Jumalan sana on siitä hieno juttu, että se monesti kertoo meille miten toimia jo ennen kuin toimitaan. Kaikkea ei tarvitse kokeilla kantapään kautta.
Ei naispappeus ole mikään taikaresepti hyvinvointiin. Itse asiassa se voi huonontaa sitä. Naisella voi olla oma hengellinen virkansa seurakunnan paimenen viran rinnalla. Naiset voivat toimia muina, kuin hengellisinä johtajina.
Niin, tässä on tiettyä jujua kyllä. Olisi hyvä olla muita tehtäviä virallisesti kuin pappi tai diakoni tms. ohjaajat jne.
Ongelma on se, miten naisen täysin muuttunut asema yhteiskunnassa sointuu sen kanssa että hän kirkossa ei voi johtaa (ketään), mutta ennen kaikkea miehiä hengellisesti, kun muuten olemme sellaiseen täysin tottuneet.
Myös naispappeuden vastustajat elävät tässä yhteiskunnassa ja omissa perheissään. Eivät he elä patriarkaalisessa systeemissä.
Tämän kysymyksen laajuus on todellakin toista luokkaa kuin vain tiettyjen jakeiden lukemista.
Kyllähän jokaisella ajalla on omat kahnauksensa Raamatun ja Jumalan sanan kanssa. Joskus voimme vaikkapa tulla aikaan, kun sitä lähimmäisenrakkaus-kohtaa ei oikein sulateta.
Siinäkin täytyy sitten vaan mennä Raamatun mukaan eteenpäin.
Se, mitä negatiivisia vaikutuksia naisen muuttunut asema on aiheuttanut yhteiskuntaan ja perheeseen, onkin sitten ihan oma keskustelunsa.
On monia naisia, jotka haluaisivat toimia seurakuntalehtorin tehtävissä, kuten oli mahdollista ennen ev.lut. kirkossa. Mutta nyt se mahdollisuus on heiltä viety, koska tasa-arvo.
Kristillisyys on vastakulttuuri, oli jo antiikin Rooman aikana. Ei meitä ole aina kutsuttu mukautumaan tämän maailmanajan mukaan.
Niin on. Ei maailma nyt mikään onnela ole.
Naispappeuden torjujat eivät silti yleensä kai vastusta sitä että naiset opiskelevat ammattiin, pääsevät vaikkapa ministeriksi, ja voivat myös hallita omaisuuttaan.
Elämme yhteiskunnassa jossa kaikki pitävät itsestään selvänä asioita jotka ennen naisten aseman suurta muutosta olivat aivan mahdottomia.
Myös lähetystyössä konservatiiviset järjestöt näkevät tärkeäksi auttaa kehitysmaiden naisia ja tyttöjä koulutuksen avulla kohentamaan oman maansa kaikkea hyvinvointia.
Emme, mutta naispappeutta vastustamme Raamatun sanan perusteella. Ensimmäinen ei automaattisesti johda toiseen.
Pappeus on silti asia jossa Raamattu ratkaisee.
(Otin toiseen ketjuun kirjoittamani viestin tänne…)
No, mitä “pappi” tarkoitti alkukristillisyydessä? Seurakunnan virat “silloin ja nyt” eivät joka tapauksessa mene yksi yhteen.
Taisi olla Heikki Palmu, joka katsoi asian olevan siten, että Foibe oli ensimmäinen tuntemamme naispappi.
Naispappeusväännöistä tuntuu olevan ikuisuus, mutta mietin silloin miten paljon naispappeuden vastustamiseen sisällytetään oletuksia siitä mitä tarkoittaa “naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksessa” ja toisaalta “sitä en salli että nainen opettaa” tarkoittaa vain jumalanpalveluksessa opettamista. (Sunnuntaisin, ei muuta opettamista seurakunnassa.)
Joskus mietin olisiko ratkaisu kiistaan se, että miespapit saarnaavat jumalanpalveluksessa ja naispapeille voitaisiin antaa tehtävät joihin kuuluu ihmisten kohtaamisia eri elämäntilanteissa, sielunhoidolliset keskustelut ym.
Tämä ajatus on syntynyt protenstantisten teologien tutkimuskammiossa 1900 luvulla. Virkarakenne tunnetaan aika hyvin, ei siinä mitään ongelmaa ole. Pappeuteen on kuulunut ja kuuluu edelleen samoja asioita, jopa luterilaiseen virkaan.
Foibe ei ole varteen otettava vaihtoehto. Tämän tarinan ole kuullut aikaisemminkin.
Mitä siihen kuuluu? Otathan huomioon, että ketju on omistettu luterilaiselle virkakäsitykselle. Luterilaisuus pitäytyy opissaan sola scripturaan, joten jos aiot perustella meille luterilaisille mikä on virkakäsityksemme tai jopa mitä sen tulisi olla, niin argumentoithan huolellisesti esityksesi Raamatulla? Mikään häsmäinen alkukirkkoon tai isoihin kirkkoihin vetoaminen ei tule kysymykseen, vain ja ainoastaan vankka Raamattun pohjalta nouseva argumentaatio.
Voi olla että pappeusasia on ratkaistava vain Raamatulla. Mutta tarkoitin sanoa että se ei ole niin yksinkertainen juttu suurelle osalle kristittyjä - ja jos halutaan pysyä edelleen ev.lut. kontektsissa, niin ei suurelle osalle uskovia kirkkomme jäseniäkään - kuin sinä haluat asian kuitata. Tähän tietenkin kommentoit, että se on vaan sitä että ei haluta uskoa mitä Raamatussa sanoo. Ja tästä lähtisi sitten - mutta tuskin meidän kannattaa koko kerää lähteä nyt avaamaan - jatkopohdinnat eronneiden vihkimisestä, jota myös naispappeuden vastustajat tekevät, tai siitä, mitä muuta naisen alamaisuus on merkinnyt kristikunnassa ja yhteiskunnassa, ja miksi näissä kohdissa ei enää noudateta Raamatun ohjeita sananmukaisesti jne. jne.
En silti vastusta vastustajien oikeutta opettaa virkakysymyksessä ehdottomuutta, enkä vastusta niitä pyrkimyksiä että kirkossamme olisi enemmän tilaa messuyhteisöille tai paikallisseurakuntien halulle järjestää miespapillisia messuja. Minusta tämä pitäisi sallia, jos ollaan johdonmukaisia, kun liberaalitkin asiat sallitaan.
Näin simpeliä se on. Herran käskyllä ei perustella pappeutta, jos näin olisi se olisi huonoa argumentaatiota. Kohtia on monia, se on laaja kokonaisuus. Herran käsky ei ole edes 1 sijalla.
Kun musta tuntuu ja Suomalaisessa 2020-luvun yhteiskunnassa tavataan tehdä näin. Ja jotkut sleyläisetkin ovat sitä mieltä…kyllä se aina Herran käskyn ylittää
Niin…? Avaisitko hieman tätä? Minusta on ihan relevanttia pohtia, ja kysyä, sitä, miten “pappeus” on ymmärretty alkukirkossa. Ja mikä ja millainen se virkarakenne oikeastaan oli. Raamatussa näitä virkoja ei juuri avata.
En itsekään välttämättä sanoisi Foibea “naispapiksi”, mutta toisaalta, onko meillä tietoa mitä seurakunnan palvelijan tehtäviin tuolloin kaikkineen kuului.
Ja mitä pappeus, ja papinvirka, lopulta on.
On laaja kokonaisuus.
Herran käsky -viittaukseni liittyy siihen että luterilainen naispappeuden vastustaminen on tässä mielestäni ytimessä. Tiedän kyllä että muut kirkot opettavat pappeudesta toisin.
Toiseksi Paavali lisää niin järeän perustelun, ettei kukaan henkilahjainen voi asettua sitä vastaan. Paavalin opettama seurakunnan johtaminen on ”Herran käskyn” mukainen: ”Jos joku luulee olevansa profeetta tai hengellinen, niin tietäköön, että mitä minä kirjoitan teille, se on Herran käsky” 1 Kor 14: 37. Virke voidaan yhdistää koko edellä olleeseen opetukseen armolahjoista mutta erityisesti myös naisten toimimiseen seurakunnan opettajan virassa 1 Kor 14: 33b–36. Herran käsky on arvovalta, joka lopettaa keskustelun. Vastaväitteet eivät enää näet kohdistuisi apostoliin vaan suoraan Herraan Jeesukseen, oikean opetuksen, oikean tradition lähteeseen. Onkin hämmästyttävää, miten vähän naispappeuden puoltajat tätä ”Herran käskyä” käsittelevät. Syy on ehkä siinä myönnytyksessä, jonka v:n 1958 kirkolliskokouksen komitean mietintö lausuu: ”Juuri nämä perustelut ovat tehneet naispappeutta koskevan kysymyksen niin vaikeasti ratkaistavaksi, niin kaukana kuin Korinton aviovaimot (!) ovatkin nykykirkon teologisesti koulutetuista naisista …” (KM s. 11).
Mahdoinko ilmaista epäselvästi jotain Sleyn teologeista? Tuossa yhteydessä ajattelin sitä, missä painoarvossa naispappeuden raamattuperusteinen vastustaminen on missäkin ryhmässä tai kirkossa.
Oma kokemukseni on että naispappeudesta ei ole Sleyn teologien (yleistyksissä on aina tilaa poikkeuksille…) keskuudessa tehty niin suurta numeroa kuin esim. Paavalin synodin ja sittemmin Luther-säätiön aktiivit tekivät. Se ei merkitse että raamattuargumentaatio olisi välttämättä ollut erilainen. Ehkä arvostetuin eksegeetti Sleyn piiristä totesi jo kauan sitten avoimesti että synodilaisuus ei ole häntä varten koska “vastustamisesta on tullut liian keskeinen asia” tjsp. Evankeliumin julistajilla ja Raamatun opettajilla evankeliumi on aina pääasia. No, tämäkin on oma aiheensa kyllä.
Asiat eivät tässäkään ole joko tai, vaan sekä että.
Siis: argumentaatiota naispappeutta vastaan on monenlaista mutta myös johtopäätökset ovat erilaisia. Jonkun fokus on siinä, että kirkko on mätä, koska naiset pappeina. Toisen on siinä, että Raamatun sanaa on opetettava edelleen kirkossa, jossa on useita vääriä virtauksia ja päätöksiä, joista naispappeus yksi. Yhteistyö myös eri tavalla ajattelevien kesken saa hyvin toisenlaisia ratkaisumalleja, vaikka teologinen argumentaatio tästä kysymyksestä olisi sama. Toinen kutsuu piispan hiippakunnan alueella järjestettävään kesäjuhlaan, vaikka tämä olisi kaukana oikeasta opista jossain suhteessa - toinen ei anna piispalle edes ehtoollista, koska tämä on ollut liberaaleja kohtaan liian löperö. Toinen keskustelee naispapin kanssa paneelissa siitä miten kirkossa voisi elää erimielisyyksistä huolimatta. Toisen mielestä siinä ei ole mitään järkeä. Yms. Ja näin tapahtuu samasta virka-argumentaatiosta huolimatta.
Herran käsky ei ole luterilaisessa naispappeus keskustelussa ytimessä. Luterilaiset eivät ole sentään teologiasta näin yksinkertaisia. Samoja perusteluita meillä käytetään mitä traditionaalisissa kirkoissa.
Tästä saa olla jo historiallisista syistä eri mieltä. Selvästi, et tunne evankelisen liikkeen virkateologiaa ja sen historiaa. Väitteesi ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Ok. Tiedät asiaan ehkä paremmin. Anssi Simojoki näyttäisi ajatelleen toisin.
Paavalin opettama seurakunnan johtaminen on ”Herran käskyn” mukainen: ”Jos joku luulee olevansa profeetta tai hengellinen, niin tietäköön, että mitä minä kirjoitan teille, se on Herran käsky” 1 Kor 14: 37. Virke voidaan yhdistää koko edellä olleeseen opetukseen armolahjoista mutta erityisesti myös naisten toimimiseen seurakunnan opettajan virassa 1 Kor 14: 33b–36. Herran käsky on arvovalta, joka lopettaa keskustelun.
Saa olla eri mieltä, mutta mieluummin perustellen.
En ole teologi, mutta olen tuntenut ja kuunnellut lukuisia näistä teologeista piiiiiitkän elämäni aikana. 
myös eronneiden vihkiminen kirkossa on väärin. Toisen- tai usemman kerran on jokaisella mahdollisuus avioitua maistraatissa. Kirkon ei olisi pitänyt siihen lähteä sekaantumaan. Kaikki nämä ongelmat pohjimmiltaan kumpuavat siitä, että luterilainen kirkko on lähtenyt liikaa kimppaan maallisen vallan kanssa.