Arjessa ero näkyy siinä, että ikoni katselee ortodoksia, kun taas luterilainen katselee ikonia.
Jos toiseen kristilliseen kirkkoon kuuluva ja Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastettu henkilö tahtoo liittyä ortodoksiseen kirkkoon, tapahtuu liittyminen mirhavoitelun sakramentin kautta. Kastamaton kirkon jäseneksi aikova liitetään ortodoksiseen kirkkoon toimittamalla sekä kasteen että mirhavoitelun sakramentit.
Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu autonomisena Konstantinopolin patriarkaattiin, kun esimerkiksi Kreikan ja Kyproksen ortodoksisella kirkolla on autokefalinen asema, arabien ja iippojen kirkko (St.Sabba / Mar Saba) kuuluu Jerusalemin autokefaliseen Patriarkaatin, ja vaikka suurin osa kirkon jäsenistä ja papistosta on arabeja, sen johtava papisto on perinteisesti kreikkalaista. Jerusalemin pyhän kaupungin ja koko Palestiinan patriarkka Teofilos III on kreikkalainen.
Suomalaisia on Athoksella muitakin, enkä ole koskaan tuohon kastekysymykseen törmännyt. arabeilla / Iipoilla taas voi olla aivan omat kuvionsa, eli en käy ortodoksin kanssa vääntämään. Kysyn KP ap:lta tai piispa Arsenilta, kun seuraavan kerran näen.
KP ap:n Mersun rekkari APL-8 muuten pisti körtin funtsimaan, ottaako vakavasti vai lystinaiheena. Päädyin jälkimmäiseen, tosin pohtien, että autuaasti poisnukkuneen KP ap Paavalin vanha Volvonrämä ei moisia kilpiä koskaan tarvinnut 
Myös Moskovan patriarkaatin alaisia venäläisiä seurakuntia Suomessa on toki muutama pistimenä Leon lihassa.
Olen 8:n polven körtti, joka on kasvanut tavallaan herännäisyyden ja ortodoksisuuden välissä ilman sen suurempia traumoja. Broidi ja systeri kääntyivät ortodoksisuuteen aikuisiällä (molempien puolisot ovat ortodokseja), ja välit eivät ole ainakaan huonontuneet.
Herännäisyys on meikäläisessä luterilaisuudessa kilvoitteluineen ehkä lähinnä ortodoksisuutta (meillä ei ole ns. pelastusvarmuutta). Pelastuskäsityksen suhteen minä tunnustan kuitenkin sola fide, sola gratia, solus Christus.
Ortodoksisen kirkon liturgisen ja sakramentaalisen ilmapiirin viitoittamaa elämää kutsutaan kilvoitteluksi. Paaston, rukouksen ja rakkaudentekojen viitoittamana kristitty pyrkii Jumalan armoon turvautuen muokkaamaan omaa sisäistä ihmistään niin, että se ilmentäisi Jumalan alkuperäisen luomistyön ilmentämää kauneutta ja hyvyyttä. Aktiiviseen toimintaan ja hyviin tekoihin kannustavan dynaamisen pelastuskäsityksen mukaan kaiken tämän tarkoituksena on ihmisen jumaloituminen. Tämä on ortodoksisessa pelastusopissa käsitteenä yhtä tärkeä kuin lännen kristikunnan keskuudessa käytettävä termi vanhurskautuminen. Jumaloituminen ei ole panteistista, vaan ihminen säilyy erityisenä persoonana, eikä muutu olemukseltaan jumalaiseksi. Jumala säilyy Jumalana ja ihminen ihmisenä. Kyse on Jumalan tarjoaman pelastuksen vapaaehtoisesta hyväksymisestä, joka ilmenee käytännön toimina. (Ambrosius & Haapio 1982, 14.)
Jumaloituminen (Theosis) on ortodokseille pelastuskysymys, luterilaisuudessa forenssinen vanhurskauttaminen on ns. kertalaaki, paitsi meille körteille Hedbergiläisten evankelikaalien “iloista evankeliumia” kutsutaan joskus ilkeästi “halvaksi armoksi”…
Luterilaisuudessa Theosista vastaa pitkälle Unio Mystica, jota jostain syystä ei juurikaan mainosteta, mutta meille asia ei ole pelastuskysymys, vaan vanhurskauttamista seuraavan pyhityselämän edellytys uskovan elämässä.
"Uskosta tapahtuvan vanhurskautuksen tärkeys
Ihmiselle vanhurskautus uskosta merkitsee näin ollen hänen maallisen elämänsä kohokohtaa siihen katsoen, että syntien anteeksiantamus on lähteenä ja perustana kaikelle kunnialle ja hyville lahjoille, mitä Jumala suo. Jos oppia uskon kautta tapahtuvasta vanhurskautuksesta ei selvästi käsitetä, on mahdotonta oikein ymmärtää pelastusjärjestystä. Vanhurskautukseen uskosta perustuukin kristittynä olemisen ihmeellinen ylevyys ja ihanuus, ja sitä juuri halveksitaan kaikkialla, missä uskonvanhurskaudesta luovutaan ja käännytään tekojen oppiin (esim. paavikunnassa). Siitä runsaasta siunauksesta, mikä tulee vanhurskautettujen osaksi, mainittakoon erikoisesti seuraavat yksityiskohdat:
-
Armon tila (status gratiae) eli rauhan tila (status pacis), johon vanhurskautuksen seurauksina kuuluvat sekä varmuus käsilläolevasta armosta että myös varmuus tulevasta autuudesta (Room. 5:1 ss.). Monstrum incertitudinis (luonnoton epävarmuus), jota opettavat hyvät paavilaiset ja huonot protestantit, on seuraus sola fide -periaatteen halveksimisesta ja luottamuksesta ihmisen voimaan ja kelvollisuuteen (vrt. Trident. Sess. VI, c. 9; Yksim. Ohje, M. 528, 9; suom. 435; Luther, St.L. IX, 508 s.; W.A. 401 , 588 s.). Mitä erityisesti tulee pelastusvarmuuteen, ei sitä voida erottaa uskosta Kristukseen (Joh. 6:36; 5:34). Asiallisesti (joskaan ei käsitteellisesti) sama asia kuin armontila, johon sisältyvät varmuus armosta ja pelastuksesta, on Jumalan lapseuden tila (adoptio; Gal. 4:5; Ef. 1:5; Gal. 3:26; 4:7), joka on uskon seuraus.
-
Pyhän Hengen ja koko Pyhän Kolminaisuuden asuminen ihmisessä (unio mystica). Raamattu opettaa, että tämä Jumalan yhdistyminen kristittyihin, joka on suuri salaisuus (Ef. 5:32), on sekin seurausta siitä, että heidät on vanhurskautettu uskosta (Gal. 3:2 - <<<0331>>> Ef. 3:17; Joh. 14:23; 1. Kor. 6:19; 2. Kor. 6:16). Raamatun mukaan ei tämä Jumalan asuminen uskovissa, joka on salaisuus, koske ainoastaan heidän sieluaan, vaan myös ruumista (1. Kor. 6:15). Unio mystica on erotettava Jumalan läsnäolosta kaikissa luoduissa (unio generalis), sillä edellinen on uskovaisten etuoikeus (Joh. 14:23 s.). Se ei myöskään ole vain Jumalan vaikutusta tai Jumalan lahjojen asumista heissä, sillä Raamatun mukaan Jumala itse asuu uskovissa (vrt. Yksim. Ohje, M. 624, 65; suom. 499). Edelleen ei unio mystica -ajatusta ole vietävä niin pitkälle, että se panteistisesti tarkoittaisi kristittyjen olemuksen muuttumista substanssiltaan samaksi kuin Jumala, sillä unio mystica ei kumoa sitä eroa, mikä vallitsee Luojan ja luodun välillä. Unio mystica -oppi on myös käytännön kannalta erittäin merkitsevä, sillä Raamattu käyttää sitä sekä varoittaessaan (1. Kor. 3:17 - 6:15) että lohduttaessaan (Room. 8:10 s.; Ef. 4:30).
-
Uusi elämä ja sen ilmeneminen pyhityksenä ja hyvinä tekoina. Raamattu opettaa hyvin selvästi, että uusi hengellinen elämä on seurausta uskosta Kristuksen kautta kerta kaikkiaan ja täydellisesti aikaansaatuun sovitukseen ja sen vaikutusta (Gal. 2:20). Uudemmat, kriittiseen suuntaan kuuluvat teologit (Kaftan, Pfleiderer, Holtzmann) ovat sitä mieltä, että apostoli Paavali on tässä sekoittanut asiat (vrt. Holtzm., Neut. Theol. II, 149 ss.). He eivät nimittäin voi suoriutua siitä vaikeudesta, että Paavali toisaalta on sillä kannalla, että vanhurskautus on puhtaasti actus forensis, jonka tuloksena on vain ihmiselle luettu vanhurskaus (iustitia imputata), mutta että toisaalta samasta vanhurskautuksesta pitäisi seurata elämänvanhurskaus, joka on eettinen todellisuus (iustitia vitae eli habitualis). Raamattu opettaa kuitenkin selvästi, että vanhurskautus ja uusi elämä ovat syysuhteessa toisiinsa, se kun esittää, että usko syntien anteeksiantamukseen eli vanhurskautus on kaiken kristillisen elämän lähde (1. Joh. 4:11,19; Ef. 5:2; 4:32; Kol. 1:12 ss.; Room. 5:3 - 8:37; Gal. 5:24; vrt. Luther, St.L. IX, 232 s.; W.A. 401 , 298 s.). Mutta se, joka sekoittaa pyhityksen ja hyvät teot vanhurskautukseen, kuten Tridentinumissa tehdään, tekee raamatunmukaisen pyhityksen ja kaikki hengellisesti hyvät teot mahdottomiksi, niinkuin Raamattu voimakkaasti todistaa (Room. 7:5 - 6; 8:3; Gal. 3:2 - 3; vrt. Apolog., M. 148, 247;110, 8; suom. 143, 368; 108,129).
-
Kristillisen kirkon jäsenyys ja siihen liittyvät etuoikeudet. Mikään muu ei Raamatun mukaan tee ihmisiä Kristuksen kirkon jäseniksi kuin vanhurskautus eli usko evankeliumissa tarjottuun syntien anteeksiantamukseen (Gal. 3:28; Joh. 8:30 ss.; Ef. 1:7; Ap. t. 4:4; 5:14). Jumalan lapsi ja hänen Kirkkonsa jäsen on vain se, joka uskoo Kristukseen Vapahtajanaan (Mark. 16:15 - 16); se vain myös omistaa kaikki Kirkon jäsenille kuuluvat etuoikeudet (1. Kor. 3:21). Toisaalta taas jokainen, joka tekojen avulla koettaa sovittaa Jumalaa, on extra ecclesiam (Gal. 5:4; 4:30)."
[Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka. Lyhennetty laitos. Laatinut J.T. Müller, suom. Heikki Koskenniemi. 2. uudistettu laitos SLEY-kirjat 1995. (Huom: Kreikka ja heprea eivät välity oikeassa muodossa!).]
Ortodoksisuus ei tunne sola scriptura -periaatetta, vaan traditio on sinänsä samassa asemassa Raamatun (Suomen ortodoksinen kirkko käyttää Septuagintaa VT:n virallisena raamatuntekstinä) kanssa. Tradiotioiden ja pyhien isien suhteen pääsee alkuun lukemalla Filokaliat, 5 tiiliskiveä
Vakavammin, opukset on tarkoitettu alunperin vakavammille kilvoitelijoille, kuten munkeille, eli luterilaisen kannattaa ehkä aloittaa ortodoksipaasto vähän kevyemmin. Nunna Kristodulin, viralliselta nimeltään Anna-Leena Lampi, joka on elänyt nunnana lähes 40 vuotta, tuotanosta löytyy useampiakin selkokielisiä, esim “Sydämen kaipuu” on lukemisen väärti.
Ortodoksifoorumeilla törmää säännöllisesti käsitykseen, että ainoa oikea ortodoksi on sellainen, joka on syntynyt vanhaan ortodoksisukuun. Kirkon opin mukaan jokainen kastettu ja voideltu kirkon jäsen on kuitenkin yhtä paljon ortodoksi, kuin minä körttinä luterilainen.
Ortodoksit ovat esim. körttejä paljon kovempia vääntämään opista, mutta ainakaan broidi ei ole saanut minusta vastusta, ja tyytyy yleensä heittelemään satunnaisesti Lutherista.
Ja by the way; kirkon piispoista myös Panteleimon ja Arseni ovat liittyneet kirkkoon aikuisina, kuten myös edesmennyt Nikean metropoliitta, Leoa arkkipiispana edeltänyt Johannes.
Ortodoksisuus korostaa kirkon keskeistä asemaa, ja luterilaisuuteen verrattuna hierarkia (lue; kuuliaisuus) on jokseenkin ehdoton; seurakuntalainen ei esimerkiksi voi toivottaa paimenelleen siunausta, ja jos arkkipiispa jotakin lausuu, se on ja pysyy. Leo sai hepulin, kun luterilaiset piispat arvelivat, että ortodokseja voisi päästää luterilaiselle ehtoolliselle. Tiedä sitten, moniko ortodoksi tilaisuutta käyttäisi, jos evl-kirkko vieraanvaraiseksi heittäytyisi. Epäilen, että ei olisi tungosta.
Itse olen omaksunut (Paavalin ohje mielessäni) ortodoksisuudesta sen, minkä hyväksi ja oikeaksi koen, esim. Jeesuksen Rukous on sinänsä vanha ja yleiskirkollinen, mutta aktiivisessa käytössä ortodoksikirkossa, ja pidemmälle edennyt harrastaja joutuu etsimään ohjaajan sieltä (alkuun pääsee lukemalla “Vaeltajan Kertomukset” ja igumeeni Haritonin kokoomateoksen “Jeesuksen Rukous”. Kannattaa muuten tutustua ko. rukoukseen, jos ei ole entuudestaan tuttu.
Monet pyhien ohjaajaisien tekstit ovat myös körtille vallan rakentavia.
Athoksella on ollut paljonkin suomalaisia, ja siellä eli, kun terveys salli, myös Pyhä Paisios Athosvuorelainen, jonka teos “Kristityn kilvoitus – hyveet ja paheet” käsittelee hengellisen elämän perusasioita, lämminhenkinen ja huumorilla höystetty kirja, joka avautuu luterilaisellekin ilman syventäviä opintoja.
Eli käsitykseni mukaan elämä ortodoksien kanssa ilman suurempia ongelmia on sinänsä mahdollista
IS:n jutun Timoteus on nykyisin (munkiksi vihittäessä nimi vaihtui) isä Simeon, vallan mainio mies Valamossa ja luterilaisen papin poika.