Luterilaisuus ja ortodoksisuus samassa perheessä

Tämä on täysin käsittämätön ajattelutapa, koska luterilaisuudessa maallikonkin tekemä kaste on pätevä, myös naisen.

1 tykkäys

Ihanko oikeasti tämä on kirkkomme suurin ongelma? Onneksi en aikuisena ja naimisissa olleena liittyneenä voi tuntea “syyllisyyttä” tästä. 1970-luvun tutkimus kuvaa aikaansa, jolloin ortodoksisuuden kuviteltiin lakkaavan Suomesta.

Minusta on. Lapseni ovat seka-avioliitoissa. Olen nähnyt niiden vaikutuksen. Ortodoksisuus heikkenee seka-avioliitoissa, ja mahdollisesti nykyisin luterilaisuuskin. 1970-luku oli kirkomme elämässä ihan hyvää aikaa. Ihmiset eivät silloin vielä olleet niin maallistuneita kuin nykyään.

No tämä on kyllä yksityisajattelua, jota ei tiettävästi mikään isompi kirkollinen taho kannata virallisena oppinaan.

3 tykkäystä

Nähdäkseni se on kuitenkin kiinnostava anekdootti. Se vaikuttaa olevan ihka oikea esimerkki misogynian motivoimasta naispappeuden vastustuksesta.

Kreetan synodin hyväksymissä asiakirjoissa seka-avioliittoja ei korostettu kirkon ongelmaksi tai erityiseksi haasteeksi. Jälkimmäisiin lukeutuvat mainitsemasi maallistuminen, joka ilmenee vakavana ongelmana siinä, että ortodoksiperheissäkään lasta ei tuoda enää kirkkojärjestyksen mukaisesti kasteelle, vaan ajatellaan ajan hengen mukaisesti lapsen sitten itse aikanaan päättävän. 1970-luvulla ympäröivässä yhteiskunnassa odotettiin ortodoksisen kirkon haihtuvan Suomesta pois, näin ei ole enää. Siksi tuon aikakauden tutkimuksen tulos on juurikin tuon aikakauden tutkimuksen tulos. Kirkon hengellistä elämää 1970-luvulla minulla ei ole kykyä eikä syytä arvostella - päinvastoin.

Meidän paikalliskirkkomme piispoilla on kaitsentavalta meihin. Jos heidän päätöstensä mukaisesti oikein kastettua ei kasteta uudelleen, on meidän tyytyminen siihen, eikä spekuloitava jonkin toisen paikalliskirkon papin mahdollisella toiminnalla aikoessamme osallistua pyhään ehtoolliseen. Hän olkoon kuuliainen omille piispoilleen, jos he tarkkuudessaan edellyttävät Kristuksen pyhän ruumiin ja veren epäämistä epäilyttäviltä, mutta kuitenkin ortodokseiksi tunnustautuvilta veljiltään.

Synodin asiakirjat ovat kirkon virallinen hyväksytty kanta. Vajavaisuudestaan huolimatta pätevämpää opetusta kuin omat kantamme. Tämän keskustelun kysymyksiä sivuavat mm.
http://www.ort.fi/uutishuone/2016-10-06/ortodoksisen-kirkon-suhteet-muuhun-kristilliseen-maailmaan-0

http://www.ort.fi/uutishuone/2016-10-06/ortodoksisen-kirkon-tehtava-taman-paivan-maailmassa-0

Avioliittoa käsittelevää asiakirjaa ei hyväksytty, mutta sen voi tulkita lähellä kirkon kantaa olevaksi. Kohta 5. käsittelee keskustelumme aihetta.

http://www.ort.fi/uutishuone/2016-10-06/avioliiton-sakramentti-ja-sen-esteet-0

Rohkenen esittää, että tällaisissa kysymyksissä on varaa olla eri mieltäkin. Varsinkin kun Kreetan synodi oli paikallissynodi. Ihan hyvä ja tarpeellinen synodi kylläkin. Eikä Mauriinakaan varmaan ole seka-avioliittoja kieltämässä.

Seka-avioliitot eivät muissa ortodoksissa paikalliskirkoissa ole sellainen ongelma kuin meillä, sillä muualla (varsinkin ortodoksienemmistöisissä maissa) ne ovat harvinaisia. Meillä lähinnä vain papisto, jotkut seurakunta-aktivistit ja ne ortokseiksi kääntyneet, jotka ovat kääntyneet yhdessä puolisonsa kanssa, ovat ortodoksisessa avioliitossa. Melkein kaikki muut kirkon jäsenet ovat seka-avioliitossa. Minusta kirkko voisi auttaa nuoria ortodokseja löytämään itselleen saman uskoisen puolison.

Mihinkään muihin asioihin en ole ottanut täällä mitään kantaa. Todennut vain asian tilan. Tarkastelen asioita käytännön näkökohdista käsin. Minulle on yks ja hailee mitä Kreetan paikallisen kirkolliskokouksen piispat ovat päättäneet.

Komppaan. Kirkko voisi kuljettaa bussi- ja laivalasteittain nuoria, simpsakoita ja pystypovisia ortodoksisia typyköitä muista maista tänne, niin kaltaiseni oikeauskoiset vanhapojat pääsisivät valitsemaan niistä kauneimman vaimoksi.

4 tykkäystä

Niin nämä naiset voisivat valita fiksuimman ortodoksin miehekseen.

5 tykkäystä

Lintumaailmassakin pääasiassa naaras valitsee ja uros esittelee vain taitojaan ja ulkonäköään sekä yrittää tehdä vaikutuksen.

3 tykkäystä

Menee melkoisen villiksi jos kuvittelee ortodoksiset vanhapojat riikinkukkoiseen tyyliin koreilemassa ja esittelemässä “alkuvoimaista siementään”.

Arjessa ero näkyy siinä, että ikoni katselee ortodoksia, kun taas luterilainen katselee ikonia.

Jos toiseen kristilliseen kirkkoon kuuluva ja Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastettu henkilö tahtoo liittyä ortodoksiseen kirkkoon, tapahtuu liittyminen mirhavoitelun sakramentin kautta. Kastamaton kirkon jäseneksi aikova liitetään ortodoksiseen kirkkoon toimittamalla sekä kasteen että mirhavoitelun sakramentit.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu autonomisena Konstantinopolin patriarkaattiin, kun esimerkiksi Kreikan ja Kyproksen ortodoksisella kirkolla on autokefalinen asema, arabien ja iippojen kirkko (St.Sabba / Mar Saba) kuuluu Jerusalemin autokefaliseen Patriarkaatin, ja vaikka suurin osa kirkon jäsenistä ja papistosta on arabeja, sen johtava papisto on perinteisesti kreikkalaista. Jerusalemin pyhän kaupungin ja koko Palestiinan patriarkka Teofilos III on kreikkalainen.
Suomalaisia on Athoksella muitakin, enkä ole koskaan tuohon kastekysymykseen törmännyt. arabeilla / Iipoilla taas voi olla aivan omat kuvionsa, eli en käy ortodoksin kanssa vääntämään. Kysyn KP ap:lta tai piispa Arsenilta, kun seuraavan kerran näen.
KP ap:n Mersun rekkari APL-8 muuten pisti körtin funtsimaan, ottaako vakavasti vai lystinaiheena. Päädyin jälkimmäiseen, tosin pohtien, että autuaasti poisnukkuneen KP ap Paavalin vanha Volvonrämä ei moisia kilpiä koskaan tarvinnut :wink:

Myös Moskovan patriarkaatin alaisia venäläisiä seurakuntia Suomessa on toki muutama pistimenä Leon lihassa.

Olen 8:n polven körtti, joka on kasvanut tavallaan herännäisyyden ja ortodoksisuuden välissä ilman sen suurempia traumoja. Broidi ja systeri kääntyivät ortodoksisuuteen aikuisiällä (molempien puolisot ovat ortodokseja), ja välit eivät ole ainakaan huonontuneet.
Herännäisyys on meikäläisessä luterilaisuudessa kilvoitteluineen ehkä lähinnä ortodoksisuutta (meillä ei ole ns. pelastusvarmuutta). Pelastuskäsityksen suhteen minä tunnustan kuitenkin sola fide, sola gratia, solus Christus.

Ortodoksisen kirkon liturgisen ja sakramentaalisen ilmapiirin viitoittamaa elämää kutsutaan kilvoitteluksi. Paaston, rukouksen ja rakkaudentekojen viitoittamana kristitty pyrkii Jumalan armoon turvautuen muokkaamaan omaa sisäistä ihmistään niin, että se ilmentäisi Jumalan alkuperäisen luomistyön ilmentämää kauneutta ja hyvyyttä. Aktiiviseen toimintaan ja hyviin tekoihin kannustavan dynaamisen pelastuskäsityksen mukaan kaiken tämän tarkoituksena on ihmisen jumaloituminen. Tämä on ortodoksisessa pelastusopissa käsitteenä yhtä tärkeä kuin lännen kristikunnan keskuudessa käytettävä termi vanhurskautuminen. Jumaloituminen ei ole panteistista, vaan ihminen säilyy erityisenä persoonana, eikä muutu olemukseltaan jumalaiseksi. Jumala säilyy Jumalana ja ihminen ihmisenä. Kyse on Jumalan tarjoaman pelastuksen vapaaehtoisesta hyväksymisestä, joka ilmenee käytännön toimina. (Ambrosius & Haapio 1982, 14.)

Jumaloituminen (Theosis) on ortodokseille pelastuskysymys, luterilaisuudessa forenssinen vanhurskauttaminen on ns. kertalaaki, paitsi meille körteille :wink: Hedbergiläisten evankelikaalien “iloista evankeliumia” kutsutaan joskus ilkeästi “halvaksi armoksi”…

Luterilaisuudessa Theosista vastaa pitkälle Unio Mystica, jota jostain syystä ei juurikaan mainosteta, mutta meille asia ei ole pelastuskysymys, vaan vanhurskauttamista seuraavan pyhityselämän edellytys uskovan elämässä.

"Uskosta tapahtuvan vanhurskautuksen tärkeys

Ihmiselle vanhurskautus uskosta merkitsee näin ollen hänen maallisen elämänsä kohokohtaa siihen katsoen, että syntien anteeksiantamus on lähteenä ja perustana kaikelle kunnialle ja hyville lahjoille, mitä Jumala suo. Jos oppia uskon kautta tapahtuvasta vanhurskautuksesta ei selvästi käsitetä, on mahdotonta oikein ymmärtää pelastusjärjestystä. Vanhurskautukseen uskosta perustuukin kristittynä olemisen ihmeellinen ylevyys ja ihanuus, ja sitä juuri halveksitaan kaikkialla, missä uskonvanhurskaudesta luovutaan ja käännytään tekojen oppiin (esim. paavikunnassa). Siitä runsaasta siunauksesta, mikä tulee vanhurskautettujen osaksi, mainittakoon erikoisesti seuraavat yksityiskohdat:

  1. Armon tila (status gratiae) eli rauhan tila (status pacis), johon vanhurskautuksen seurauksina kuuluvat sekä varmuus käsilläolevasta armosta että myös varmuus tulevasta autuudesta (Room. 5:1 ss.). Monstrum incertitudinis (luonnoton epävarmuus), jota opettavat hyvät paavilaiset ja huonot protestantit, on seuraus sola fide -periaatteen halveksimisesta ja luottamuksesta ihmisen voimaan ja kelvollisuuteen (vrt. Trident. Sess. VI, c. 9; Yksim. Ohje, M. 528, 9; suom. 435; Luther, St.L. IX, 508 s.; W.A. 401 , 588 s.). Mitä erityisesti tulee pelastusvarmuuteen, ei sitä voida erottaa uskosta Kristukseen (Joh. 6:36; 5:34). Asiallisesti (joskaan ei käsitteellisesti) sama asia kuin armontila, johon sisältyvät varmuus armosta ja pelastuksesta, on Jumalan lapseuden tila (adoptio; Gal. 4:5; Ef. 1:5; Gal. 3:26; 4:7), joka on uskon seuraus.

  2. Pyhän Hengen ja koko Pyhän Kolminaisuuden asuminen ihmisessä (unio mystica). Raamattu opettaa, että tämä Jumalan yhdistyminen kristittyihin, joka on suuri salaisuus (Ef. 5:32), on sekin seurausta siitä, että heidät on vanhurskautettu uskosta (Gal. 3:2 - <<<0331>>> Ef. 3:17; Joh. 14:23; 1. Kor. 6:19; 2. Kor. 6:16). Raamatun mukaan ei tämä Jumalan asuminen uskovissa, joka on salaisuus, koske ainoastaan heidän sieluaan, vaan myös ruumista (1. Kor. 6:15). Unio mystica on erotettava Jumalan läsnäolosta kaikissa luoduissa (unio generalis), sillä edellinen on uskovaisten etuoikeus (Joh. 14:23 s.). Se ei myöskään ole vain Jumalan vaikutusta tai Jumalan lahjojen asumista heissä, sillä Raamatun mukaan Jumala itse asuu uskovissa (vrt. Yksim. Ohje, M. 624, 65; suom. 499). Edelleen ei unio mystica -ajatusta ole vietävä niin pitkälle, että se panteistisesti tarkoittaisi kristittyjen olemuksen muuttumista substanssiltaan samaksi kuin Jumala, sillä unio mystica ei kumoa sitä eroa, mikä vallitsee Luojan ja luodun välillä. Unio mystica -oppi on myös käytännön kannalta erittäin merkitsevä, sillä Raamattu käyttää sitä sekä varoittaessaan (1. Kor. 3:17 - 6:15) että lohduttaessaan (Room. 8:10 s.; Ef. 4:30).

  3. Uusi elämä ja sen ilmeneminen pyhityksenä ja hyvinä tekoina. Raamattu opettaa hyvin selvästi, että uusi hengellinen elämä on seurausta uskosta Kristuksen kautta kerta kaikkiaan ja täydellisesti aikaansaatuun sovitukseen ja sen vaikutusta (Gal. 2:20). Uudemmat, kriittiseen suuntaan kuuluvat teologit (Kaftan, Pfleiderer, Holtzmann) ovat sitä mieltä, että apostoli Paavali on tässä sekoittanut asiat (vrt. Holtzm., Neut. Theol. II, 149 ss.). He eivät nimittäin voi suoriutua siitä vaikeudesta, että Paavali toisaalta on sillä kannalla, että vanhurskautus on puhtaasti actus forensis, jonka tuloksena on vain ihmiselle luettu vanhurskaus (iustitia imputata), mutta että toisaalta samasta vanhurskautuksesta pitäisi seurata elämänvanhurskaus, joka on eettinen todellisuus (iustitia vitae eli habitualis). Raamattu opettaa kuitenkin selvästi, että vanhurskautus ja uusi elämä ovat syysuhteessa toisiinsa, se kun esittää, että usko syntien anteeksiantamukseen eli vanhurskautus on kaiken kristillisen elämän lähde (1. Joh. 4:11,19; Ef. 5:2; 4:32; Kol. 1:12 ss.; Room. 5:3 - 8:37; Gal. 5:24; vrt. Luther, St.L. IX, 232 s.; W.A. 401 , 298 s.). Mutta se, joka sekoittaa pyhityksen ja hyvät teot vanhurskautukseen, kuten Tridentinumissa tehdään, tekee raamatunmukaisen pyhityksen ja kaikki hengellisesti hyvät teot mahdottomiksi, niinkuin Raamattu voimakkaasti todistaa (Room. 7:5 - 6; 8:3; Gal. 3:2 - 3; vrt. Apolog., M. 148, 247;110, 8; suom. 143, 368; 108,129).

  4. Kristillisen kirkon jäsenyys ja siihen liittyvät etuoikeudet. Mikään muu ei Raamatun mukaan tee ihmisiä Kristuksen kirkon jäseniksi kuin vanhurskautus eli usko evankeliumissa tarjottuun syntien anteeksiantamukseen (Gal. 3:28; Joh. 8:30 ss.; Ef. 1:7; Ap. t. 4:4; 5:14). Jumalan lapsi ja hänen Kirkkonsa jäsen on vain se, joka uskoo Kristukseen Vapahtajanaan (Mark. 16:15 - 16); se vain myös omistaa kaikki Kirkon jäsenille kuuluvat etuoikeudet (1. Kor. 3:21). Toisaalta taas jokainen, joka tekojen avulla koettaa sovittaa Jumalaa, on extra ecclesiam (Gal. 5:4; 4:30)."

[Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka. Lyhennetty laitos. Laatinut J.T. Müller, suom. Heikki Koskenniemi. 2. uudistettu laitos SLEY-kirjat 1995. (Huom: Kreikka ja heprea eivät välity oikeassa muodossa!).]

Ortodoksisuus ei tunne sola scriptura -periaatetta, vaan traditio on sinänsä samassa asemassa Raamatun (Suomen ortodoksinen kirkko käyttää Septuagintaa VT:n virallisena raamatuntekstinä) kanssa. Tradiotioiden ja pyhien isien suhteen pääsee alkuun lukemalla Filokaliat, 5 tiiliskiveä :wink:
Vakavammin, opukset on tarkoitettu alunperin vakavammille kilvoitelijoille, kuten munkeille, eli luterilaisen kannattaa ehkä aloittaa ortodoksipaasto vähän kevyemmin. Nunna Kristodulin, viralliselta nimeltään Anna-Leena Lampi, joka on elänyt nunnana lähes 40 vuotta, tuotanosta löytyy useampiakin selkokielisiä, esim “Sydämen kaipuu” on lukemisen väärti.

Ortodoksifoorumeilla törmää säännöllisesti käsitykseen, että ainoa oikea ortodoksi on sellainen, joka on syntynyt vanhaan ortodoksisukuun. Kirkon opin mukaan jokainen kastettu ja voideltu kirkon jäsen on kuitenkin yhtä paljon ortodoksi, kuin minä körttinä luterilainen.
Ortodoksit ovat esim. körttejä paljon kovempia vääntämään opista, mutta ainakaan broidi ei ole saanut minusta vastusta, ja tyytyy yleensä heittelemään satunnaisesti Lutherista.
Ja by the way; kirkon piispoista myös Panteleimon ja Arseni ovat liittyneet kirkkoon aikuisina, kuten myös edesmennyt Nikean metropoliitta, Leoa arkkipiispana edeltänyt Johannes.

Ortodoksisuus korostaa kirkon keskeistä asemaa, ja luterilaisuuteen verrattuna hierarkia (lue; kuuliaisuus) on jokseenkin ehdoton; seurakuntalainen ei esimerkiksi voi toivottaa paimenelleen siunausta, ja jos arkkipiispa jotakin lausuu, se on ja pysyy. Leo sai hepulin, kun luterilaiset piispat arvelivat, että ortodokseja voisi päästää luterilaiselle ehtoolliselle. Tiedä sitten, moniko ortodoksi tilaisuutta käyttäisi, jos evl-kirkko vieraanvaraiseksi heittäytyisi. Epäilen, että ei olisi tungosta.

Itse olen omaksunut (Paavalin ohje mielessäni) ortodoksisuudesta sen, minkä hyväksi ja oikeaksi koen, esim. Jeesuksen Rukous on sinänsä vanha ja yleiskirkollinen, mutta aktiivisessa käytössä ortodoksikirkossa, ja pidemmälle edennyt harrastaja joutuu etsimään ohjaajan sieltä (alkuun pääsee lukemalla “Vaeltajan Kertomukset” ja igumeeni Haritonin kokoomateoksen “Jeesuksen Rukous”. Kannattaa muuten tutustua ko. rukoukseen, jos ei ole entuudestaan tuttu.
Monet pyhien ohjaajaisien tekstit ovat myös körtille vallan rakentavia.

Athoksella on ollut paljonkin suomalaisia, ja siellä eli, kun terveys salli, myös Pyhä Paisios Athosvuorelainen, jonka teos “Kristityn kilvoitus – hyveet ja paheet” käsittelee hengellisen elämän perusasioita, lämminhenkinen ja huumorilla höystetty kirja, joka avautuu luterilaisellekin ilman syventäviä opintoja.

Eli käsitykseni mukaan elämä ortodoksien kanssa ilman suurempia ongelmia on sinänsä mahdollista :wink:

IS:n jutun Timoteus on nykyisin (munkiksi vihittäessä nimi vaihtui) isä Simeon, vallan mainio mies Valamossa ja luterilaisen papin poika.

Jumalallistumisen (Theosis) teologia perustuu ortodoksisesssa kirkossa Raamattuun ja kirkkoisien kirjoituksiin. 2. Pietarin kirjeessä on suora viittaus jumalallistumiseen “jumallallisen luonnon osallisuutena.”

Athanasios Suuren, Aleksandrian patriarkan mietelause, “Hän (Jumala) tuli ihmiseksi, tehdäkseen meistä jumalia.” (Αὐτὸς γὰρ ἐνηνθρώπησεν, ἵνα ἡμεῖς θεοποιηθῶμεν.) tiivistää jumalallistumisen teologian. Teosis perustuu siihen, että Jumala syntyi ihmiseksi, että ihminen voisi saada takaisin Jumalan kaltaisuuden, jonka hän menetti syntiinlankeemuksessa.

»Hänen jumalallinen voimansa on antanut meille lahjaksi kaiken, mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon. Olemmehan päässeet tuntemaan hänet, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja voimallaan. Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta (θείας κοινωνοὶ φύσεως). »
(2. Piet. 1:3-4)

Nyt menee jatkoromaaniksi, mutta tämä olkoon viimeinen osa tällä kertaa…

Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön keskuks sijaitsee Lammilla, ja sieltä löytyy myös Suomen kattavin ortodoksisen kirjallisuuden puoti. Mm. ohjaajavanhus pyhä Paisios Athosvuorelaisen kirjoja, ja mainitut “Vaeltaja” ja Haritonin “Jeesuksen Rukous”

http://www.filokalia.fi/

2 tykkäystä

Tuo sitaatti oli Anskutinin, ei minun.

1 tykkäys

Kiitos korjauksesta. Kolmannella kerralla taisi mennä oikein :wink:

1 tykkäys

Tapahtuukohan tällaista oikeasti? Edellisellä foorumilla oli useampia LHPK:n pappeja, jotka pitivät naispapin kastetta pätevänä ja suhtautuivat kielteisesti uudelleenkastamiseen.

1 tykkäys

Hyvä eve,

Tapasin tuntomerkit täyttävän nuoren miehen Athoksen pyhiinvaelluksellani kesäkuun alussa. Hän työskenteli vapaaehtoisena eräällä skiitalla ja vaikutti olevan hyvissä voimissa. Toivotan siunausta hänen hengelliselle kasvulleen.

Yleensä ortodoksiseen kirkkoon liityttäessä ainakaan luterilaisia ei kasteta uudelleen, tässä on kuitenkin vaihtelua.

Arjessa ehkä suurin poikkeavuus on paasto. Vuodessa on neljä paaston aikaa (joulun alla, Suuri paasto pääsiäisen alla, Apostolien paasto kesäkuussa ja Jumalanäidin paasto elokuussa), lisäksi keskiviikko ja perjantai ovat yleensä paastopäiviä (näitä varten on oma kalenteri). Paaston ydin on hengellinen ja ruokavalio tukee sitä ks. paasto. Ruokapaasto ei tarkoita syömättömyyttä vaan eläinkunnan tuotteiden (liha, kala, maitotuotteet, munat) ja öljyn välttämistä. Kyse on siis periaatteessa suunnilleen vegaaniruuasta ilman öljyä.

1 tykkäys

Sääntöjen tasolla joo. Arkielämän tasolla maallikot kyllä joustanevat niistö olosuhteiden mukaan.

1 tykkäys