On oikeassa ja ei ole. Suuri Perjantai lienee vuoden ankarin paastopäivä, Kristus käskee ottamaan ristin, P. Ristin löytämiselle on erikseen juhla, johon muistaakseni myös liittyy paasto ja ilman ristiä ei ole ylösnousemusta, ristinmerkki on Kirkon yleisin rukous jne. Ei tästä kilpailua tarvitse tehdä.
Omituista saivartelua Pieperiltä - eikä edes kovin oikeaan osuvaa. Nuo hänen mainitsemansa asiat eivät edes ole synonyymisiä tuolla tavoin kuin hän esittää. Mutta lähtökohtana on tietysti se, että ihminen on luotu Jumalan yhteyteen, joten ihmisellä on luomisessa annettu myötäsyntyinen kyky toimia yhteistyössä Jumalan kanssa - vain syntiset valinnat ja teot voivat tukahduttaa tämän ja erottaa ihmisen Jumalasta. Pieniä lapsia pidetään kuin vilpittöminä ja puhtaina; vasta aikuisilta omaksumiensa synnillisten tapojen ymv. kautta he tulevat vedetyksi mukaan syntiin ja omaksuneeksi syntisiä käytäntöjä.
Virhehän tuossa Pieperin kuvauksessa on tietysti se, että siinä puhutaan “armonvoimien omistamisesta”. Ei ihminen omista mitään jumalallisia voimia eivätkä ne kuulu hänen synnynnäiseen olemukseensakaan. Edes pyhien kautta tapahtuvat ihmeet eivät perustu siihen, että pyhissä itsessään olisi jotain jumalallista energiaa, vaan kaikki tuollainen perustuu aina Jumalan omiin voimiin, joita hän vuodattaa kirkkonsa jäsenille näiden sieluntilan mahdollistamassa määrin. Mitä nöyrempi, katuvampi ja kuuliaisempi, sitä enemmän uskovalle uskotaan - ja sitä tiukemmin häntä myös sitten viimeisellä tuomiolla tarkastellaan.
Jumalan toiminta ei kuitenkaan rajoitu vain kirkkoon, sillä silloinhan kukaan ei tulisi koskaan uskoon kirkon ulkopuolella ja tuntisi tarvetta hakeutua kasteelle ja kirkkoon. On ilman muuta niin, että Jumalan toiminta koskettaa koko luomakuntaa - myös kirkon ulkopuolisia ihmisiä. Pyrkimys on kuitenkin se, että kaikki kansat tulisivat hänen kirkkonsa jäseniksi ja siten muodostaisivat vain yhden kansan - Jumalan kansan.
En oikein ymmärrä, että mitä tarkoitat “valmiilla kristityllä”. Minä ymmärrän sillä täydellistyneen, pyhittyneen ja kirkastuneen ihmisen: valmis voimme olla vain taivaassa, kun muuttumisemme on saatettu päätökseen. Jos taas tarkoitat valmiudella sitä, mitä tarvitaan ylipäänsä uskomiseen ja kristityn tien kulkemisen aloittamiseen, niin silloin tietysti on selvää, että ihmisen tulee noudattaa Jumalan tahtoa - eli otettava kaste, tultava liitetyksi kirkkoon, saatava mirhavoitelu jne. Jotta ihmiselle tulisi ylipäänsä tarve hakeutua kirkkoon ja kasteelle, on Jumalan tietysti täytynyt ensin vetää häntä puoleensa, sillä niin kuin pyhässä Raamatussa sanotaan, kukaan ei pääse Isän luo, jos tämä ei häntä sinne vedä. Kun ihminen sitten vastaa myöntävästi Jumalan kutsuun, alkaa Jumalan ja ihmisen välinen yhteistyö hänen kirkossaan, ja sen yhteistyön päämääränä on ihmisen täydellistäminen ja pelastuminen. Se perustuu siihen, että Jumala siunaa, parantaa ja pyhittää ihmistä luomattomilla armovoimillaan, ja ihminen vastaavasti toimii saamiensa voimien mukaan Jumalan tahdon mukaisesti.
Missään vaiheessa ihminen ei “omista” mitään jumalallisia armovoimia niin, että hän voisi ilman Jumalaa käydä tätä prosessia vain omin voimin. Kaiken hengellisen edistymisen edellytys on se, että ihminen on yhteydessä Jumalaan ja pääsee osalliseksi hänestä lähtevien armovoimien parantavasta toiminnasta. Niinpä Pieperin näkemys onkin vain olkiukko, jonka hän on rakentanut kuvitelluksi viholliseksi, jota hän voi sitten nuijia ja esiintyä voittajana.
[quote=“cymbus, post:146, topic:147”]
Kristuksen, Jumalan Pojan kuoleminen ristillä on kyllä hyvin vaikeata uskoa.[/quote]
Ilman muuta näin, jos on jo hyväksytty hänen jumaluutensa. Tai ylipäätään ajatus Jumalasta, joka saattaisi tulla ihmiseksi. Mutta jos näitä ei ole hyväksytty, niin ylösnousemus on vaikeampi pala kuin kuolema.
Lännen katolisessa perinteessä suhtaudutaan erityisen kunnioittavasti Jumalan lihaksi tulemiseen ja esim. uskontunnustuksen tästä kertovien sanojen kohdalla kumarretaan (ennen polvistuttiin, ja niin nykyäänkin jouluna ja Herran syntymän ilmoittamisen juhlana). Jumalan lihaksi tuleminen on myös koko sakramentaalisen elämän perusta ja alkukuva. Mutta viime kädessä tietenkin seimi, risti ja tyhjä hauta ovat saman pelastusteon vaiheita eikä yhtä niistä voisi olla ilman kahta muuta.
2 tykkäystä
Tosiaankin. Joulu eli inkarnaatio on se kovin juttu. Hän, jossa me elämme ja olemme, jonka voimasta kaikki olevainen on syntynyt ja pysyy olemassa, alentui ihmiseksi. Sitä kaikki juhlimaan mitä suurimmalla riemulla! Joulu joka päivä!! (Jos juhlitte jotakin muuta enemmän, olette väärässä.)
1 tykkäys
[quote=“timo_k, post:162, topic:147, full:true”]
Virhehän tuossa Pieperin kuvauksessa on tietysti se, että siinä puhutaan “armonvoimien omistamisesta”. Ei ihminen omista mitään jumalallisia voimia eivätkä ne kuulu hänen synnynnäiseen olemukseensakaan. Edes pyhien kautta tapahtuvat ihmeet eivät perustu siihen, että pyhissä itsessään olisi jotain jumalallista energiaa, vaan kaikki tuollainen perustuu aina Jumalan omiin voimiin, joita hän vuodattaa kirkkonsa jäsenille näiden sieluntilan mahdollistamassa määrin. Mitä nöyrempi, katuvampi ja kuuliaisempi, sitä enemmän uskovalle uskotaan - ja sitä tiukemmin häntä myös sitten viimeisellä tuomiolla tarkastellaan. [/quote]
Mutta tässähän sinä nyt tuot juuri esille sen mistä Pieper tuota ns. hienomapaa synergismiä kritisoi, eli toistat Erasmuksen facultas applicandi se ad gratiam, “kyky soveltautua armoon” käsityksen. Eli kysyn uudestaan jos sinulla on kyky soveltautua armoon, niin mihin tarvitaan Kristuksen sovitustyötä? Silloinhan sinä soveltautumalla sinulle tarjottuihin armovoimiin sovitat itsesi.
En ole lukenut Erasmusta, joten en tiedä mihin viittaat. Mitä armoon “soveltautumiseen” (käytät mielestäni omituisia termejä, btw) tulee, niin ei ihmisellä ole mitään vaikeuksia ottaa vastaan Jumalalta tulevia armovoimia. Ne kohdataan täysin vaivattomasti, aivan kuin auringonpaiste lankeaa kasvoillesi ja lämmittää ja valaisee sinut ja saa sinut iloiseksi ilman että sinun tarvitsee tehdä mitään.
Mutta voit tietysti valita sen, että menet varjoon, jolloin menetät paisteen suosiolliset vaikutukset, kuten D-vitamiinin saannin ja lämmön. Jos kylmetyt ja sairastut näiden puutteen takia, et voi vastaavasti esimerkiksi lämmittää tai auttaa jotain toista.
Jumala on luonut meidät ja suo meille armonsa niin, että sen vastaanottaminen on vaivatonta ja vaikutukset vastaansanomattomia: mitä kuuliaisempia ja nöyrempiä olemme, sitä enemmän saamme paistetta. Mitä enemmän käännämme selkämme Hänelle, sitä vähemmän kasvomme saavat ottaa vastaan armon auringon valoa.
Ortodoksinen kirkko muistelee Kristuksen kärsimyksiä joka perjantai, vaikka me emme ehkä niin sitä huomaa, jos emme käy perjantain palveluksissa.
Tropari: Pelasta, Herra, sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi. Anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi valtakuntaasi.
Joka sunnuntai me juhlimme Kristuksen ylösnousemusta, ja sen huomaa vigilian ja liturgian veisuissa.
Maanantai on enkelien päivä. Siksi luostareissa paastotaan paitsi keskiviikkoisin ja perjantaisin myös maanantaisin. Lintulassa ei kuitenkaan paastota maanantaisin.
Tiistaisin muistellaa pyhää Johannes Edelläkävijää ja Kastajaa.
Keskiviikkoisin pyhää ristiä ja Jumalansynnyttäjää.
Torstaisin pyhiä apostoleita ja pyhää Nikolaos Ihmeidentekijää.
Lauantaisin kaikkia pyhiä ja vainajia.
Augustinuksen mukaan ihmisen kristillisen uskon akti on itsessään Jumalan lahja, mutta ihminen voi itse päättää, suostuuko hän sen jälkeen läpi ihmiselämän kestävään vanhurskauttamisprosessiin (joka voi toki jatkua kiirastulessa), siis sen jälkeen, kun Jumala on ensin vaikuttanut ihmisessä uskoa. Qui fecit te sine te, non te iustificat sine te. Jumala antaa vanhurskauttamisen alkuvaiheessa (alkuvaiheessa, koska vanhurskauttaminen on läpi elämän kestävä prosessi) ihmiselle tahdon, joka kykenee haluamaan hyvää. Sitten armo toimii yhteistyössä tämän hyvän tahdon kanssa, jotta vanhurskauttamisesta tulisi täydellistä. Jumala vaikuttaa ihmisessä vanhurskauttamisen (alku-)aktissa ja myötävaikuttaa ihmisen oman tahdon kanssa vanhurskauttamisen prosessissa. Keskeinen ero klassisen luterilaisen vanhurskauttamisopin ja roomalaiskatolisen vanhurskauttamisopin välillä on siinä, että klassisessa luterilaisuudessa ihmisen vanhurskauttaminen ja pelastuminen perustuu uskonelämän alusta loppuun asti vanhurskauden hyväksi lukemiselle (forenssinen vanhurskauttamisoppi), kun taas katolisuudessa vanhurskauttaminen on läpi elämän kestävä prosessi. Roomalaiskatolisen opin mukaan ihminen on Taivaaseen kelvollinen vasta sitten, kun hän on itsessään muuttunut kokonaan synnittömäksi. Siksi useimmat menevät Taivaaseen purgatoriumin kautta.
Olen sitä mieltä, että niin luterilainen, ortodoksinen kuin roomalaiskatolinen uskonsa ja Raamatun tosissaan ottava hurskas käytännössä luottaa Jumalaan, ei itseensä. Opillisista eroavaisuuksista huolimatta käytännöllisessä uskonelämässä kukin eri kirkkoon kuuluva hurskas kokee olevansa ansioton palvelija Jumalan edessä, palvelija, joka lakkaamatta tarvitsee Jumalan armoa ja apua, ja allekirjoittaa sen, että ei kykenisi mihinkään Jumalan mielen mukaiseen hyvään, vaikka kuinka kilvoittelisi pelossa ja vavistuksessa (Fil. 2:12), jos Jumala ei vaikuttaisi niin tahtomista kuin tekemistä, niin että Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi ihmisessä (Fil. 2:13). En ajattele siis, että eri kirkkoihin kuuluvat uskon tosissaan ottavat ihmiset olisivat siitä syystä, että kuuluvat eri kirkkoihin, Jumalan Hengen täydestä vaikutuksesta osattomia. En kykene lainkaan samaistumaan niihin ihmisiin, jotka raajavat Jumalan pelastavan työn oman kirkkonsa tai lahkonsa sisäpuolelle.
3 tykkäystä
Joo, ei näin. Mutta valtalinjan kirkot eivät koskaan olekaan kategorisesti rajanneet oman kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella olevia kristittyjä pelastuksen ulkopuolelle. Itse asiassa tämmöiset rajaukset ovat yksi lahkohengen varmoista tuntomerkeistä.
1 tykkäys
Kylläpä Antti taas ihqsti sai tiivistettyä olennaisimman viestistäni. Huoh.
En usko, että Antti nyt sinua näykki. Vaikka mistä sitä tietysti tietää. Hyvän ilkeilyn tunnusmerkki kai on se, että kaikki ottavat siitä itseensä.
2 tykkäystä
Itse en puolestani pysty enää lainkaan saamaan itseäni uskomaan, että Jumala toimisi kaikkien itse itsensä kristillisiksi nimittävien puljujen kautta, sillä Kristus perusti vain yhden kirkon ja lupasi varjella sitä aina aikojen loppuun asti. Niinpä puheet sen pirstaloitumisesta tai “tosikirkon” näkymättömyydestä ymv. ovat mielestäni kaikki epärehellistä selittelyä ihmisen heikkouden tähden; siis hieman samanlaista toimintaa, jossa johonkin syntiin suhtaudutaan sallivasti sen takia, että muu tuntuisi niin “tuomitsevalta”.
On ymmärrettävää, jos joku haluaisi uskoa kaikista kristinuskon liepeillä olevista yhteisöistä hyvää samalla tavalla kuin kirkosta. Mutta kun asiaa tarkastellaan pintapuolista tunnevaikutelmaa syvemmin, niin ihan rehellistä sellainen ei ole: kaikki eivät ole yhteydessä eivätkä ole koskaan olleetkaan. Kaikki eivät ole omaksuneet jakamattoman kirkon tekemiä päätöksiä jne. Eihän apostolien kasteellakaan olisi ollut mitään merkitystä, jos kaikkien muiden omin päin käyttöön ottamat käytännöt olisivat ajaneet saman asian ja välittäneet saman siunauksen. Ei, oli yksi pyhä, apostolinen ja katolinen kaste - ja sitten oli jotain huijareiden keksimiä valetoimituksia, joilla matkittiin oikeita käytäntöjä. Apostolien välittämä Kristuksen siunaus oli - ja on - ikään kuin Herralta saatu esikoisen siunaus, jota ei voi saada mistä tahansa: “Yksikö siunaus sinulla vain on, isä?” (ks. 1. Moos. 27:38)
Aiemmin ajattelin itsekin, että kyse on vain jonkinlaisista tapakulttuurin eroista ja että kaikista - tai ainakin monista - kirkkokunnista on saatavissa täydesti kaikki Jumalan jakamat siunaukset ja karismat. Mutta olen oppinut, että se käsitykseni ei perustunut muuhun kuin omaan luulooni, toiveeseeni ja järkeilyyni siitä, miten asioiden tulisi olla. Mutta jos ajattelee niin, niin sellaisesta on loppujen lopuksi varsin lyhyt matka siihen, että kyseenalaistaa myös sen, että Israel olisi jotenkin erityisasemassa maailman kansojen joukossa: jos kerran mikä tahansa kristilliseksi itsensä tituleeraava porukka on muka yksi ja sama kirkko kuin minkä Jeesus perusti - historiallisista tosiasioista välittämättä - niin miksi sitten yksi kansa muka olisi ollut jotenkin enemmän Jumalan kansa kuin jokin toinen? Ei, kyllä näissä on otettava totuus sellaisena kuin se on, vaikka se tuntuisikin ankaralta ja ulossulkevalta. Se on vain oma tunne: oikeasti tie on avoin kaikille.
Minä mitään tiivistänyt. Kerroin totuuden. Vikapäitä tässä ovat - tietenkin - ortodoksit, jotka ovat wanhalla foorumillakin kertoneet että pääsiäistä kuuluu juhlia isommin kuin joulua. (Ainakin joku, tai muutama.) Väärässä ovat, ne perhanat. Joulusta homma alkaa, ja se on se ykkösmegasuperihme joka mahdollistaa myöhemmät jutut.
1 tykkäys
En väitä, että tietäisin varmuudella, miten nämä asiat ovat. Sinä voit olla oikeassa. Jumalan edessä en uskalla sanoa varmuudella tästä asiasta mitään, sillä näkökulmani on rajoittunut, ja periaatteessa se valo, jonka ajattelevan olevan itsessäni, voi olla objektiivisesti ottaen pimeyttä (Matt. 6:23).
Olen ajatellut, että jos ihminen on vilpitön omassatunnossaan Jumalan edessä, varsinkin Raamatussa ja Jeesuksessa Kristuksessa itsensä ilmoittaneen Jumalan edessä, ja pyrkii järjestämään elämänsä Jumalan sanan ja siihen sidotun omantunnon valossa, niin hän tuskin on kadotuksen tiellä, jos esim. sattuu syntymään baptistiperheeseen jossain päin maailmaa, siis sellaiseen yhteisöön, joka kieltää lapsikasteen ja muitakin sellaisia käsityksiä, joista esim. ortodoksit, roomalaiskatolilaiset tai luterilaiset pitävät kiinni. Jos esim. jollekulle baptistille ei valkene, että hänen opilliset käsityksensä ovat osittain vääriä objektiivisen kristillisen totuuden valossa, niin miten hän voisi motivoitua luopumaan vääristä käsityksistään? Eli ajattelen, että vain siinä tapauksessa, jos kristitty tai vilpittömästi Jumalan tahtoa etsivä ja Jumalan tahtoa noudattamaan pyrkivä ihminen selvästi tai vaikka vähemmän selvästikin älyllisesti ja/tai omassatunnossaan kokee, että esim. juuri ortodoksinen kirkko (eikä esim. roomalaiskatolinen kirkko) on Kristuksen kirkko, ja silti tukahduttaa Jumalan vedon ainoaan tosi Kristuksen kirkkoon, niin siinä tapauksessa kyseinen ihminen voi olla jopa vaarassa menettää pelastuksensa.
Joh. 16:2 viittaa siihen, että Jumalan olemassaoloon uskova ihminen voi olla harhainen “hurskaudessaan”. Saulus Tarsolainen oli juutalaisessa hurskaudessaan harhassa Jumalan edessä vainotessaan kristittyjä, mutta hän sai armon, sillä hän toimi vastoin Jumalaa ainakin osittain tietämättömyydestään johtuen (1 Tim. 1:13). Uskonnollinen vilpittömyys ei siis itsessään tai sinänsä takaa ihmisen Jumalan mielen mukaisuutta. Siksi minäkään en halua ajatella, että pelkästään vilpittömyyteni takaa sen, että olen oikeassa. (Voi kuinka vilpillinen todella olenkaan! Petollinen on myös minun sydän: Jer. 17:9.) Jumalan sanan täytyy olla mittapuuna, ei ihmisen vilpittömyyden, sillä varmaan jotkut ovat jopa kaikessa vilpittömyydessään kuolleet uskossa Hitleriin, mutta eivät ole olleet oikeassa siitä syystä, että olivat vilpittömiä.
Jumalan sanasta varmasti saa hyviä perusteita sille, että Kristuksen kirkko ei voi olla jakautunut, tai että sen ainakaan ei tulisi olla jakautunut. Ideaali tai käsky ja reaalinen tai havaittava todellisuus voivat olla tai usein ovatkin ristiriidassa keskenään. Jeesus rukoilee Isäänsä, että Hänen omansa yhtä olisivat (Joh. 17:11). Konditionaalinen isi-muoto on otettava huomioon. Jo alkuseurakunnassa oli jakaantumista (1 Kor. 1:10-13) ja yhteenottoja (Gal. 2:11).
P.S. Tämä ei enää liity tekstisi aihepiiriin, mutta kuitenkin tämän viestiketjun aihepiiriin. Mielestäni Lutherin jälkeisen luterilaisuuden suurin epäkohta on ollut siinä, että ei ole juurikaan painotettu sitä, että Jumalan armo Kristuksessa Jeesuksessa kuuluu vain ahdistetuille omilletunnoille eli niille ihmisille, jotka elävät tietoisesti ja yksilöllisesti omantunnonelämää Raamatussa itsensä ilmoittaneen Jumalan edessä, ja siksi tietävät tarvitsevansa ihan konkreettisesti sydämeensä Jumalan armoa Kristuksessa Jeesuksessa. Luther oli syvästi ahdistunut Jumalan edessä omassatunnossaan huomatessaan olevansa kykenemätön itseänsä pelastamaan. Siitä syystä hän oli otollinen maaperä eli mahdollinen ottamaan vastaan Jumalan armon osakseen. Jumala pelastaa Uuden testamentin mukaan vain ne, jotka kilvoittelevat pelolla ja vavistuksella, jotta pelastuisivat (Fil. 2:12,13). Jos ihmisessä ei ole Jumalan pelkoa, hän ei ole otollinen Jumalalle, eikä hän edes koe tarvitsevansa Jumalaa, paitsi hädän hetkellä, saadakseen avun, jotta voisi jatkaa elämäänsä suruttomuudessa samalla tavoin kuin ennen. Jumalan armo kuuluu kyllä ihan kaikille, mutta vain ne ihmiset tarvitsevat sitä henkilökohtaisesti tai avautuvat sisimmässään sen halukkaasti vastaanottamaan, jotka elävät valpasta omantunnonelämää ja kilvoittelevat pelossa ja vavistuksessa voidakseen pelastua.
MInä koen vierautta tuollaista asennetta kohtaan. Minusta tuossa tunnut edellyttävän juuri sitä, että ihmisen pitää olla sielunelämältään Lutherin kaltainen voidakseen päästä armosta osalliseksi. Ei uskovan tarvitse olla ahdistunut niin kuin Luther. Ilo on kristillinen hyve, ja olisi suotavaa, että kaikki uskovat olisivat iloisia ja tasapainoisia - vahvoja kuin Kristuksen soturit ainakin. Ahdistus ei ole tae siitä, että omatunto toimisi oikein. Päinvastoin, Perkele pyrkii vääristämään omatuntomme toiminnan ja saattamaan meidät epätoivoon, joka pikemminkin erkaannuttaa meidät Jumalasta kuin saa turvautumaan häneen tai jaksamaan ylläpitää säännöllistä rukouselämää ja palveluksiin osallistumista. Mielestäni Lutherin ahdistuksista ei kenenkään pidä ottaa minkäänlaista oppia.
2 tykkäystä
Pelastavassa uskossa ei ole enää ahdistusta, mutta uskon syntymistä edeltää tietoisuus synnistä (Room. 3:20b), joka sisältää monesti tai monien kohdalla ahdistuksen tai joka tapauksessa tarpeen saada synnit anteeksi. Sitä tarkoitin, en sitä, että ahdistus olisi uskon merkki. Usko nimenomaan poistaa ahdistuksen.
Minusta uskon syntyminen edellyttää ennemminkin kokemusta elävän Jumalan olemassa olosta ja toiminnasta kuin esim. kokemusta omasta syyllisyydestä. Toki uskoontulokokemuksessa voi olla syyllisyydestäkin kyse, sitä en kiistä. Mutta pitää muistaa se, että uskoon voi tulla tuhannella tavalla, eikä se kaikilla mene samalla tavalla - ei edes niin, miten jossain yksittäisessä raamatunjakeessa sanotaan.
3 tykkäystä
Mielestäni kristitty tunnetaan ennen kaikkea siitä, että hän uskoo saaneensa syntinsä anteeksi Kristuksen Jeesuksen tähden. Syntejään ei voi uskoa saaneensa anteeksi ilman tietoisuutta siitä, että on ollut syyllinen Jumalan edessä ennen kyseisen uskon syntymistä. Usko poistaa syyllisyyden; siitä seuraa koettava omantunnonrauha ja ilo Herrassa.
4 tykkäystä
@Glacialis @timo_k hyvimpäs te väittelette. Siitähän hyötyy muutkin, kuin te 
1 tykkäys