Tarkoitatko, että kun Paavali esim. Roomalaiskirjeen luvussa kolme sanoo, että “kaiken, minkä laki sanoo, se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä” (Room. 3:19), kyseinen laki ei sisällä velvoitetta Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen? Kun Jeesus tiivistää koko lain rakkauden kaksoiskäskyyn (Matt. 22:36-40), niin onko Jeesus väärässä, tai väitätkö, että Paavalin laki on jotain muuta kuin se laki, joka tiivistyy rakkauden kaksoiskäskyyn, josta Jeesus sanoo, että “näihin kahteen käskyyn sisältyy koko laki ja profeetat” (Matt. 22:40)?
Tarkoitan, että Paavali ei tuossa Galataiskirjeen kohdassa sano sitä, mitä väität hänen (vieläpä “selvästi”) sanovan.
Mutta juuri osoitin, että Paavalin tarkoittama laki (jota myös Gal. 2:21 -kohdan laki -sana tarkoittaa), joka osoittaa koko ihmiskunnan kyvyttömäksi itseänsä lain kautta pelastamaan (esim. Room. 3:19), on laki, jonka voi tiivistää Jumalan rakastamiseen kaikesta sydämestä ja lähimmäisen rakastamiseen niin kuin itseä (Matt. 22:36-40), josta Jeesus sanoo, että “näihin kahteen käskyyn sisältyy koko laki ja profeetat” (Matt. 22:40), joten Gal. 2:21 sisältää siis ajatuksellisesti sen, ettei kukaan täytä rakkauden kaksoiskäskyä, sillä jos täyttäisi, Kristus olisi turhaan kuollut (Gal. 2:21).
Gal. 2:21 sisältää “ajatuksellisesti” sen, että kenenkään ei tarvitse enää ryhtyä silpomaan jäseniään eikä muutenkaan alistua tooran orjuuteen. Pelastus on tullut kaikkien kansojen ulottuville. Kristus on kuollut turhaan, jos meidän ei-juutalaisten täytyy ryhtyä seuraamaan juutalaista lakia. Meidän ei tarvitse. Ristiltä virtaava armo riittää meille.
Luterilaisena voin todeta, että vanhurskauttamisoppi on toki selvä luterilaisessa, sisäisessä keskustelussa, mutta on hyvä pohtia, kuinka hyvin se sopii apostolien kirjoitusten kanssa yhteen (tukimisessa on ensiarvoisen tärkeää palata koinee kreikan alkuperäisiin sanamerkityksiin). Minusta Luherin vanhurskauttamisoppi on loistava löytö, helmi, ja se antaa hyvän vasta-aineen äärikarismaattisuutta vastaan silloin, kun siitä pidetään kiinni (valitettavasti ei aina pidetä ja monissa paikoissa äärikarismaattisuus on päässyt kirkon porstuan ylitse, missä sillä on ikään kuin kirkon hyväksymänä paikka kuiskutella tavisluterilaisten korvaan ihmeistä ja merkeistä, joita saat kokea, jos tulet meitä kuuntelemaan).
Mutta mikä on apostolien pelastusoppi? Jeesus viittasi pelastuksesta puhuessaan Vt:n esikuviin, Lootin ja Noaan perhekunnan pelastukseen. Jeesuksen pelastusoppi ei ollut monologi, jota uskovainen käy sielussaan, vaan se on ennen kaikkea samaa mielenlaatua kuin mitä Herra itse edusti. Ei minun napani ja sen ympärillä maailman tappiin asti pyöriminen ole tärkeintä, vaan tärkeämpää on se, mitä rakastaa.
Pietari ilmaisee selkeästi, mikä on uskon päämäärä. Se on sielun pelastus. Ja apostolit erottivat tarkoin kirjeissään sielun ja hengen. Ut:n suomennoksissa sielu ja henki näyttävät olevan synonyymeja, ja jos asia ei ole suomentajien fokuksessa selvä, niin kuinka se voisi olla lukijan?
Kun pelastusoppi selviää, niin samalla moni muukin asia, kuten se, että ihmiset tuomitaan tekojen mukaan ja myös uskovat tuomitaan sen mukaan kuin ovat ruumiissa olessaan tehneet hyvää tai pahaa. Jumala on oikeamielinen kaikkia ihmisiä kohtaan eikä hän katso henkilöön, olkoon mökin ukko, tai paavi tai pappi, voideltu supersaarnaaja, joka kaataa ihmisiä ja lumoaa kuin käärmeen silmä.
Minä en ole huomannut, että karismaattisuus olisi luterilaisen kirkon ongelma.
Onko jotain jäänyt huomaamatta?
Meidät toki tuomitaan tekojen mukaan. mutta uskovalle tekemättä jättämiset ja väärät teot annetaan Kristuksen tähden anteeksi.
En näe mitään ristiriitaa Jeesuksen ja Paavalin välillä tässä.
Mitään kadotustuomiota ei ole niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.
(Room 8:1)
Heitä ei paina laki.
Ketä nämä tällaiset ihmiset sitten ovat?
He ovat niitä, jotka eivät vaella lihan, vaan Hengen jälkeen.
He ovat saaneet Pyhän Hengen, joka vaikuttaa heissä katumusta
heikkouksissa ja puutteissa sekä iloa armosta ja lapseudesta, iloa sanasta,
sakramenteista, sisarten ja veljien yhteydestä.
Sitten on toinen joukko ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat vaeltamassa
lihan jälkeen eli turmeltuneen luontonsa mukaisesti. Heillä ei ole tuomiopäivänä turvaa Kristuksen täytetystä työstä.
He voivat olla piittaamattomia tai siivosyntisiä tai he voivat luottaa omaan siveyteensä.
Heitä painaa laki ankaruudessaan.
Mieleeni tulee tämä:
Pointtia ei ole oikeastaan tuo silpomisen välttäminen, vaan
tekojen hurskaus. Ympärileikkaushan oli lain määräämä toimi.
Galatalaisia eksyttäneet näet opettivat: “Kun annat ympärileikata itsesi,
kuten me juutalaisetkin olemme antaneet, olet sitten oikea kristitty ja
oikealla tavalla kilvoittelemassa”.
Tämä oli väärin, koska se oli tekoon turvaamista.
Kysymys oli siis motiivista.
Paavali muistaakseni itse ympärileikkasi Apollon. Eihän Paavali siinä ollut ristiriitainen, koska toimenpiteellä ei ollut , Jumalan mielyttämisen tavoitetta.
Näin ollen galatalaisten keskuudessa oleva harha oli vanhurskaus-opillinen. Valinkauhassa oli 2 eri tietä, Kristus yksin / Kristus + itse tehty hurskaus.
Tämä harha tuli kirkkoon Juudeasta, kuten Apostolien teot meille kertovat:
Ei tästä pitäisi olla epäselvyyttä.
Galatalaiskirjeen hengellinen sisältö ei rajoitu ympärileikkauksen
tarpeettomuuteen.
Koko ympärileikkaus-asian takana on tekojen vanhurskaus, jonka Paavali tahtoo osoittaa Kristuksen sovintotyön turhentamiseksi.
Eikö tämä ole ihan selvää puhetta:
2 Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä.
Olen, hyvä @anon81097962, puhunut luterilaisesta vanhurskauttamisopista.
Ei siinä ole ristiriitaa Paavalin kanssa.
Otetaan siis ihan rauhallisesti.
Eli se siitä “Raamatun selvästä sanasta”.
1 tykkäys
Minun on vaikea ottaa tuohon kantaa, kun en tiedä, mikä siinä sitten sinusta olisi epäselvää.
Valheapostolien toiminta, kristillinen vapaus ja uskon vanhurskaus siinä tulevat esille ympärileikkauksen varjolla.
Asian esinäytös oli jo Antiokiassa:
1 Juudeasta tuli Antiokian seurakuntaan eräitä, jotka opettivat: “Ellette anna ympärileikata itseänne, niin kuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua.” [Luuk. 1:59, Luuk. 2:21; Gal. 5:2; Fil. 3:2,5]
2 Paavali ja Barnabas asettuivat vastustamaan heitä, ja asiasta käytiin kiivasta väittelyä. Niinpä päätettiin, että Paavali ja Barnabas ja muutamat muut lähtisivät Jerusalemiin apostolien ja vanhimpien puheille, jotta saataisiin selvyys tästä kiistakysymyksestä. [Gal. 2:1,2]
Jos ottaisi vertailukohdaksi vielä ortodoksisen kirkon synergistisen pelastusopin, niin mielestäni se on siinä mielessä sisäisesti ristiriitainen, että se toisaalta kieltää ihmisen ansiot (katso alla oleva lainaus), mutta samalla antaa ihmisen jatkuvasti Jumalalle myöntyvälle tahdolle ja tekemisille pelastavan merkityksen (katso alla oleva lainaus). On ainakin minun mielestäni selvää, että jos ihmisen tahto ja tekeminen vaikuttavat pelastukseen, kyse on ansaitusta pelastuksesta. Voidaan ehkä sanoa, että Jumala tekee pääasiallisen työn, mutta ihminen loput, jotta ihminen pelastuisi. Se on minulle ilmeistä, että ortodokseille usko Jeesukseen ihmisen syntien sovittajana ei riitä pelastukseen; ei, vaikka siitä seuraisi hyviä tekojakin. Jeesus yksin ei riitä.
Kristuksen pelastustyö on keskeisin asia, mutta se ei mitätöi sitä, että jumaloitumisemme – kasvaminen Kristukseen ja liittyminen jumaluuden elämään – aina edellyttää kahden tekijän yhteistyötä ja myötävaikutusta: Jumalan armon ja ihmisen tahdon. Tahto tarkoittaa ihmisen tietoista, toimintaan suuntautuvaa persoonallisuutta. Tahdon merkitys on tässä oleellinen ja se on ihmisen työväline, kun on kysymyksessä Jumalaan yhdistyminen. Mikään jumaloituminen, mikään jumalayhteys ei ole mahdollinen, ellei ihmisen tahto alistu Jumalan tahtoon ja ellei ihmisestä tule Jumalan työtoveri, niin että ihmisen tahto vapaaehtoisesti yhä enemmän taipuu Jumalan tahtoon ja tulee sopusointuun sen kanssa. Tämän tekee mahdolliseksi Jumalan armo, jos ja kun ihminen ottaa sen vastaan. Näin ortodoksinen traditio korostaa näiden molempien tekijöiden osuutta ja molempien välttämättömyyttä.
Yhteistyötä Jumalan armon ja ihmisen tahdon välillä kutsutaan vanhastaan synergiaksi, joka siis on selvästi positiivinen termi ortodoksisessa teologiassa. Tämä traditio perustuu apostoli Paavalin sanaan kristityistä Jumalan työtovereina – synergoi (1. Kor. 3:9). Jumalayhteyden saavuttamiseksi on ihmisen tehtävä oma osuutensa. Jumalan armo vahvistaa ihmisen tahtoa rajoittamatta sen vapautta. Armo toimii ja vaikuttaa samoin myös sen jälkeen, kun ihminen on tehnyt ratkaisunsa. Vaikka armon osuus on suuri, on tahtokin välttämätön tälle yhteistyölle ja siten koko jumaloitumisprosessille. Kirkon teologia on aina korostanut, että Jumalan armo kutsuu kaikkia, mutta se ei pakota ketään, vaikka Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat. Näissä yhteyksissä on sanottu Jumalan työn olevan armon antaminen ja ihmisen osuuden armon vastaanottaminen ja säilyttäminen. Erityisesti on huomattava, ettei tässä kokonaisuudessa ole tilaa traditionaaliselle ansio-käsitteelle. Jumala lahjoittaa armonsa, jos otamme sen vastaan.
Arkkipiispa Johannes: Kirkkoisien perintö (1984)
Piispan mainitsema 1 Kor. 3:9 -kohta kontekstissaan apostolin kirjeessä ei muuten liity millään tavalla keskustelemaamme aiheeseen, eli siihen kysymykseen, millä perusteella ja miten ihminen pelastuu tai vanhurskautuu Jumalan edessä.
Mielipiteesi on väärä. Koko kahtiajako “ansaittu - ansaitsematon” on pelastumisen yhteydessä täysin turha, kun kaikki olemme yhtä mieltä siitä, että “kaikki ovat syntiä tehneet” jne. ja että kenelläkään ei ole itsessään sellaista jumalallista energiaa että voisi itse pelastaa itsensä ikuiseen elämään ilman Jumalaa.
Kyse on tosiaan työtoveruudesta. Ihminen on vaarojen keskellä valintojensa tähden ja pelastuakseen hänen on kuunneltava Jumalan ohjeita ja noudatettava niitä, jotta hän pääsee vetämään ihmisen turvaan. Ei olennaista ole se, mitä ihminen aikoo tai haluaa, vaan se, että Jumala rakastaa. Voisi hän jättää meidät tänne tuhoutumaankin, jos ei olisi rakastava. Ja me voimme vastaavasti kieltäytyä hänen ohjeistaan ja avustaan, mikäli rakastamme enemmän tämän maailman elämää kuin tulevaa. Asia on siis päinvastoin kuin sanot: ihminen tekee minkä pystyy, ja Jumala tekee sitten loput. Ja on meidän velvollisuutemme tehdä Jumalan työ meitä kohtaan mahdollisimman helpoksi ja vähäiseksi. Toisin sanoen meidän on pyrittävä kaikin omin voiminkin vastustamaan syntejä ja kiusauksia.
Millä ihmeellä “ansaittu - ainsaitsematon” on täysin turha, kun sen kerran
apostoli Paavali on katsonut tärkeäksi tuoda esiin?
Millä valtuudella me arvioimme uusiksi tuon opetuksen?
Olisi mielenkiintoista nähdä sekin päivä kun puhut meille töiden sijasta uskosta ja Kristuksen teoista.
Liittyen tummentamaani kohtaan: Eikö kyseinen ortodoksinen ajatuksesi ole verrattavissa siihen, mitä roomalaiskatolisessa kirkossa on ajateltu, eli kun ihminen tekee voitavansa, Jumala ei kiellä armoaan? Facienti quod in se est, Deus non denegat gratiam. Armo on siis ansaittua armoa, tai Jumalan apu pelastusprosessissa tulee sitä kautta, että ihminen tekee voitavansa?
1 tykkäys
P.S. Ilman muuta luterilainen saa tehdä ja haluaa tehdä voitavansa, jotta pysyisi pois vääristä asioista; mutta kyseinen synnin karttaminen ei ole hänelle asia, jolla pelastus tai vanhurskautus ansaitaan.
1 tykkäys
Esitin juuri kantani, jonka mukaan armo ei ole ansaittua, vaan perustuu siihen, että Jumala rakastaa ihmistä ja siksi tahtoo pelastaa tämän.
1 tykkäys
OK, kiitos ja anteeksi.
Jäin vain miettimään, onko yhtäläisyyttä tummentamani tekstisi ja roomalaiskatolisen “Kun ihminen tekee voitavansa, Jumala ei kiellä armoaan” -ajatuksen kanssa. Ansaittu armo -ajatuksen voi siis jättää kohdallasi pois, mutta voisi todeta, että kun ihminen tekee voitavansa, Jumala ei kiellä apuaan syntiä vastaan taistelussa? Mutta onko kyseinen ja mainitsemasi syntiä vastaan taistelu sellaista, jolla aiheutetaan pelastus omalle kohdalle? Vain onko kyse sellaisesta syntiä vastaan taistelusta, joka tapahtuu kristityn omasta uudestisyntyneestä tahdosta käsin, jota tahtoa syntiä vastaan taistelussa Jumalan Henki auttaa, mutta kyseinen taistelu ei tapahdu siitä motiivista käsin, että pelastus Taivaaseen sillä omalle kohdalle saataisiin? Ei ole pakko enää vastata, mutta tällaisia mietin, kun kirjoitit siis: “Asia on siis päinvastoin kuin sanot: ihminen tekee minkä pystyy, ja Jumala tekee sitten loput. Ja on meidän velvollisuutemme tehdä Jumalan työ meitä kohtaan mahdollisimman helpoksi ja vähäiseksi. Toisin sanoen meidän on pyrittävä kaikin omin voiminkin vastustamaan syntejä ja kiusauksia.”
En tunne roomalais-katolisen kirkon oppia juurikaan, joten en osaa sitä paljon kommentoida - tai sitä, että missä määrin omat näkemykseni poikkeavat siitä.
Tuohon “Kun ihminen tekee voitavansa, Jumala ei kiellä armoaan” -ajatukseen sanon vain, että Jumalahan tyrkyttämällä tyrkyttää armoaan koko ajan kaikille. Se on siis tarjolla myös niille, jotka eivät tee voitavaansa. Mutta on myös asioita, joissa meidän on tarkoitus toimia. Esimerkiksi jos tulee aikuisena uskoon mutta ei kuitenkaan hakeudu kasteelle ja kirkkoon, niin on selvää, että ihminen jää paitsi suuresta lahjasta, joka olisi hänelle ollut tarjolla. Väärät valinnat siis vievät pois pelastuksesta ja vaarantavat sen, kun taas oikeat valinnat ja teot auttavat pysymään siinä ja lähentävät ihmistä Jumalaan.
Minusta tuntuu, että sinä saivartelet sanoilla aivan liikaa. Miksi kysyt, että “onko kyseinen ja mainitsemasi syntiä vastaan taistelu sellaista, jolla aiheutetaan pelastus omalle kohdalle”, kun olen nimenomaan sanonut, että kenelläkään ei ole itsessään jumalallista energiaa, jolla voisi pelastaa itse itsensä? Ei ihminen voi pakottaa Jumalaa - kaikki tapahtuu Jumalan luoman pelastussuunnitelman mukaisesti, ja siinä on huomioitu se, että minkä verran aivokapasiteettia, käsiä ja jalkoja ym. meillä on. Me toimimme niillä edellytyksillä jotka meillä on - emme ole puunukkeja, vaan aktiivisia toimijoita, jotka voivat vapaasti valita sen, että mihin tahtonsa ja toimintansa suuntaavat: hyvään vai pahaan. Jos hyvään, silloin meitä voidaan käyttää aina vain arvokkaampiin asioihin, jos pahaan, sitten kelpaamme aina vain vähäisempään.
Koko ajanhan me saamme enemmän kuin ansaitsemme. Eihän kukaan olisi ansainnut saada edes uskon lahjaa, vaan Jumala koskettaa ihmistä ja ilmaisee itsensä hänelle yllättävästi niin kuin Moosekselle palavassa pensaassa. Se tulee pyytämättä ja yllätyksenä ja ansaitsematta. Mutta ei sen ole tarkoitus siihen jäädä, vaan sen jälkeen alkaa synerginen elämä Jumalan kanssa, hänen ohjeitaan kuunnellen ja niiden mukaan toimien. Niin Mooseskin alkoi heti toimia Jumalan tahdon mukaisesti: mennä ja tehdä, kutsua koolle, puhua, kohottaa sauvaa ja heittää sitä jne. Hänen toimintansa oli edellytys sille, että matka kohti luvattua maata eteni. Ei se ollut pelkästään Jumalasta kiinni, vaan myös ihmisten teoista: jos nämä eivät totelleet (Kaadesh!), niin matka pitkittyi, mutkistui ja tuli vaikeammaksi.
En pidä ilmaisusta “uudestisyntynyt tahto”, jos puhutaan tässä ajassa elävästä ihmisestä. Ilmaisu näet tarkoittaa ihmistä, jossa uudestisyntymisen prosessi on jo finaalisesti tapahtunut, ja niinhän ei ole asian laita yhdenkään tässä ajassa elävän ihmisen suhteen, vaan kaikkien meidän kilvoittelumme on yhä kesken. Joltain osin kilvoittelijan tahto (ja koko olemus) on tietysti aina uudestisyntynyt, eihän hän muuten lainkaan uskoisi, mutta miellän uudestisyntyneen tahdonkin niin, että se on jatkuvassa aktiivin III infinitiivin inessiivissä: kilvoittelijan tahto on uudestisyntymässä, koko ajan muutoksen tilassa. Toivottavasti parempaan.
Mitään pistettä tai ajankohtaa, jossa kilvoittelija voisi lopettaa ponnistelunsa ja hänen voitaisiin katsoa olevan finaalisesti uudestisyntynyt, ei ole, vaan kilvoittelu jatkuu aina kuolemaan asti. Moni on langennut vielä kuolinvuoteellakin. Näin ihminen asettaa itsensä ahjoon puhdistettavaksi aina vain uudestaan ja uudestaan. Niinhän Herrammekin joutui valitsemaan pyhän kuuliaisuuden Isälle joka kerta erikseen paholaisen toistuvasti kiusatessa häntä. Ja sitten tulivat enkelit ja vahvistivat häntä. Sama vahvistumisen, parantamisen, pyhittämisen ja pelastamisen mekaniikka toimii meidänkin kohdallamme.
1 tykkäys
Jäin miettimään vielä sitä, miten on mahdollista, että luterilainen, joka on vielä kuolinkamppailussaan kuolinvuoteellaan syntisen sarks -puolen (esim. Gal. 5:17) omaava ihmispolo, voi päästä Taivaaseen, jos Taivaaseen ei oteta yhtään saastaista, edes osittain saastaista ihmistä. Eiköhän selitys ole siinä, että fyysinen kuolema tappaa lopullisesti syntisen luonnon, mutta uudestisyntynyt olemus (2 Kor. 5:17) jää jäljelle? Ei siis välttämättä tarvita mitään tuonpuoleista puhdistustulta, jotta olemukseen jäänyt sarks palaisi kärsimyksissä tai jossain mystisessä tulessa pois.
Seuraavat kohdat Uudesta testamentista voisi myös huomioida tässä yhteydessä.
Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on. (1 Joh. 3:2)
Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana: – Kuolema on nielty ja voitto saatu. (1 Kor. 15:51-54)
2 tykkäystä
Kristitty tarvitsee syntien anteeksiantamusta suhteessa hyviin tekoihinsa, koska epätäydellisyys tahraa niitä kaikkia, aivan joka ikistä niistä riippuen niissä kuin täi tervassa. Tämän joka hetkisen anteeksiantamuksen tarpeen perusteella täytyy olla selvää, ettei kristitty voi ansaita pelastusta tekojen kautta, vanhurskautua niiden ansiosta. Eikä tämä tekojen epätäydellisyys koske vain joitakin tekoja vaan aivan kaikkia tekoja, joka ikistä niistä, syntymästämme saakka aina hautaan asti, “ei yksikään ole vanhurskas sinun edessäsi.” Kun nyt on näin, on siitä johtuen aivan kristallin kirkkaasti selvää, että joka ainoan meistä, jotka aiomme pelastua on uskottava syntien anteeksiantamukseen ja turvattava yksin tähän uskoon tekoihin luottamisen sijasta. Raamattu näet kiroaa aivan yksiselitteisesti tekoihin luottavat, ne jotka tavoittelevat vanhurskautumista niiden kautta.
3 tykkäystä