Tuosta pelkästä totena pitämisestä puhuvat luterilaisen opin kriitikot viittaavat usein myös siihen että oppimme ei vaikuta elämän todellista muuttumista, emme arvosta pyhitystä jne. Ymmärtäisimme siis uskon jotenkin ratkaisevasti väärin.
Ilmeisesti savua ei ole ilman tulta, mutta erimielisyys koskee kai lähinnä sitä, osuuko kritiikki todelliseen luterilaiseen oppiin vai sen vääristymiin.
Esimerkiksi nykyistä ev.lut. kirkkoa voi hyvinkin arvostella siitä että monet sen opettajat opettavat “halpaa armoa” ja liian usein jättävät opetuksensa puolitiehen mitä tulee uskovan elämään. Synnistä ei juuri puhuta, tai sitten se on yhteisöllistä ja rakenteellista syyllisyyttä, ja armosta puhutaan vain “sellaisenaan kelpaamisena”, jonka ei kuulukaan vaikuttaa yhtään mitään tässä elämässä. Uskova ei saisi olla “sen kummempi kuin muutkaan”, pyrkimys Raamatun noudattamiseen on jo lähellä tekopyhyyttä jne.
Näin siis karikatyyrimaisesti sanottuna. Todellisuudessahan kirkkoon mahtuu myös hyvää opetusta, mutta liian monta keskenään ristiriitaista tulkintaa.
Luterilaisuuden alkuperäistä muotoa tuo tuskin on. Pätevyyteni ei riitä eksaktiin analyysiin, mutta ei ainakaan oma luterilainen ja evankelinen taustani ole tuohon tyytynyt. Kyllä minulle on opetettu että pyhitys kuuluu uskoon. Mutta vanhurskaita me olemme ensin. Kasteessa saamme täyden pelastuksen lahjan silkasta armosta. Uskossa otamme lahjan vastaan ja elämme sitä todeksi. Uskossa eläminen on anteeksiantamuksessa elämistä, syntisenä mutta Jumalan lapsena. Nykyisin kuvaisin uskoa ennen muuta “Kristuksessa olemiseksi”. Se sisältää sekä täydellisen lahjan, kasteen vakuutuksen armosta että uuden elämän. Tarkoitus on että uusi elämä kasvaa ja vanha Aatami pienenee. Miten me näitä sitten mittaamme itsemme ja toistemme kohdalla - siinä onkin omat kysymyksensä. Mutta perusta kestää.
Jos emme luota Jumalan armoon, luotamme viime kädessä itseemme. Jompi kumpi!