettu ja tiedostettu asia. Himoja vastaan kristitty taistelee jatkuvasti, tämä taistelu on ankara ja vaikea. Tämä sota vaatii kaiken. Himoja täytyy perata pala palalta sen mukaan kun Jumala antaa voimaa. Tämä perkaaminen vaatii meiltä tahtoa, kuria, jne…
Kun Raamattua tässä syntiasiassa lainaillaan, on ainakin vähemmän konservatiivisen lukijan helppo alkaa kallistua siihen että esim UT näyttää sisältävän erilaisia teologisia linjoja. Ja niinhän tuolla jo aiemmin ketjussa arvotettiinkin apostoleja. Paavali todettiin Jaakobia pienemmäksi auktoriteetiksi. Johannes on kai sekä että riippuen siitä mitä haluaa häneltä kuulla.
Kun ihan puhtaalta pöydältä pannaan lauseita rinnakkain niin löytyy vastakkaisuutta. Sitten on kilometreittäin selitystä jossa yritetään väkisin löytää yhtenäisyys.
Eihän oppimattoman maallikon pitäisi sanoa tätä mutta ehkä foorumi minutkin sietää mukana:
Mielestäni on valittava Raamatusta ydin ja nähtävä että vaikka kaikki olisi Jumalan sanaa eli merkityksellistä meille, kaikki ei ole samalla tavalla ohjeellista. Eli kuten eettisissä kysymyksissä arvioidaan sitä mikä koskee meitä kristittyjä ja mikä on kuulunut juutalaisuuteen, niin myös pelastuksen asiassa on valittava sen välillä että tosi evankeliumi on joko armon sanaa syntiselle tai sitten sekoitus armoa ja vaatimuksia. Valitettavasti ainakin täällä olen törmännyt siihen vaikutelmaan että ortodoksinen usko valitsee sekoituksen, luterilainen armon.
Tämä siitä huolimatta että luulen ymmärtäväni sen ajatuksen että Kristuksen kanssa ja Kristuksessa elävä tekee mielellään hyvää. Pyhittyminen ja hyviin tekoihin armon vaikuttamana pystyminen ei minusta vesitä pelastuksen ja evankeliumin lupausta. Kelvotonkin saa armon, epäonnistunut pääsee perille. Kun turvautuu rakastavaan Jumalaan.
Simul -oppi on siis käytännön kokemuksen vahvistama valinta. Raamatusta löytyy tukea sille ja sitä vastaan. Kun itse kuulen kertomuksia pyhistä ja synnittömistä, poistan varmistimen . Tulkitsen että kysymys on ihanteesta joka ajan tyylin mukaan liioitellen kirjoitettiin toisinaan näkyviin ikään kuin synnittömyys oikeasti olisi mahdollista. Tai sitten on vaan niin että osa kirkon ensimmäisistä opettajista oli vielä kiinni juutalaisessa lakihurskaudessa vähintään toisella jalallaan. Tästä Paavali mielestäni irtaantuu kirjeessään roomalaisille. Tai galatalaisille.
Jos pitää valita, valitsen Paavalin joka julistaa Kristusta ristiinnaulittuna ja sovintoa jonka Jumala teki niin ettei hän enää lue meille meidän rikkomuksiamme - ja armosta pelastumista, jottei kukaan kerskaisi…
Tai näin ainakin tekee luterilainen tortoise. Lieneekö hänellä epäilevä sivupersoona
Jos osaa irrottaa itsensä siitä kontekstistä missä on kasvanut ja mitä on omaksunut, yrittäen ymmärtää toisenlaista näkökulmaa, voi kokea jotakin uutta. Tämä prosessi voi vaikea, mutta myös varmasti antaa.
Armo ja lain vaatimukset eivät ole vastakohtia. Ei ole olemassa sellaista kristinuskoa mikä ei vaatisi mitään. Sellaista Raamattua ei ole olemassa joka ei kehoittaisi kristittyä kilvoittelemaan, osallistumaan omalla tahdolla Jumalan käskyjen täyttämiseen.
En usko että on mahdollista irrota kasvualustasta kokonaan. Se kulkee mukana. Vaikka vaihtaisi kirkkokuntaa, tausta saattaa vaikuttaa siten että kaikkea arvioidaan sitä vanhaa vasten. Tämähän on tyypillistä myös ideologioiden suhteen. Äärimmäiset kannanotot kertovat usein jatkuvasta taistelusta omaa taustaansa ja sen auktoriteettia vastaan.
Aiheeseen. Ei ole mielestäni kyse siitä ettei ihmiseltä vaadita mitään. Vaan siitä mikä on Kristuksen olemus pelastajana.
Kristushan on pelastaja, sovittaja jne. tämä ei kuitenkaan sulje pois meitä tai meidän kilvoitteluamme, ei ainakaan Raamatussa. Vai mitä tarkoitit olemus pelastajana?
Kilvoittelenko Kristuksen kanssa yhteistyössä pelastusta kohti muuttuen synnittömäksi tai lähes synnittömäksi vai kilvoittelenko siinä uskossa että Kristus on täydellisesti jo sovittanut minunkin syntini? Luotanko Jumalan armoon kun näen epäonnistumiseni kilvoituksessa? Vai siihen että enemmän yrittämällä saatan sittenkin tulla paremmaksi tässä elämässä?
Onko Kristus siis todellisesti syntisen vapahtaja vai esikuva ja tsemppaaja? Olemuksella tarkoitan suunnilleen tätä.
Minun on mahdotonta irrottautua kontekstistani, koska minua sitoo vastustamattomasti esim. Paavalin Room. ja Gal. kirjeet ja Heprealaiskirje. En pääse siitä yhtään mihinkään, että ne opettavat vastaansanomattomasti pelastusta armosta ilman omia tekojamme tai syntisyyttämme.
Room 5:8: “Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.”
Room 4:4-7: "Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: “Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt!”
Room 4:16: “Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle, ei ainoastaan sille, joka pitäytyy lakiin, vaan myös sille, jolla on Aabrahamin usko, hänen, joka on meidän kaikkien isä”
Ensiksi nämä eivät ole vastakohtia. Kristitty kilvoittelee aina Kristuksen kanssa. Kristus on ainut synnitön tässä maailmassa, sen sijaan kristitty voi saavutaa himottomuuden, joka ei tarkoita katumattomuutta. Lankeemuksissa kristitty palaa katumuksen kautta Jumalan luokse, luottaen ja pyytäen armoa. Samaan aikaan on totta, että ihminen yrittämällä ja kääntämällä tahtonsa hyvään muuttuu sen kuvan kaltaiseksi kirkaudesta kirkauteen, jota katselee. Kristityn todellisuus on siis muuttumista transformaatiota, ilm 22:11.
Esirukousten pyytämiseen pyhiltä ei tarvitse löytyä ohjetta Raamatusta. Kristinuskoa oli harjoitettu jo 1500 vuotta, ennen kuin keksittiin se periaate, että kaikkeen täytyy löytyä ohje Raamatusta. Ortodoksisessa kirkossa käytännöt eivät voi olla Raamatun vastaisia, mutta niihin ei suinkaan tarvitse löytyä ohjetta Raamatusta. Esirukousten pyytäminen pyhiltä on jo lähes 2000 vuoden ajan osoittautunut hyödylliseksi.
Jos naapurin Maija voi rukoilla minun puolestani, niin kuinka paljon paremmin sen voikaan tehdä edesmennyt henkilö, jonka kirkko on todennut pyhäksi. Naapurin Maija tekee syntiä niin kuin minäkin. Ei ole ihmistä, joka ei ole eläessään syntiä tehnyt. Myös pyhät ovat eläessään tehneet syntiä, mutta päästyään riemuitsevaan seurakuntaan pyhät eivät enää tee syntiä. Heillä on uskallus Jumalan edessä. Jumala kuuntelee heitä ennemmin kuin naapurin Maijaa.
. Tulkitsen että kysymys on ihanteesta joka ajan tyylin mukaan liioitellen kirjoitettiin toisinaan näkyviin ikään kuin synnittömyys oikeasti olisi mahdollista. Tai sitten on vaan niin että osa kirkon ensimmäisistä opettajista oli vielä kiinni juutalaisessa lakihurskaudessa vähintään toisella jalallaan. Tästä Paavali mielestäni irtaantuu kirjeessään roomalaisille. Tai galatalaisille.