Alla näkyvä Lutherin teksti, joka löytyy hänen esipuheestaan Paavalin kirjoittamaan Roomalaiskirjeeseen, todistaa sen puolesta, ettei Lutherin mukaan pelastavan uskon läsnäolo ihmisessä merkitse ahdistuksenalaista elämää, toimettomuutta, pelkuruutta tai ilottomuutta. Samalla se todistaa sen puolesta, että Luther ei erota uskoa ja tekoja, vaikka vanhurskauttavan tai pelastavan uskon perusta ei ole ihmisen uskosta seuraavissa teoissa. Pelastuksen perusta on Kristuksen sovitustyössä (1 Kor. 2:2).
Usko on Jumalan teko meissä. Se muuttaa meidät ja synnyttää uudestaan, Jumalan lapsiksi. Se surmaa vanhan Aadamin. Se tekee meistä aivan toisia ihmisiä, joilla on uusi sydän, luonne ja mieli ja aivan uudet kyvyt. Sen myötä saamme Pyhän Hengen. Usko on elävä, toimiva, aikaansaapa, väkevä - sen on pakko olla joka hetki tekemässä hyvää. Ei se kysele, pitäisikö tehdä hyviä tekoja; ennen kuin kukaan ehtii kysyä, usko on jo pannut toimeksi ja on yhä niitä tekemässä. Mutta jos joku ei sellaisia tekoja tee, hän on epäuskoinen ihminen, joka hapuillen etsiskelee uskoa ja hyviä tekoja ollenkaan tietämättä mitä ne ovat, kunhan vain puhua pulputtaa uskosta ja hyvistä teoista. Usko on elävä ja uskalias luottamus Jumalan armoon. Se on niin varma asiastaan, että se voisi tuhat kertaa kuolla sen puolesta. Sellainen luottamus ja sellainen vakaumus Jumalan armosta tekee ihmisen iloiseksi, uhmakkaaksi ja riemulliseksi Jumalan ja koko luomakunnan edessä. Uskossa oleva Pyhä Henki saa aikaan sen, että ihminen kenenkään pakottamatta riemullisen alttiisti tekee hyvää jokaiselle, palvelee kaikkia, kärsii mitä tahansa Jumalan mieliksi ja kunniaksi, kun kerran Jumala on ollut hänelle niin armollinen. Mahdotonta on siis saada tekoja pois uskosta, yhtä mahdotonta kuin erottaa tulesta sen kuumuutta ja loistetta.
En kannata näin mekaanista kaikkien sullomista samaan muottiin. Kuten timo_k sanoikin, uskoontulokokemuksia on hyvin erilaisia, ja ihmisen oman psyyken toimintakin vaikuttaa siihen, millaiseksi kokemus muodostuu ja mikä aspekti kristinuskosta ensin puhuttelee. Ei pidä antaa ymmärtää, että voidakseen olla pelastettu pitää käydä tietynlaiset kokemukset tietyssä järjestyksessä läpi. Sellaiset armonjärjestykset eivät koskaan kuvaa kaikkien kokemusta ja jättävät siksi osan ihmisistä epävarmuuteen oman uskonsa aitoudesta.
Ei tässä ole muuta “muottia” kuin se, että kristillinen usko ihmisessä tunnistetaan siitä, että ihminen tietää sydämessään olevansa sovitettu tai anteeksiannettu sen tähden, mitä Jeesus Kristus on tehnyt hänen puolestaan.
Mielestäni olisi aika outoa sellainen kristillisyys, joka väittäisi, että ihminen voi olla kristitty tietämättä henkilökohtaisesti sydämessään sitä, että hänet on sovitettu tai että hän tarvitsee Vapahtajaa. Jos joku on oikeasti kristitty, hän tietää henkilökohtaisesti saaneensa synnit anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Tässä olen ehdottomasti samaa mieltä Kierkegaardin kanssa, joka sanoo päiväkirjassaan, että “Kristinusko liittyy vain synnintuntoon. Mistään muusta syystä kristityksi ryhtyminen on kirjaimellisesti hulluutta; ja niin sen tulee ollakin”.
Tarkoitatko, että ihmisen oma rakkaus Jumalaan tekee ihmisestä kristityn? Tuskinpa sitä tarkoitat? Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa antaa kaikki synnit anteeksi jokaiselle katuvalle, jopa sellaiselle ihmiselle, joka on täysin jumalaton (Room.4:5: Jumala vanhurskauttaa jumalattoman). Agape -rakkaus ihmisessä on seurausta siitä, että ihminen uskoo Jeesukseen.
Töksähti vain korvaan tuo “VAIN synnintuntoon”. Kyllähän Jumala rakastaa meitä, ja me toivon mukaan rakastamme Jumalaa. Tämä on toki vain oppimattoman ja omassa uskovaisuudessaan kyseenalaisehkon ja hapuilevan ihmisen mielipide, mutta perinjuurin surkeaa on mielestäni se, jos ihmisen suhde Jumalaan perustuu vain synnintuntoon (ja sitä kautta joissakin tapauksissa pelkoon). En minä hylkäisi ajatusta siitäkään, että ihminen kokisi tykövetoa Jumalan ja kristinuskon puoleen lähtökohtaisesti siksi, että hän tuntee tuon molemminpuolisen rakkauden.
Rakkaus ei tietenkään sulje pois sitä, että ihminen on tietoinen omasta syntisyydestään joka on ihan tarpeellista.
Lainauksen konteksti ilmaisee, että kyse on siitä, mistä syystä ihminen kääntyy kristityksi tai tarvitsee kristinuskon ydinasiaa omalle kohdalleen kristityksi kääntymisessään. Kristinusko on mielestäni ennen kaikkea Kristus-uskoa. Lainaus ei kerro siitä, mitä uskonelämä ja jumalasuhde kaikkinensa sisältää. (Kierkegard on kirjoittanut kirjan rakkauden teoista. Kirjassa nimenomaan ei puhuta muusta kuin rakkaudesta. Suosittelen: http://www.goodreads.com/book/show/83324.Works_of_Love) Esim. Paavalille tosin uskovanakin ihmisenä Kristus nimenomaan syntien sovittajana ja armahtajana oli koko ajan uskonelämän keskiössä (1 Kor. 2:2). Silmät koko ajan ristissä.
Minusta rajaat tuossa kristillisen uskon tunnistettavuuden hyvin kapeasti ja mielivaltaisesti. Kristitty on henkilö, joka uskoo uskontunnustuksessa mainittavat asiat, on kastettu ja mirhavoideltu ja kuuluu kirkkoon. (Kasteesta ja voitelustakin voi tinkiä, sillä ihminenhän voi kuolla ennen kuin ehtii kasteelle, vaikka aikomus sen ottamiseen on ollut vakaa. Kastamattomana kuollut katekumeenikin saa kirkollisen hautauksen.) Moni voi tulla uskoon esim. siten, että menee sattumalta liturgiaan, kokee sen kauneuden ja haluaa liittyä kirkkoon. Mitään ahdistus- tai syyllisyyskokemusta ei siinä tarvita.
Tietysti voi olla, että ajan myötä ja ymmärryksen tarkentuessa hän myös tulee enemmän tietoiseksi siitä, että ei ole Kristuksen kaltainen ja monet elämässä harjoittamansa käytännöt ovat itsekkäitä, ahneita, kovasydämisiä tmv. ja että hän tarvitsee muuttuakseen Jumalan apua ja kilvoittelua. Mutta vaikka sellaisiakaan tuntemuksia ei ehtisi tulla, on hän silti ollut kristitty. En oikeasti ymmärrä lähestymistapaasi tässä. Katsele ympärillesi: eikö kirkossa olekin monenlaisia ihmisiä, joilla on monenlaisia kokemuksia, erilaiset taustat, erilaiset temperamentit jne.?
Olennaisempaa kuin mikään “henkilökohtaisesti tietäminen” on se, että kuuluu Jumalan kansaan, vaeltaa sen kanssa ja pääsee sen osana osalliseksi Herran parantavasta työstä ja siunauksista. Kun Israel vaelsi luvattuun maahan, ei siinäkään ollut merkitystä sillä, että mitä itse kukin “henkilökohtaisesti” tiesi tai tunsi. Olennaista oli se, että joko olet luvattuun maahan Herran johdolla vaeltaman kansan mukana tai sitten et. Kristittyjen suhteen on samoin: se riittää, että osallistut kirkon mukana. Sen ei tarvitse tuntua miltään erityiseltä.
Minusta protestanttisuudessa on harmillisen yleistä se, että jopa omaa kirkkokansaa jaotellaan monin tavoin ja kielikuvin “tosiuskoviin” ja muihin. Tuollaiset tunteisiin liittyvät kriteerit vain saavat ihmiset epäilemään sitä, että ovatko uskovia lainkaan - ja jäämään toiminnasta kokonaan pois, kun eivät voi pusertaa itsestään sitä “henkilökohtaista sydämessä koettua tietoa syntien anteeksisaamisesta” tmv. Otetaanpa tarkasteluun melkein mikä herätysliike tahansa, niin kaikissa niissä on omat erottelevat kielenkäytön tapansa sille, että kuka on “uskomassa”, ottanut Jeesuksen vastaan henkilökohtaisena vapahtajanaan, tosiuskovainen, veriuskovainen ym. ym. ja kuka ei. Pienikin lipsuminen hyväksytystä puheenparresta on sitten syy epäillä, että onko tyyppi enää tosisydämenveriuskomassaoleva vai pitääkö häntä alkaa karttaa ja ottaa mahdollisesti puheoikeus seuroissa pois.
Suomessa on hyvin tavallista, että jos puhuu jonkun ev.-lut. kirkon rivijäsenen kanssa uskonasioista, niin hän asettuu ikään kuin puolustuskannalle oman positionsa suhteen: “En ole mikään uskovainen, mutta…” Toisin sanoen jopa ev.-lut. kirkon omat jäsenet tuomitsevat itsensä ei-uskoviksi sen takia, että heillä uskominen ei tunnu tietynlaiselta - siltä miltä sen ajatellaan pitävän tuntua, jotta voisi pitää itseään uskovana ihmisenä. Osallistuminen ei siis riitä uskoon, vaan sen pitäisi vielä tuntuakin aivan erityiseltä! Tällaista ei tapaa vanhojen kirkkokuntien keskuudessa, sillä siellä kaikki voivat osallistua yhtälailla: Herra siunaa kaikkia yhdessä ja erikseen, ja jokaisella on omat murheensa, kiusauksensa, ilonsa, tuntemuksensa, kokemuksensa ja epäilyksensä. Yhdessä vaelletaan, mutta silti jokainen omaa tahtiaan. Tunteet ovat mukana, mutta pakottamattomina. Ei ole tarvetta esim. pumpata kirkkokansaa johonkin yhteiseen “hartaaseen” tunnetilaan sentimentaalisin sanoin jotta he voisivat pitää itseään “tosiuskovina”.
Kaikki tuollainen tunteisiin perustuva arvioiminen on ihmislähtöistä tuomitsemisen halua ja vääriä taakkoja, vääriä punnuksia, joilla ihmisiä mitataan sellaisten henkilöiden toimesta, joiden tehtäviin se ei edes kuuluisi. On itsestään selvää, että nuotassa on monenlaisia kaloja ja pellolla on rikkaviljaa. Se kuuluu asiaan. Tunteiden suhteen ei pidä vaatia mitään tiettyjä kokemuksia tai asettaa niitä uskomisen kriteeriksi. Ihminen kyllä tuntee syyllisyyttä silloin, kun sen aika on. Mutta kirkon mukana vaeltamisen voi aloittaa myös silloin, kun tuntee iloa ja rauhaa.
Hmmh, hitsi kun en osaa oikein ikinä muotoilla ajatuksiani. Mutta.
Ahdistuksesta tuli mieleeni. Ahdistuskin voi olla Jumalan puoleen työntävä ja vetävä tunne, mutta ehkä silloin olisi rakentavampaa sen kaltainen ahdistus, joka kumpuaa siitä että havaitsee ettei elämästä tule mitään ilman Jumalaa. Tai siis sen ymmärtäminen, että sen oman ehkä usemmastakin syystä kertyvän ahdistuneisuuden taustalla on yhtenä isona tekijänä kaiken muun lisäksi se, että yhteys sinne Jumalan suuntaan ei oikein toimi.
Kun tästä tulee tietoiseksi, on ehkä helpompi alkaa sitten kirkon ja Jumalan yhteydessä alkaa purkaa rakentavasti niitä muita ahdistuksiaan (toisiin ahdistuksiin on toki hyvä hakea myös maallista apua, mutta se maallinen apu ei mielestäni yksin täydellisesti riitä, vaan tarvitaan myös Jumalaa).
Siinä on kyllä omat riskinsä, kun ahdistuneelle ihmiselle puhuu synnintunnosta. Toisaalta sekin aspekti olisi tuotava esiin, mutta siten että ei synny vääriä käsityksiä ettei ahdistus lisääntyisi sitten taas entisestään eikä mitään hyvää pääse rakentumaan.
Kristus armahtaa ihmisiä ortodoksisessa kirkossa ja muissakin kirkoissa, ja myös kirkkojen ulkopuolella. Pidän kiinni siitä, että ilman uskoa Vapahtajaan ei ole kristillistä uskoa. Uskossa on kyse persoonallisesta asiasta. En voi tietämättäni olla kristitty. En voi olla persoonattomasti kristitty. Jokainen kristitty kulkee omanlaistaan tietään, mutta jokaisella kristityllä on oma persoonallinen suhde Kristukseen. Suhde Kristukseen nimenomaan tekee ihmisestä yksilön. Kirkot ja lahkot saattavat puristaa ihmisiä kaavoihin, mutta ei Kristus.
@timo_k Myönnän itsekin sortuneeni siihen ajatusmalliin joka kysyy “miksi tämä ei tunnu tämän kummemmalta” ja sitten päätynyt epäilemään sitä uskonko ja mihin uskon. Ja ahdistumaan siitä sitten.
Ehkä senkin takia mielessäni hieman irvistän aina silloin kun ihmiset kertovat siitä miltä esimerkiksi uskossa oleminen tuntuu tai kuvailevat että kirkossa tai muualla tällä samalla kentällä tuntuu siltä tai tältä ja että se on niin ja niin ihanaa. Ehkäpä tämä selittää sen, miksi niin hartaasti “siunaan” kirkon kilvoittelijoiden neuvoa siitä ettei erityisiä tunnetiloja pidä tavoitella tai kaivata. Niitä tulee ja niitä menee, tai niitä meille annetaan kun annetaan.
Tästä hommasta tulee vähän mieleen ihmisten käsitys parisuhteesta. Tuntuu, että osalle se parisuhde ja rakkaus on sitä että koko ajan seilataan jossain tunneaallokossa, ja kaiken täyttymys on sitten se että hankaluuksien jälkeen taistellaan voittoon ja sitten on hyvä fiilis. Että se rakkaus ei voisi olla sellaista tasaista, vakaata ja enimmäkseen aika neutraalia.
Tämä toisaalta tekee asioista niin kovin herkkiä. Tietyllä tavalla tarvitaan sitten kanssaihmisiltä hienotunteista otetta ja hengellistä herkkätunteisuutta ja arviointikykyä kun asioista puhutaan. Varsinkin kun sitä puhumista aina välillä tarvitaan, varsinkin silloin kun kaipaa ohjausta ja tukea.
“Olkaamme vakaat ja rauhassa uhratkaamme pyhää uhria!”
Tunnistan tuon, mitä sanot parisuhteesta. Joillakin naisilla on tapana aiheuttaa suhteessa kriisejä aivan varta vasten testatakseen, että vieläkö se toinen kehveli on suhteessa täysillä mukana: jos hän ei riennä lepyttämään syyttä skitsoilevaa puolisoa, hän ei enää välitä. Ehkä siinä on kyse samankaltaisesta asiasta kuin on siinä, että ihmisillä on kahdenlaista suhtautumistapaa siivoamiseen: on se tapa, jossa ajatellaan puhtauden ja siivoamisen olevan kuin toistuvaa aaltoliikettä, jossa paikat pikkuhiljaa sotkeutuvat enemmän ja enemmän, sitten tehdään suursiivous, jonka jälkeen samaa kaari toistuu. Sitten on niitä, jotka keskittyvät ylläpitämään puhtautta. Siinä ajattelutavassa ei sallita sotkun määrän koskaan lisääntyä, eikä tarvetta suursiivoukselle synny koskaan. Nämä ovat aivan erilaiset filosofiat.
Pidän @Glacialis :n esittämää uskovaisuuden määrittelyä ongelmallisena, mutta ei @timo_k oikeastaan pärjää kovin paljoa paremmin. Osallistumiskeskeisen mallin ongelma on se, että ihmiset voivat osallistua niin kovin monenlaisista syistä. Nyky-Suomessa harvemmin osallistutaan kirkon toimintaan pakotettuna tai sosiaalisesta paineesta, mutta jossain voi olla niinkin. Osallistuu, vaikka sydämessään pitää koko juttua ihan hömppänä. Ei sellaista ihmistä oikein voi ajatella kunnon kristityksi. Se, että mennään joulukirkkoon tunnelman ja perinteen takia, on pykälää parempi, mutta ei kovin optimaalinen tilanne sekään.
Tuossa on kai se uskon ja uskonnon ero. Ihminen voi osallistua uskontoon monista eri syistä, mutta se usko on sitten vielä asia erikseen.
Edit: Mutta kuten Timokin tuossa tämän viestin jälkeen viittaa, niin eihän sitä voi tietää mitä se osallistuminen tulee merkitsemään tulevaisuudessa. Ehkä se jossain vaiheessa on omalta osaltaa mahdollistamassa jonkin suuremman syntymistä ja kehittymistä.
Jos osallistuu toisarvoisista syistä, voi silti oppia jotain tai kokea Jumalan voiman, tuntea piston sydämessään, liikuttua saarnasta tai tuntea halua parannukseen. Mutta jos jättää osallistumatta sen takia, että ei pidä itseään “tosiuskovaisena” tmv., niin silloin erottaa itse itsensä. Ihmiset osallistuvat moniin muihinkin asioihin tuntematta niitä erityisen tärkeiksi itselleen henkilökohtaisella tasolla. Vain kirkkoon jätetään menemättä sen takia, että ei pidetä itseä riittävän tosiuskovaisena.
Tämä on erityisesti luterilaisuuden mukanaan tuoma ongelma, joka kumpuaa nimenomaan siitä, että uskovaisuudelle asetetaan tuollaiset “tunnekriteerit”. Esimerkiksi lätkämatsiin voi lähteä tutun kaverin kanssa vaikka ei kokisikaan olevansa mikään fanihuivia maskit naamalla heilutteleva “tosifani”, joka “sydämessään tuntee olevansa leijona-uskovainen”. Kirkkoon pitää pystyä menemään samalla tavalla.
Osallistuminen on tietysti aina plussaa ja hyvä juttu. (Tällä en tarkoita sitä, että olisi hyväksyttävää painostaa ihmisiä osallistumaan seurakunnan toimintaan. Mutta jos osallistuu, vaikka painostettunakin, se on aina Jumalan sanalle mahdollisuus vaikuttaa.) Kuitenkaan osallistuminen ei itsessään ole varma uskovaisuuden merkki. Muutakin tarvitaan. Mutta se “muuta” ei ole tietyn muotin mukainen tunnekokemus.
Tämä sitaatti ei todista tahdon vapaudesta, ihmisen kyvystä valita,
ei sitten pätkänkään vertaa.
Yhtään ihmistä ei ainakaan ole löydetty, joka tämän valinnan olisi omin voimin tehnyt.
Siinähän on edellä sanottuna 10 käskyä eli siveyslaki.
Miksi sitä ei sitten kukaan noudata, jos se on madollista?
Kaikki ovat sen rikkoneet, ja siksi he ovat tarvinneet Kristuksen.
