Luterilainen sola scriptura

Oppi
82

Laitan vielä tästä ensi ortodoksi.net linkin

Ja siitä joku pätkä:

Ikonien voitto on ortodoksisuuden voitto: ilman ikoneja ei olisi tällaista ortodoksista uskoa ja uskontoa. Ikonit ovat aina todistaneet ja vahvistaneet evankeliumin saarnaamisen perustotuuksia. Seitsemännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa tehtyjen päätöksien kautta on kristinuskoon kirjoitettu selvät säännöt ikonien kunnioittamiselle. Kun Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, sovittaakseen maailman synnit ja liittääkseen maailman jälleen Itseensä, Jumala otti Jeesuksessa materiaalisen muodon, jotta me voimme tehdä kuvan Jeesuksesta ja hänen todellisista palvelijoistaan, pyhistä.

Nämä kuvat, ikonit, sitä paitsi todistavat, että aineellinen maailma on osa pelastusta, ne ovat mukana ihmiskunnan ja koko maailmankaikkeuden kirkastumisessa ja ylösnousemuksessa. Materiaalinen, aineellinen maailma on hyvä, koska Jumala on sen luonut ja Hän tuli lihaksi siinä ja jatkoi julistustaan aineellisessa, materiaalisessa muodossa, ihmisenä. Näin tapahtuu etenkin pyhissä mysteerioissa ( sakramenteissa ), ikoneissa, evankeliumeissa ja ristissä.

Ortodoksit eivät siis palvo näitä edellä mainittuja asioita, he palvovat ainoastaan Jumalaa. Kun ortodoksi suutelee ikonia tai ristiä tai evankeliumikirjaa, hän ei kunnioita tuota materiaalia, esinettä, vaan sen esineen kuvaamaa alkuperäistä henkilöä tai tapahtumaa. Me siis voimme hyvällä syyllä ja oikeilla perusteilla näin osoittaa kunnioituksemme ja rakkautemme Jeesukselle tälläkin tavoin.

Mutta googlatessani löysin ensimmäisenä Luterilainen.net-sivuston mielenkiintoisen ja yhteyttäkin rakentavan artikkelin.:

Kuvakiistassa ikonien puolustajat näkivät niiden sallittavuuden puolustamisen jatkumona samalle teologialle, jossa puolustettiin kirkkoa monia krisotologisia harhoja vastaan, joita vastaan edelliset ekumeeniset kirkolliskokoukset olivat taistelleet.
Edellisistä harhaopeista poiketen ikonoklasmi eli kuvien kieltäminen ei kuitenkaan syntynyt teologien keskuudessa, vaan sen aloitteentekijä oli keisari Leo Isaurilainen. Olennaista onkin kiistan ymmärtäminen ainakin ikonien puolustajien osalta osana kristologiaa. Ikonoklasmi oli heidän mielestään yksi tapa kieltää inkarnaation todellisuus.

Voidaan nähdä, että ikoneihin kohdistuva polemiikki on usein ollut yksioikoista. Esimerkiksi on mahdollista, että tooran kuvakieltoa luetaan liian suoraviivaisesti. Toorassa kyllä kielletään selvästi kuvien tekeminen niiden palvomista varten (2. Moos. 20), mutta myöhemmin kuitenkin annetaan myös käskyjä kuvien valmistamisesta esimerkiksi pyhäkön esineistön yhteyteen.

Voidaan myös ottaa huomioon, että Uudessa testamentissa apostolit kirjoittavat siitä miten Kristus on Jumalan kuva, lihaksi tullut elämän sana, jonka voimme lihallisin silmin nähdä. Juuri tämän vuoksi ikoniriita linkittyy vahvasti yleiskirkolliseen kristologiaan. Tästä johtuen ei inkarnatorisuutta korostava luterilainenkaan traditio suhtaudu ikoneihin negatiivisesti sinänsä, vaan joihinkin sen erityisesti kansanhurskaudessa saamiin muotoihin. Samalla suhtaudutaan varauksella joihinkin ihmekertomuksiin ikoneihin liittyen.

Luterilaisilla ja idän ortodokseilla on asiassa kuitenkin paljon yhteistä perustaa. Molemmilla on ajatus Kristuksen reaalisesta läsnäolosta kirkossansa. Luterilaisuushan kävi samaa kiistaa kuvien käytöstä reformaation vasemman laidan kanssa. Kun jyrkkä kalvinilaisuus alkoi jyrätä kirkkoja pakkotoimin kuvista ja muista liturgisista esineistä tyhjiksi ja pyrkivät kaikista riiteistä ja seremonioista alastomaksi riisuttuun uskontoon, luterilaiset vastustivat tätä tiukasti. Tilanne johti siihen, että niin kuvista kuin seremonioistakin tuli luterilaisille vielä entistä painavampi identiteettikysymys. Luterilaisten perussuhtautuminen kirkollisiin kuviin on siis hyvin myönteinen.

Lopussa on sitten ristiriita luterilaisen sakramenttiopin kanssa:

Samalla on kuitenkin painotettava, että luterilaisesta näkökulmasta ortodoksiseen ikoniteologiaan liittyy monia kysymyksiä. Tässä yhteydessä ei tarvinne mennä edes ortodoksisessa kansanhurskaudessa esitettyihin ilmiöihin esimerkiksi ihmeitä tekevistä ikoneista, jotka varjelevat onnettomuuksilta tai parantavat sairauksia.

Ortodoksien ikoniteologiassa näkyy lopulta eräänlainen uusplatonistisesti virittynyt ajattelu, jossa ikonin nähdään olevan eräänlaisessa jatkuvuussuhteessa esittämänsä asian kanssa. Käytännössä ikoneita pidetään tietyllä tavalla sakramentaalisina välineinä, joissa Kristus tai pyhät ovat läsnä ja jotka johdattavat kristittyjä heidän mahdollisuuksiensa mukaan jumalalliseen näkemiseen, ja joiden mietiskelyssä kristitty voi päästä osalliseksi taivaallisesta maailmasta, ikään kuin nousemaan siihen. Ortodoksisen itseymmärryksen mukaan, ikoni on ikkuna toiseen maailmaan. Siten on myös todettava, että tällä tavalla ikonien käyttö kaikessa historiallisuudessaan, kauneudessaan ja koskettavuudessaankin edustaa yhtä niistä ortodoksiteologian piirteistä, joissa Raamatun ilmoituksen ja Kristuksen asetuksen ohi jumalanpalveluselämään tuodaan uusia, ihmislähtöisiä tapoja päästä osalliseksi jumalallisesta. Luterilaisuus haluaa vaalia kuvia, mutta ei voi tunnustaa oikeana edellämainittua käsitystä niiden sakramentaalisesta luonteesta.

Yhtäältä siis ikonografisessa ilmaisussa on paljon oikeaa ja hyvää, josta mekin voisimme oppia ja ehkä jopa oikein ymmärrettynä soveltaa. Toisaalta on välttämätöntä huomata, että ortodoksiseen ikoniteologiaan kuuluu erottamattomana osana myös sellainen sakramentaalinen kaiku, joka ei yksinkertaisesti ole sovitettavissa yhteen raamatullis-luterilaisen teologian kanssa.

Sellainen tulee tuosta lopusta mieleen, että ainakin yksi ortodoksinen pappi pohdiskeli juuri sitä, että ortodokseilla ei ole itse asiassa niin tarkkaan laskettu -toisin kuin lännessä- sakramentteja tai kuoleman syntejä. Varmaan on eri mielipiteitä tästä tosin. Mutta jollain tavalla ortodokseilla ei ole niin suurta ongelmaa pohtia, että onko siinä, että ikonit ovat ikkunoita toiselle puolelle Jumalan valtakuntaan tms. “sakramentillisia kaikuja”.

Kyllähän väkijoukon keskellä verenvuotoa sairastava nainenkin tarttui uskossa Jeesuksen viitan tupsuun ja parani. Kai siinäkin on sakramentillista kaikua.

2 tykkäystä
83

Entäs se vaatimus ikoneista? Olen jotenkin perillä ekumeenisten konsiilien päätöksistä, mutta en muista vaatimusta ikoneista. Soittimillakin Jumalaa Raamatussa ylistetään, mutta ei vissiin ortodokseilla ylistetä. Se että ihmisääni on kaunein soitin on kyllä vähän platonistista vääntöä. Mitenkään arvottamatta.

D

1 tykkäys
84

Niin, ilmeisesti tarkoitat vaatimusta yksilökristityn kannalta, kun otit esimerkiksi sokean. En jotenkin osannut edes ajatella ikonien välttämättömyydestä puhuttaessa asiaa noin. Ainakin välttämättömyys tarkoittaa sitä, että uutta ortodoksikirkkoa suunniteltaessa ei aleta miettiä, että tuleeko sinne ikoneita vai ei: ne kuuluvat ehdottomasti sinne ja ilman niitä ei oikein voi kuvitella koko kirkkoa. Ja ilmeisesti voidaan sanoa samaa ortodoksisesta hengellisestä elämästä: siihen kuuluu itsestään selvästi ikonit.

Eipä kyllä ainakaan minulle lyöty käteen kirkkoon liittyessä mitään allekirjoitettavaa vakuutusta, että hyväksyn ortodoksisen kirkon ikoniteologian.

Jatkoin ortodoksi.net sivun pläräämistä ja pari isä Jarmo Hakkaraisen artikkelia tuli vastaan:

Ihminen on ikonin edessä kasvotusten pyhän eli Jumalan kanssa, ja Jumalan kohtaaminen on langenneessa maailmassa elävälle ihmiselle kriisi. Historiallisten tapahtumien tai teologisten ideoiden mietiskely on harrastus, johon syntinenkin voi antautua varsin kevyesti. Sekä Jumala että pyhät ihmiset ovat kuitenkin ennen kaikkea persoonia, ja he tulevat ikonien kautta todella läsnä oleviksi ihmiselle, joka sen sallii tapahtua.

Syntiselle ihmiselle pyhän kohtaaminen ei ole ihanaa eikä myöskään rauhoittavaa, vaan ennalta eletty tuomiopäivä. Ilman katumusta ihminen ei voi kohdata pyhää.

Jumalallinen elämä murtaa ikonin liikkumattomien viivojen ja tummuneiden värien kehikon tullen kohti ja kysyen: Missä sinä olet? On jumalallinen ihme ja todistus Pyhän Hengen olemassaolosta, että ihminen kaipaa pyhyyttä ja janoaa sitä kohti, vaikka Jumalan pyhyys on hänen langenneelle ja synnin haavoittamalle tahdolleen kuin kuluttava tuli.

Bysanttilainen ikoni, fresko tai mosaiikki ei ole pelkkä symboli tai Kirkon traditiota sisältävä tietokanta. Ortodoksisen kirkon uskollisille jäsenille totuus ei ole joukko opinkappaleita tai lainomaisia säädöksiä, vaan Kristus jumalinhimillisenä persoonana. Jumalan Totuuden tunteminen on elämää yhteydessä Kristukseen, osallistumista Kirkon eukaristisessa yhteisössä Hänen elämäänsä.

2 tykkäystä
85

Tässähän tuli paljon hyviä pointteja meille luterilaisille, tradition erilaisuudesta ja sen tärkeydestä. Sola yksin kirjoitukset jää huomattavasti kapeaksi, eikä vastaa yhtenäiskirkon linjaa. Tosin tämähän on tiedetty jo aikoja sitten.

86

Ei ole. Ei kanoneita kumota. Ne kaikki edustavat ikuisia ja jumalallisia parantavia ohjeita. Mutta jos sairaus muuttaa muotoaan, ei lääkekään enää voi olla täysin sama tai ainakaan annostus ei voi pysyä samana. Teatteri ja siellä käymisen merkitys ovat kovasti muuttuneet em. kanonin antamisen jälkeen. Siihen aikaan teatteri aiheutti yhteiskunnallisia epäkohtia, kun taas nykyisin se usein paljastaa ja auttaa käsittelemään niitä. Jos teatteri muuttuu taas joksikin haitalliseksi, on kanoni valmiina lepäämässä ja sitä voidaan taas alkaa viipymättä soveltaa siihen tapaan kuin sitä säätämisensä aikoihin sovellettiin. Sitähän voidaan toki yhäkin soveltaa vaikkapa joihinkin peep-show’huihin tai vastaaviin. En tiedä, onko kukaan piispa niin viime aikoina tehnyt, mutta ainakin se olisi mahdollista.

2 tykkäystä
87

Politiikalta, kaaokselta ja sekoilulta ei kyllä välty ortodoksisessakaan kirkossa. Viime aikoina tämä on käynyt itselleni hyvin selväksi - ja kauhukseni olen joutunut huomaamaan, että itsekin sitä kaaosta on tullut saatua aikaan. Mutta mihin sitä enää voisi lähteä? Ei ole mitään vaihtoehtoa. Ja kaaosta se oli usein pyhillä apostoleillakin.

1 tykkäys
88

Ymmärrän hyvin. Minulla on melko vastaavat fiilikset ev.-lut. palveluksista nykyään. Keväällä poikkeustilan aikaan yritin pari kertaa katsella luterilaisten striimattuja palveluksia. Ihan vilpittömästi halusin katsoa, miten isomman kansankirkon striimaus on toteutettu ja tuntuuko missään. Mutta ei vaan tuntunut. Eli juuri niin kuin sanoit: Ei siinä sen kummempaa.

On jännä juttu, miten liturginen maku voi muuttua elämän aikana. Nykyään tykkään melkeinpä enemmän ort. aamupalveluksesta kuin liturgiasta. Liturgia vaan on niin paljon jähmeämpi paketti. Aamupalvelus on tekstien ja veisujen osalta paljon rikkaampi.

89

Eikö se ole hieman sama kuin se, että moni katolinen traditio aiheutti monia epäkohtia luterilaisten mielestä. Ne ovat nyt lepäämässä.

D

90

Mikä verrokki tulee katolisista mieleen, niin että se olisi verrannollinen pakana teatteri esityksiin. Ja mitkä traditiot ovat katolisilla lepäämässä.

91

Mutta eikö elävät lähimmäiset, joita voit auttaa monin tavoin ole niitä oikeita ikoneita, joissa näet Kristuksen kuvan henkesi silmillä? Eikö elävän lähimmäisen palveleminen, häntä auttamalla ole paljon tärkeämpää kuin mykän ja kuolleen kuvan?

92

Seitsemännen pyhän ja ekumeenisen synodin Synodikonista ortodoksian puolesta:

”Niille, jotka kyllä sanoin hyväksyvät Jumalan, Sanan, lihallisen taloudenhoidon, mutta eivät halua nähdä sitä kuvien kautta, ja jotka sen tähden kyllä teeskentelevät sanoin hyväksyvänsä pelastuksemme, mutta tosiasiassa sen kieltävät, anateema. Niille, jotka pahoin pitävät kiinni Sanan kuvaamattomuudesta, eivätkä sen tähden halua ikoneissa kuvata meitä lähelle lihan ja veren yhteydellä tullutta Kristusta, totista Jumalaamme, ja jotka siten osoittautuvat aaveitten näkijöiksi, anateema."

Metropoliitta Johannes artikkelissa Ikoneja koskevat kirkon säädökset ja niiden merkitys ikonitaiteessa, Ortodoksinen kulttuuri 3/1983 s. 92:

“Nikean synodin kanta ikoneihin nähden on hyvin selkeä ja avoimesti esitetty. Yleinen periaate on se, että kokous tuomitsee anateeman eli kirkonkirouksen alaisiksi kaikki, jotka kieltäytyvät osoittamasta kunnioitusta Kristuksen, Jumalansynnyttäjän, enkelien ja pyhien ihmisten kuville. Kielteinen asenne selitetään yksinkertaisesti ja nimenomaan taisteluksi Herraa vastaan. Siksi se on myös ihmisen hengellisen edun ja hyvän kannalta kohtalokasta. Ikoneihin kielteisesti suhtautuvat eli ns. kuvainraastajat (ikonoklastit) nähdään pahimman mahdollisen harhan edustajina, koska heidän asenteensa merkitsee Kristuksen kautta tapahtuvan pelastuksen perusmahdollisuuden kieltämistä. Nikean kokous näkee näiden seikkojen keskinäisen yhteyden siten, että Herran ikonit omalla tavallaan ilmaisevat sanan lihaksituloa. Niin kuin näkymätön Sana tuli Kristuksessa näkyväksi, niin se tämän perusteella voi tulla näkyväksi myös pyhässä kuvassa.”

S. 93: "Nikean synodin asenteen selventämiseksi voimme vielä todeta, että kokous edellyttää avoimen myönteistä kantaa ikoneihin eikä sille näin ollen riitä jonkinlainen puolueettomuuden tai hyväntahtoisen suvaitsevaisuuden asenne. Nikeassa ei tuomita vain selvästi kielteistä suhtautumista, vaan anateema suunnataan myös niihin, jotka eivät uutterasti opeta kansaa kunnioittamaan ikoneja tai jotka mahdollisesti epäilevät pyhien kuvien arvoa ja merkitystä. Nikean kokous tekee täten vastaansanomattoman selväksi sen, että vain kokonaan myönteinen – sanoin ja teoin myös osoitettu ja todistettu – asenne ikoneihin on sopusoinnussa ortodoksisen uskon kanssa. Ikonien ja muitten keskeisten uskontotuuksien suhde ilmenee myös siinä, että kokous selittää ikoneja kohtaan osoittamansa kunnioituksen ilmaisevan uskoa Pyhään Kolminaisuuteen ja edustavan kirkon vanhimman perinteen linjaa. Se nähdään nimenomaan apostoleilta ja heidän seuraajiltaan tulevana perintönä, jonka Jumala on antanut siirtyä polvesta polveen. Tähän apostoliseen perintöön kuuluvat Nikean isien mukaan Kristuksen, Jumalansynnyttäjän, ruumiittomien enkelien, jumalallisten apostolien, Jumalan sanaa julistavien profeettojen, marttyyrien ja pyhien ihmisten kuvat. – –

Nikean synodin isät korostavat etenkin juuri ikoneista puhuessaan säilyttävänsä muutoksitta Kirkon kirjoitetun ja suullisen tradition. – – Nikean kokouksen osanottajat ovat horjumattomasti vakuuttuneet siitä, että heidän ikoniopetuksensa on sama kuin apostolien ikoniopetus ja että se on joka suhteessa oikein Jumalan edessä."

4 tykkäystä
93

Asia selvä. Itse luen ikoneiksi omien kirkkojemme kirkkotaiteen about esittävät teokset. Se riittäköön.

Ei tuossakaan kuitenkaan velvoiteta ikoneita hommaamaan, vaan pointti on inkarnaatiossa ja sen tunnistamisessa ja tunnustamisessa.

Muutenhan tuo loppu on tulkintaa. Ja melkoista sellaista. Mutta kukin tyylillään. Taidan luopua omista ikoneistani.

Hetkinen. Siis saisiko suoran viittauksen ekumeenisen kirkolliskokouksen kaanoniin asiasta?

Meillähän instrumentaalimusiikilla on merkittävä osa, myös ylistyksessä. Tapoja on monia.

D

94

Tässä heijastuu sellainen tajunnan virta joka on aika tyypillistä luterilaisille. Ei ymmärretä ikoneista mitään, ei yhtään mitään. Se alue on kuin tuntematon maa. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, että luterilainen on kasvanut luterilaisessa kontekstissa ja uskon tulkinnassa. Tässä auttaisi tutustuminen ikonin teologiaan ja kirkon pitkään historiaan. Kirkko oli myös ennen luterilaisuuden syntyä, eikä luterilaiset ole se viimeinen ilmoitus oikeasta uskon tulkinnasta.

Kysymys on varmasti aito ja vilpitön ja tuossa Filonilla vastasikin jo jotakin. Olenko jotenkin poikkeava, että luterilaisena minulla on kotona noin 60 ikonia. Osa on jopa luostareista saatuja lahjoituksia. Useasti tuntuu, että näiden ikoneiden kautta Kristuksen ruumiin jäsenet ympäröivät. En aijo luopua ikoneista!

95

Pitää paikkansa, en tosiaankaan ymmärrä niistä mitään. Ne ovat luterilaiselle (ilman sarvia ja hampaita) jotain aivan käsittämättömiä.

96

MInä ymmärrän hyvin ikonoklastisen kiistan taustatekijät ja ikonien kunnioittamisen perustelut. Mutta jos niistä tehdään kategorinen välttämättömyys, niin sitä en ymmärrä. Ei kuvia ole kielletty lut kirkossakaan. Mutta lut kirkossa ehtoollinen on inkarnaation keskus. Toisin päin voisi kysyä onko luodussa todellisuudessa mitään, mikä ei olisi inkarnaatiosta kiinni. Ikonin voisi korvata kivellä tai simpukalla, sillä niitä ei olisi olemassa kosketeltavina ja käsitettävinä asioina ilman Kristusta. Ihmistä ei olisi ilman Kristusta. Ja toisaalta raja siihen, että palvotaan luotua kunnioittamisen asemesta on häilyvä. Se on nähtävissä jo jossain määrin kristillisyydessäkin. Eikä ainoastaan luterilaisuudessa.

Leijona väitti että lutku ei voi ymmärtää ikoneja. Se ei pidä paikkaansa. Väitän ymmärtäväni enemmän kuin vaikkapa tänään aamulla tapaamani ortodoksi jonka kanssa tarkoituksellisesti juttelin ikoneista.

Ikonien tehtävä ei ole sulkea ketään pois. Eikä Jumala sulje ketään pois siksi että ei suhtaudu ikoneihin kuten ortodoksisuudessa suhtaudutaan. Ortodoksinen kirkko voi sulkea, mutta en tiedä miten se käytännössä tapahtuu.

Osin tässä on myös aikakysymys. Lutherin aikaan ihminen ei voinut välttyä kristillisestä kasvatuksesta. Koko yhteiskunta oli kristillisyyden läpäisemä. Joka tuutista tuli kristinuskoa, oli ikoneja, kuvia, lauluja, patsaita, veistoksia, musiikkia, näytelmiä, kuvaelmia mitä vain.

Tänä päivänä ei ole. Siksi ymmärrän, että ikoneilla on merkistystä myös tradition väittäjänä, kun yhteiskunta muuten ympärillä on kadottamassa kristillisyyttä. Meilläkin on kuvat ja taulut joka kertovat kristinuskosta.

D

3 tykkäystä
97

Tässäpä se ydin.
Ortodoksien suunnalta tulee usein moitteena, että luterilaiset ovat jättäneet niin paljon pois kaikkea alkuperäistä, ja on myös vedottu Lähetyskäskyn sanoihin “opettamalla heitä pitämään kaikki mitä olen käskenyt pitää”.
Tässä sitten me olemme siinä luulossa että Raamattu sisältää sen, mitä Jeesus käski. Ortodoksinen usko ilmeisesti on että Jeesus käski joko suoraan tai apostoleiden suulla paljon muutakin mitä ei löydy Raamatusta. Ei tuota tietenkään voi kiistää herra Pulliainen joka on luterilaiseksi luutunut eikä tunne sitä mitä pitäisi tuntea.

Helpompi on uskoa että “kaiken pitäminen” koskee sitä mitä Jeesus opetti niissä puheissa joita evankelistat referoivat. Rakkauden ja palvelun tie? Siinä tullaan sitten jopa siihen, mikä on kaiken sen meidän “unohtamamme” suhde siihen, että Kristus kohdataan hänen sanojensa mukaan hänen vähimmissä veljissään.

Minustakin ikonit, samoin kuin hyvä kirkkotaide, on hieno asia. Kuvataide ja musiikki puhuvat sanoja enemmän. Tai sen, mitä sanoilla ei voi välittää. Tai ne tukevat sanaa jota Jumala puhuu.

Jotenkin kovin usein nykyään huomaan törmääväni siihen, miten runsaasti kristillisyydessä on esteitä, rajoituksia ja ikäänkuin muistilistoja toisensa perään. Olisiko sittenkin yksinkertaisuus rakastavan Jumalan tarkoittama tavoite kun hänen valtakuntansa ovea avataan tässä maailmassa? Toki meitä kutsutaan kantamaan Kristuksen kanssa iestä, sitä kevyttä. Mutta mitä se oikeastaan merkitsee? Toisin sanoen uskonnollisuuden näkyvä olemus - onko kristinusko (ulkopuolelta tulevalle) pääosin vaativaa vai vapauttavaa?

1 tykkäys
98

Nähdäkseni kysymys on sama, mikä on luterilaisessa praksiksessa ellei peräti opissa liittyen “tunnustustilanteisiin”. En muista tarkasti yksityiskohtia, mutta liittyy Saksan reformoitujen ja luterilaisten suhteisiin. Eli joissain tilanteissa jotakin ankaraa ja tarkkaa muotoilua voidaan pitää välttämättömänä, vaikka epämääräisempikin muotoilu olisi muodollisesti oikein, jotta vältyttäisiin siltä, että oppi ikään kuin alkaa sanojen tai tapojen monimerkityksisyyden takia luisua väärään suuntaan (Saksan tapauksessa siis kalvinistiseen suuntaan) tai muuten hämärtyä. Näyttäisi siltä, että oltaisiin yhtä, vaikka näin ei olisi todellisuudessa. Tilanne olisi valheellinen. Ortodoksinen kirkko seitsemännessä kirkolliskokouksessa soveltaa samaa logiikkaa ikoneihin. Ne ovat välttämättömiä, koska ilman on suurempi vaara harhaantua oikealta tieltä.

Esimerkiksi ikonien korvaaminen simpukoilla ja kivillä, ei ole mahdollista mm. siksi, että Jumala tuli ihmiseksi eikä muuksi olennoksi. Ne ovat, seitsemännen kirkolliskokouksen mukaan, malleina muistuttamassa kristillisestä elämästä. Se, että sinäkin teologisesti oppineena olisit mahdollistamassa ikonien korvaamisen simpukoilla ja kivillä, on osoitus toisaalta niiden välttämättömyydestä ja toisaalta siitä, ettet näytä aivan ymmärtävän ikonien kunnioittamisen perusteluja.

Sokeudella ja ikoneilla ei ole mitään suhdetta toisiinsa.

2 tykkäystä
99

Miksi ihmeessä ikonien kunnioittaminen olisi lähimmmäisen auttamisen esteenä? Päinvastoin: ikonit ovat yksi kirkon välineistä meidän itsekkään luontomme parantamisessa ja meidän muuttamisessa lähimmäisiä rakastaviksi ja palveleviksi ihmisiksi.

Ikonit muistuttavat pyhistä ja Jumalan valtakunnan todellisuudesta ja ovat myös -jos osaan oikein sanoittaa- jumalallisten, parantavien energioiden lähteitä.

Tulit muuten argumentoineeksi ikoneita vastaan tällä kertaa poikkeuksellisesti vetoamalla hyviin töihin; yleensähän vedotaan siihen, etteivät ne ole pelastuskysymys ja ihmetellään, kuinka ihmisiä raskautetaan tällaisilla asioilla. Piristävä uutuus!

Tosin sama argumentti on nykyään pakanallisessa Suomessa kaikki kirkot ja kristinuskon hylänneillä ihmisillä: minulla on oma henkisyyteni, en tarvitse siihen kristinuskoa, enkä varsinkaan kirkkoa. Voin rakastaakin muita paljon paremmin ilman muodollista uskontoa ja kirkkoa.

1 tykkäys
100

Tämä on ihan totta.
En usko että tässä keskustelussa mukana olevat luterilaiset kuitenkaan pitävät tuota ilmiötä hyvänä.
Luultavasti meillä on sen kaltainen ajatus yleinen, mitä edellä hahmottelin, että Raamattu sisältää kristityn elämäntavalle riittävät eväät. Tietenkin siten että Raamatun ymmärretään sisältävän myös perustelut sille että meillä on kristillinen kirkko joka opettaa ja soveltaa käytäntöön Jumalan sanan ohjeita. Eli individualistinen henkisyys ei nyt ole yhtään luterilaista, jos tarkemmin ajatellaan. Maallistunut yhteiskuntamme kyllä on tullut kirkon jäsenten elämään, ja kirkon sisällekin. Se ei ole luterilaisen tunnustuksen ja opin syytä.
Luultavasti on myös paljon ortodoksikirkon jäseniä, joilla on monemoisia muodikkaita energiajuttuja ym. uususkonnollisuutta repussaan.

1 tykkäys
101

En ole mahdollistamassa ja vastustan kirkossani esiintyvää luodunpalvomista vähäisessäkin mittakaavassa. Kyse oli inkarnaatiosta. Edustan sitä näkemystä, että maailma on luotu Kristusta varten, ei Kristusta maailmaa varten(syntynyt ei luotu). Jumala katsoi Kristukseen luodessaan maailman ja ihmisen. "Luodaan kivi jonka päällä voit Jeesus istua, luodaan simpukka jonka voit painaa korvaasti vasten ja kuulla meren kohinaa (itse asiassa omaa verenkiertoasi), luodaan ihmiselle kaksi kättä ja jalkaa niin kuin sinullakin Jeesus on. Luotu maailma on olemassa Kristuksen inkarnaation tähden ja sen voi sanoa ääneen ikoneilla tai ilman. Se ei tarkoita luodun todellisuuden jumalallistamista, muuta kuin ihmisen osalta. Ympärilläni oleva luonto todistaa inkarnaatiosta, olematta osa siitä. Ikoneiden spesifiys minulle on siinä, että ne kuvaavat (ne ikonit jotka kuvaavat) Kristuksen elämää, evankeliumia. Siinä mielessä ne voivat korvata puhutun sanan, kuten muukin kristillinen esittävä taide. Kannatan ja rakastan esittävää kristillistä taidetta jota löytyy joka kirkosta. Ennen kaikkea silloin kun ne kuvaavat Kristuksen elämää, sikiämisestä ylösnousemiseen ja paluuseen. Siinä kaikki.

Kuvat ovat hyödyllisiä, mutta inkarnaatiosta vakuuttuminen ei ole ainakaan itselleni niistä kiinni. Ne voivat vakuuttaa minua siitä, että Jumala on luonut kaiken alunperin hyväksi ja että ihminenkin osaa tehdä kaunista ja että luotuisuus/luotuna oleminen on jotakin mitä Jumala haluaa.

Sokeus on minusta ihan olennainen pointti yksilöllisen uskonnonharjoittamisen kannalta. Ja on sillä teologinenkin merkitys suhteessa ikoneihin.

Mutta mitä kaikkiin kuviin tulee, niin kunnioitan niitä sen verran että ne eivät ole minun tekemiäni ja jätän ne rauhaan. Lutherin kuva on kahvikupissa.

D

1 tykkäys