Jätän vastaamatta noihin tuoreisiin sivuraiteisiin. Nyt, kun yritetty kaappaus näyttää laantuneen. Olen miettinyt asiaa uusiksi alusta alkaen. Ja käynyt sen jälkeen muutamassa Kansanlähetyksen messussa eri paikoissa.
Minulle on, aina ja edelleen, jonkinlainen floppi tai pettymys se, kun saarnan pitäjä (nyt kolme eri henkilöä) toteaa edestä, että Jeesus otti meidän rangaistuksemme päälleen. Vaikka lopulta uskoisin, että luterilaiset ovat ihan hyvää tarkoittavia, vilpittömiä ja yleensä ottaen oikeita asioita tavoittelevia, niin jäljelle jää aina tuo, että nominalistinen käsitys todellisuudesta jotenkin repäisee evankeliumin erilleen.
Toisaalla valitin, että luterilaisuus väheksyy luotuisuutta ja materiaa. Joku oli vastannut siihen, että kasteessa ja ehtoollisessa Jumala nimenomaan vahvistaa materian hyväksi. Mutta jos minä menen Rossoon ja tilaan pizzan, niin eikö se pizza ole materiaa? Minulla on fyysinen pylly, joka istuu fyysisellä jakkaralla fyysisen pöydän ääressä. Eikö minun pyllyni, pöytäni ja jakkarani ole materiaa?
Millä tavalla kaste ja ehtoollinen validoivat tai tekevät hyväksi minun pizzani, pyllyni, jakkarani ja pöytäni? Eli ongelma on se, että kun luterilainen puhuu uskosta, niin hän ei puhu konkreettisista asioista, vaan hänellä on abstrakti versio konkreettisista asioista. Eli konkreettiset asiat ovat hänelle konkreettisia tämän abstraktin sanapelin sisällä. Eli kaste ja ehtoollinen validoivat materian idean, mutta eivät materiaa sinänsä. Mutta kun minä en syö materian ideaa ja istu materian idean päällä, vaan syön materiaa ja istun materian päällä.
Mitä minun pitäisi tehdä, kun jos vaikka saarna olisi muuten miten hyvä, niin siinä on aina pakollisena osiona tuo historiallinen väärinkäsitys? Käsittääkseni luterilainen ei osaa tehdä eroa sen välillä, että Jeesus kuoli ja se liittyi siihen, että Jeesus teki jotain syntisen ihmisen puolesta ja sen, että Jeesus kuoli, ja tämä kuolema ja siihen liittyvä kärsimys oli maksu, jonka Jumala vaati vihansa lepyttämiseksi. Kiistän jälkimmäisen. En kiistä ensimmäistä.
Välillä lehdissä joku muusikko, kapinapappi tai muu julkkis tuo esille, että ajatus kärsimystä maksuksi vaativasta Jumalasta on vanhanaikainen tai brutaali tai alkukantainen tai sivistymätön tai “suorastaan pakanallinen”. Tästä seuraa yleensä kaksi asiaa: Kyseinen henkilö edustaa jotain ajattelua, missä hyvyys löytyy ihmisestä itsestään ja Jeesus oli vain suuri opettaja. Tämän seurauksena kaikki konservatiivit ja Seurakuntalaisen lukijat korostavat ja alleviivaavat sitä, miten kärsimällä maksaminen on ainoa oikea evankeliumi. Ja jos jonkun mielestä se on sopimaton tai mauton, niin se johtuu siitä, että hän ei ymmärrä hengellisiä.
Luin jostain kätköistä löytämäni tekstin nimeltä The Tragedy of Romans 5:12, jonka on kirjoittanut Miles J. Stanford, edesmennyt 1999. Olen sen kauan sitten tulostanut, ja sitä ei ole enää Googlella löydettävissä. Siinä vertaillaan eri oppeja siitä, että koskeeko ihmisen kääntymystä yksi luonto vai kaksi luontoa.
Wesleyn yksiluonto-oppi sanoo, että synti on ihmisessä oleva tahra, jonka Jumala puhdistaa eräänlaisen tulen tai hengellisen voiman avulla. Arminiolainen yksiluonto-oppi on melkein sama. Siinä Pyhä Henki valmentaa, treenaa ja korjaa ihmisen suoritusta, jonka seurauksena ihminen kasvaa pyhyydessä.
Kolmas on reformoitujen suosima, jota teksti kutsuu nimellä Covenant One-Naturism. Sekä Martyn Lloyd-Jones, John MacArthur että Eero Heikkilä opettivat tätä. Sen mukaan ihmisessä on kerrallaan vain yksi luonto, joka vaihtuu kääntymyksen hetkellä pysyvästi uudeksi. Eli kerran pelastettu on aina pelastettu, mutta tämä koskee vain siihen predestinoituja. Elämässä toteutuva synti on kuitenkin seurausta “vanhan luomuksen tottumuksista” (Eero Heikkilän termi - muilla on omansa, jotka kuitenkin tarkoittavat samaa asiaa).
Stanford taas opettaa, että ihminen samaistuu Kristukseen. Tämän seurauksena ihmisessä kamppailee kaksi luontoa, mutta hän saa tästä samaistumisesta jonkinlaista taivaallista rohkeutta ja voimaa. Kun mietin tätä pidemmälle, niin lopulta Stanford esittää vain eri termeillä saman asian kuin reformoidut. On aina olemassa joku asia, mitä ihmisen pitää asioikseen ja erikseen pyrkiä pinnistelemään että saa toteen.
Kyse on vain siitä, että miten se pyrittävä tai pinnisteltävä asia nimetään eri traditioissa.
Kaikissa näissä yhdistävä tekijä on se, että kyseinen käsitys sovituksesta, pelastuksesta ja pyhityksestä sisältää tietyt taustaoletukset, joista se ei ole tietoinen, ja joita se ei siksi kykene perustelemaan tai oikeuttamaan. Arminius, Calvin ja Wesley ovat kaikki yhtä nominalisteja. Kaikki ovat moderneja teologeja, eläneet modernina aikana.
Sanat, että “Jeesus on meidän edestämme kuollut”, eivät sinänsä yksilöi mitään sovitusoppia. Kaikissa kuudessa sovitusopissa Jeesus jossain merkityksessä kuolee ihmiskunnan edestä tai puolesta eli eduksi. Minua ehkä vaivaa se, että luterilainen ajattelu tuntee vain yhden näistä ja luulee sitä ainoaksi. Eikä oikeasti osaa perustella niitä muita vastaan, vaan näkee ne jonkinlaisena suorittamisen tai teoilla pelastumisen tai ihmisen luontaiseen hyvyyteen uskomisen karikatyyrinä.
Kuuntelin Kai ja Janica Niemelän pitämän opetuksen tuoreesta Nuorten aikuisten raamattubreikistä. Toisaalla Kai Niemelä tuntuu olevan hieman kritiikitön kaikenlaista epätavallista ja eriskummallista kohtaan. Katsokaa vaikka miehen seinää Facebookissa. Apostolien teoilla on Raamatussa syvä teologinen merkitys nimenomaan juutalaisten kannalta. Mutta jos tätä ei ymmärrä, niin siitä saa helposti kuvan, että kristityn on tarkoitus elää jatkuvassa paranormaalin, epätavallisen, ihmeellisen, yllättävän ja yliluonnollisen tulituksessa.
Kuitenkin pidin heidän opetuksestaan paljon. Tämä johtui siitä, että Janica demonstroi lavalla kylväjävertausta. Eli he yrittävät ratkaista aivan oikeaa ja todellista kysymystä: Kun ihminen kerran on evankelioitu, niin mikä hänet pitää uskossa?
Tähän on monta ehdotettua vastausta. Niemelät eivät anna mitään suoraa ja täsmällistä. Protestantin patenttivastaus on, että rukous, Raamatun lukeminen ja messussa käyminen (eli säännöllinen ehtoollisen nauttiminen). Jos taas Niemelöiden ajatusta lukee rivien välistä, niin tulee ajatus, että ihmeissä ja yliluonnollisissa sattumissa (eli konkreettisessa johdatuksessa) kulkeminen vakuuttaa ihmiselle jatkuvasti Jumalan hyvyyttä ja todellisuutta, josta syntyy voima jatkamiseen, jaksamiseen ja uskossa pysymiseen.
Mikä on se usko, missä sitten tulisi pysyä? Kalvinistinen tapa ajatella tuntuu olevan, että usko on säädetty tosiasia, jonka tunnustaminen ja totena pitäminen (eli tosiasialle alistuminen ja sen totteleminen) on kaikki, mikä ihmiseltä vaaditaan. Luterilaiselle usko on sitä, että Jumala pistäytyi sekulaarissa maailmassa, ja jätti tänne jälkeensä sanan ja sakramentit. Karismaattinen usko taas on sitä, että ihmisen elämässä on jonkinlainen konkreettinen Jumalan läsnäolo.
Koska ihminen on ilmiöiden maailmassa elävä olento, niin usko väistämättä on aivoilla ajateltu, tunteilla tunnettu tai aisteilla havaittu asia. Ei ole olemassa uskoa, joka tapahtuisi “Hengessä” niin, että ihminen ei ajattele, tiedä, tunne, koe tai havaitse mitään. Sen sijaan Henkeä käytetään perustelemaan sitä, miksi usko on vain tiukkaa totenapitämistä tai rajautuu vain muutamaan rituaaliseen tekoon tai miksi usko voi olla tai sen on oltava jatkuvaa ihmeellisten asioiden kohtaamista.
“Et ymmärrä meitä etkä ajattele niin kuin me, koska Pyhä Henki ei ole avannut sinulle tätä asiaa.” Ja näin voi sanoa kuka tahansa täysin riippumatta siitä, mitä käsityksiä hän edustaa.
Katolisten kirkkojen - niin idän kuin lännen - vastaus on jollain tasolla se, että usko on osallistumista seurakunnan elämään. Kun sanon tämän, niin 1) en tarkoita, että tietäisin niiden käytännöstä paljoakaan. Enkä 2) tarkoita, että kun sanon sen, niin se toteutuu niissä täysin tai täydellisesti, varsinkaan jollain modernin länsimaisen henkilön olettamalla tavalla.
Mutta huomaan yhden avoimen kysymyksen. Onko yhteisöllisyys jotain, mikä on aina kuulunut seurakunnan olemukseen ja elämään? Onko Jumala aina ollut läsnä myös lähimmäisessä ja lähimmäiseen kohdistuvassa suhtautumisessa? Vai onko yhteisöllisyys jotain, mihin on nyt, postmodernina aikana, humanistisen psykologian jälkeen, karismaattisten hahmojen johdolla ja uusien johtamisoppien seurauksena löydetty keinot ja metodit, pelit ja pensselit?
Mitä jos yhteisöllisyys, vanhalla tavalla käsitettynä, on se asia, mikä pitää ihmiset uskossa? Mitä jos pelkkä syyllisyydestä vapautuminen Jumalan edessä ei ole ollut eikä ole koskaan voinut olla se juttu? Entä jos sen tilalle ei voi tuoda mitään jatkuvaa johdatuksen kokemusta tai yliluonnollista vakuuttuneisuutta?
Uudessa tavassa tehdä yhteisöllisyyttä on, pelkistetysti, kyse siitä, että ihmiset saavat sen, mitä he haluavat tai mistä nauttivat tai kokevat “olevansa mukana” tai “liikkuvansa reippaasti johonkin suuntaan” tai “toimivansa tehokkaasti”. Kun taas vanha tapa pyrkii rakentumaan sen varaan, mikä on totta. Siis tietenkin uusikin tapa perustuu jollekin tosien tai totena pidettyjen asioiden kokoelmalle. Mutta heti sen jälkeen se jättää asiat neutraalin käytännön varaan.
Jo pidemmän aikaa sitten edesmennyt isoäitini oli syntynyt ortodoksina, mutta avioliiton myötä kääntynyt luterilaiseksi. Hän oli joskus luonnehtinut luterilaisuutta “paljon löysemmäksi”. Vaikka sana saattaa tarkoittaa montaa asiaa, niin tässä en usko, että haetaan suorittamisen vähyyttä.
Yhdistäisin nämä kaksi ajatusta omaani siten, että luterilaisuudessa ja uudessa yhteisöllisyydessä “totuuden määrä” koskee merkittävästi vähempiä tai harvempia asioita. Protestantit eivät puhu hyveistä, paheista, kuolemansynneistä tai synnin ajallisista seurauksista. Kaikki nämä vaikuttavat siihen, mitä seurakunta on yhteisönä, ja millä tavalla sen jäsenet tukevat tai vahingoittavat toisiaan.