Luterilaisuus

Synergia-opin raamattuperustelut olivat ehkä hämmentävintä mitä olen tällä foorumilla lukenut koskien ortodokseja ja ehkä myös koko soteriologiaa.

1 tykkäys

Kommenttini liittyi lähinnä niihin lainauksiin Kainulaisen ja Tarkin teksteistä.

Nimimerkille @Thinkcat ehdottaisin, että hän numeroisi omat argumenttinsa ja tekisi itselleen listan, mistä mikäkin löytyy. Näin hän voisi keskustelun tiimellyksessä vaivatta linkittää niihin keskustelun kohtiin, joissa hän on aiemmin asiaa tarkemmin eritellyt ja käyttämiään käsitteitä paremmin määritellyt.

Mielestäni on kohtuutonta esim. olettaa, että minä ryhtyisin puhumaan estetiikasta yhtäkkiä metafyysisellä tasolla vain sen tähden, että hän on itse ehkä puoli vuotta sitten lukenut Beauty of Infinite -kirjan ja kertonut siitä jossain päin foorumia.

“Etkö ymmärrä? Olen selittänyt tämän imminenssin jo toisessa yhteydessä. Käytät käsitettä väärin.”

Edellä kuvattu tapa keskustella on varsin haastava. Erityisesti kun kyseessä on keskustelufoorumi, on kohtuutonta odottaa, että muut keskustelijat tekisivät luentomuistiinpanoja ja virittäisivät koko foorumiolemuksensa juoksemaan Thinkcatin helmien perässä pitkin foorumia.

Nimimerkiltä @tortoise kysyisin, uskotko todella niin, että jos homoseksualisuutta ei pidä syntinä, se on väistämättä tie siihen, että Jeesus ei olekaan Messias? Tätä argumenttia olet pyörittänyt jo pitkään. Mielestäni se on uskonloikka.

Nimimerkiltä timo_k kysyisin, tuleeko synergiassa hyvien tekojen suuntautua kirkkoon vai lähimmäisiin?

2 tykkäystä

Kaikkeen siihen, mihin Jumalankin hyvät teot suuntautuvat. :wink:

Niin siis antiikissa, näin olen asian käsittänyt, ja kuten tuo etymologinen sanakirja ilmoittaa, esteettinen tarkoitti aistillista, aistimellista tai aistittavaa. Tästä sanasta Baumgartner otti sen estetiikan termiksi, joka tutkisi kauneutta. On aivan oikein erottaa lähtökohtaisesti ymmärrettävä (universaali) ja aistittava (partikulaarinen), mutta kauneuden kohdalla kyseistä erottelua ei voida absoluuttisesti tehdä, sillä, jos kauneudeksi sanotaan “silmää miellyttävää” (ST 1, q. 5, a 1, ad 1), siis jokin aistillinen, niin liittyy tähän kuitenkin myös monesti vaikkakaan ei kenties varsinaisesti aina intellektin toiminta.

1 tykkäys

En muista mitä olen pyörittänyt…:roll_eyes:
Mutta ei tämä havainto uudistusten samankaltaisesta virrasta eri maissa ja eri kirkoissa, mistä kerroin, ole siis mitään omaa keksintöäni.
Kysymys ei ole siitä, että muutokset kirkossa tapahtuisivat yksilöiden tietoisina prosesseina, ja samalla tavalla väistämättä erilaisten ihmisten kohdalla.
Kysymys on siitä, että samaan aikaan on voimassa erilaisia trendejä, pyrkimyksiä, kysymyksiä, tapahtumisia jne.
Ja siitä, että läntisissä protestanttisissa ja erityisesti luterilaisissa “kansankirkoissa” on tehty samankaltaisia ratkaisuja suhteessa yhteiskuntien muutoksiin.
Listaan voisi tottakai lisätä tavoitteet eutanasian (ja abortin) sallimisesta nykyistä laajemmin. Ja muitakin asioita. Mutta se ei ollut nyt pointtina.

Havahduin vain noita ko. sitaatteja lukiessa siihen vanhaan skenaarioon, että luterilaisella fraseologialla sanottuna “Jumalan sanasta luopuminen menee yhä pidemmälle”. Myönnän heti tuon sanonnan heikkoudet, mutta ei nyt mennä siihen…

Otan yhden esimerkin. Vuosia sitten tapasin oman työni kautta kirkon lapsityön tekijöitä. Eräs heistä viestitti minulle myöhemmin, kun olimme ihan asian vuoksi yhteydessä, että “onneksi meitä on ja aika paljon tässä kirkossa, jotka olemme sitä mieltä, että lapsille voi välittää kristillistä sanomaa niinkin, että aina Jumalaa ja Jeesusta ei tarvitse mainita.” Tämä ei ole sanatarkka lainaus. Minulle tuli kuitenkin vahva käsitys siitä, että tämä liittyy siihen, että kristinusko on ainakin kasvatuspuolella alettu yhä enemmän hahmottaa arkisina asioina, käsitteinä, “sisältöinä”, ja vähemmän hengellisenä puheena, kertomisena todellisesta mutta näkymättömästä Jumalasta, kertomuksena Jeesuksesta joka kärsi, kuoli ja nousi haudasta…
Tällaiseen olen törmännyt sitten muuallakin, vaikka toki näillä leveysasteilla ollaan vielä onneksi yleensä ihan ytimessä, varsinkin varhaiskasvatuksessa.
Niinpä voisi sanoa, että jos luterilaisuus on joidenkin mielestä elämästä irrallisen ja oudon, vanhanaikaisen sovitusopin kyllästämä, niin ok, otetaan vaan laajempi kontaktipinta käyttöön. Liitetään usko ja arki - niinhän tapahtuu Raamatussakin. Mutta samalla on huomattava, että uudistaminen ei aina ole alkuperäisyyteen ja täysipainoisuuteen palaamista. Monien tavoite taitaa olla riisuminen. Uskoa “sanoitetaan” niin että vain muoto ei muutu, vaan myös sisältö. Jeesus kelpaa elämän taidon opettajaksi huomattavasti useammalle, kuin pelastajaksi, Jumalan karitsaksi, kärsiväksi palvelijaksi ja ylösnousseeksi Herraksi.

Voisin karrikoida vielä niin, että varhaiskasvatuksen ja nuorisotyön liepeillä tapahtuu äärimmäisen ratkaisevia valintoja. Itsekin niitä välillä puntaroin ja ihmettelen.
Valitaanko se laulu ja kertomus, jossa opitaan että ei saa kiusata kaveria ja ei ole hyvä roskata luontoa? Vai olisiko teemana luomiskertomus, pitkäperjantai, pääsiäinen? Alkaako seurakunnan ja kunnan kerho kuulostaa ihan samalta - mikä on lopulta kirkon erityisyys ja mitä se tarjoaa ihmisille, joita se pyrkii tavoittamaan ja sitouttamaan?

Vaihtoehdot ovat tietenkin väärät. Kristinusko on tätä maailmaa varten, ja meidän on tarkoitus elää silmät ja korvat auki. Mutta selvästi näkyy, että kysymys on siitä, että tämänpuoleinen ja rationaalinen ei vain tunnu tarpeelliselta ottaa mukaan, vaan sillä halutaan nimenomaan korvata nykyihmiselle vaikeampi ja vähemmän myyvä hengellinen sanoma.

No, tällainen raapaisu nyt isosta kokonaisuudesta. En ehdi pohtia samalla ehkä tarpeeksi, joten tässä on varmaan paljon mihin voisi tarttua. Ehkä toisen kerran…

6 tykkäystä

Mitä luterilainen kirkko opettaa ihmisestä ja armosta? Tarkemmin kysyen, sisältyykö armo jo sinällään Jumalan luoman ihmiseen olemukseen/luontoon?

Ei tuo missään tapauksessa tosiaan ole mitään yksityisajattelua. Katolinen kirkko opettaa aivan samoin.

1 tykkäys

Kiitos vastauksestasi, @tortoise ! Itse olen ehkä sitä mieltä, että kuvailemasi tendenssi saattaa olla osa hinkua olla lähestyttävä. Ajattelen ensimmäisenä Helsingin entistä piispaa, Irja Askolaa, joka kyllä uskalsi puhua synnistä, mutta puhui siitä termein, jotka olivat kaikkien ymmärrettävissä - nykyaikana. Esimerkiksi itsekäs ihminen ns. “kuolee henkisesti pystyyn”.

Ainakin hänen julkisista puheistaan tuntui puuttuvan korostus Raamatusta luetelluille syntirimpsuille, eikä siellä viljelty valehtelijoita, miehimyksiä, rettelöitsijöitä, hekumoitsijoita eikä irstailijoita.

Irja Askola ei suostunut siihen porvarilliseen rooliin, jossa tuomitaan vain syntirimpsut, mutta ei katsota peiliin. Askola haastoi meitä katsomaan itseämme ja hyväosaisuuttamme ja sitä, mikä on meidän syntimme nyky-yhteiskunnassa, nykyajassa.

Olen aivan varma, että myös Irja Askola tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi.

(Tässä kävi hassusti. Lähdin kirjoittamaan vastinettani myötäillekseni sinua. Sitten jotakin tapahtui.)

Jätän vastaamatta noihin tuoreisiin sivuraiteisiin. Nyt, kun yritetty kaappaus näyttää laantuneen. Olen miettinyt asiaa uusiksi alusta alkaen. Ja käynyt sen jälkeen muutamassa Kansanlähetyksen messussa eri paikoissa.

Minulle on, aina ja edelleen, jonkinlainen floppi tai pettymys se, kun saarnan pitäjä (nyt kolme eri henkilöä) toteaa edestä, että Jeesus otti meidän rangaistuksemme päälleen. Vaikka lopulta uskoisin, että luterilaiset ovat ihan hyvää tarkoittavia, vilpittömiä ja yleensä ottaen oikeita asioita tavoittelevia, niin jäljelle jää aina tuo, että nominalistinen käsitys todellisuudesta jotenkin repäisee evankeliumin erilleen.

Toisaalla valitin, että luterilaisuus väheksyy luotuisuutta ja materiaa. Joku oli vastannut siihen, että kasteessa ja ehtoollisessa Jumala nimenomaan vahvistaa materian hyväksi. Mutta jos minä menen Rossoon ja tilaan pizzan, niin eikö se pizza ole materiaa? Minulla on fyysinen pylly, joka istuu fyysisellä jakkaralla fyysisen pöydän ääressä. Eikö minun pyllyni, pöytäni ja jakkarani ole materiaa?

Millä tavalla kaste ja ehtoollinen validoivat tai tekevät hyväksi minun pizzani, pyllyni, jakkarani ja pöytäni? Eli ongelma on se, että kun luterilainen puhuu uskosta, niin hän ei puhu konkreettisista asioista, vaan hänellä on abstrakti versio konkreettisista asioista. Eli konkreettiset asiat ovat hänelle konkreettisia tämän abstraktin sanapelin sisällä. Eli kaste ja ehtoollinen validoivat materian idean, mutta eivät materiaa sinänsä. Mutta kun minä en syö materian ideaa ja istu materian idean päällä, vaan syön materiaa ja istun materian päällä.

Mitä minun pitäisi tehdä, kun jos vaikka saarna olisi muuten miten hyvä, niin siinä on aina pakollisena osiona tuo historiallinen väärinkäsitys? Käsittääkseni luterilainen ei osaa tehdä eroa sen välillä, että Jeesus kuoli ja se liittyi siihen, että Jeesus teki jotain syntisen ihmisen puolesta ja sen, että Jeesus kuoli, ja tämä kuolema ja siihen liittyvä kärsimys oli maksu, jonka Jumala vaati vihansa lepyttämiseksi. Kiistän jälkimmäisen. En kiistä ensimmäistä.

Välillä lehdissä joku muusikko, kapinapappi tai muu julkkis tuo esille, että ajatus kärsimystä maksuksi vaativasta Jumalasta on vanhanaikainen tai brutaali tai alkukantainen tai sivistymätön tai “suorastaan pakanallinen”. Tästä seuraa yleensä kaksi asiaa: Kyseinen henkilö edustaa jotain ajattelua, missä hyvyys löytyy ihmisestä itsestään ja Jeesus oli vain suuri opettaja. Tämän seurauksena kaikki konservatiivit ja Seurakuntalaisen lukijat korostavat ja alleviivaavat sitä, miten kärsimällä maksaminen on ainoa oikea evankeliumi. Ja jos jonkun mielestä se on sopimaton tai mauton, niin se johtuu siitä, että hän ei ymmärrä hengellisiä.

Luin jostain kätköistä löytämäni tekstin nimeltä The Tragedy of Romans 5:12, jonka on kirjoittanut Miles J. Stanford, edesmennyt 1999. Olen sen kauan sitten tulostanut, ja sitä ei ole enää Googlella löydettävissä. Siinä vertaillaan eri oppeja siitä, että koskeeko ihmisen kääntymystä yksi luonto vai kaksi luontoa.

Wesleyn yksiluonto-oppi sanoo, että synti on ihmisessä oleva tahra, jonka Jumala puhdistaa eräänlaisen tulen tai hengellisen voiman avulla. Arminiolainen yksiluonto-oppi on melkein sama. Siinä Pyhä Henki valmentaa, treenaa ja korjaa ihmisen suoritusta, jonka seurauksena ihminen kasvaa pyhyydessä.

Kolmas on reformoitujen suosima, jota teksti kutsuu nimellä Covenant One-Naturism. Sekä Martyn Lloyd-Jones, John MacArthur että Eero Heikkilä opettivat tätä. Sen mukaan ihmisessä on kerrallaan vain yksi luonto, joka vaihtuu kääntymyksen hetkellä pysyvästi uudeksi. Eli kerran pelastettu on aina pelastettu, mutta tämä koskee vain siihen predestinoituja. Elämässä toteutuva synti on kuitenkin seurausta “vanhan luomuksen tottumuksista” (Eero Heikkilän termi - muilla on omansa, jotka kuitenkin tarkoittavat samaa asiaa).

Stanford taas opettaa, että ihminen samaistuu Kristukseen. Tämän seurauksena ihmisessä kamppailee kaksi luontoa, mutta hän saa tästä samaistumisesta jonkinlaista taivaallista rohkeutta ja voimaa. Kun mietin tätä pidemmälle, niin lopulta Stanford esittää vain eri termeillä saman asian kuin reformoidut. On aina olemassa joku asia, mitä ihmisen pitää asioikseen ja erikseen pyrkiä pinnistelemään että saa toteen.

Kyse on vain siitä, että miten se pyrittävä tai pinnisteltävä asia nimetään eri traditioissa.

Kaikissa näissä yhdistävä tekijä on se, että kyseinen käsitys sovituksesta, pelastuksesta ja pyhityksestä sisältää tietyt taustaoletukset, joista se ei ole tietoinen, ja joita se ei siksi kykene perustelemaan tai oikeuttamaan. Arminius, Calvin ja Wesley ovat kaikki yhtä nominalisteja. Kaikki ovat moderneja teologeja, eläneet modernina aikana.

Sanat, että “Jeesus on meidän edestämme kuollut”, eivät sinänsä yksilöi mitään sovitusoppia. Kaikissa kuudessa sovitusopissa Jeesus jossain merkityksessä kuolee ihmiskunnan edestä tai puolesta eli eduksi. Minua ehkä vaivaa se, että luterilainen ajattelu tuntee vain yhden näistä ja luulee sitä ainoaksi. Eikä oikeasti osaa perustella niitä muita vastaan, vaan näkee ne jonkinlaisena suorittamisen tai teoilla pelastumisen tai ihmisen luontaiseen hyvyyteen uskomisen karikatyyrinä.

Kuuntelin Kai ja Janica Niemelän pitämän opetuksen tuoreesta Nuorten aikuisten raamattubreikistä. Toisaalla Kai Niemelä tuntuu olevan hieman kritiikitön kaikenlaista epätavallista ja eriskummallista kohtaan. Katsokaa vaikka miehen seinää Facebookissa. Apostolien teoilla on Raamatussa syvä teologinen merkitys nimenomaan juutalaisten kannalta. Mutta jos tätä ei ymmärrä, niin siitä saa helposti kuvan, että kristityn on tarkoitus elää jatkuvassa paranormaalin, epätavallisen, ihmeellisen, yllättävän ja yliluonnollisen tulituksessa.

Kuitenkin pidin heidän opetuksestaan paljon. Tämä johtui siitä, että Janica demonstroi lavalla kylväjävertausta. Eli he yrittävät ratkaista aivan oikeaa ja todellista kysymystä: Kun ihminen kerran on evankelioitu, niin mikä hänet pitää uskossa?

Tähän on monta ehdotettua vastausta. Niemelät eivät anna mitään suoraa ja täsmällistä. Protestantin patenttivastaus on, että rukous, Raamatun lukeminen ja messussa käyminen (eli säännöllinen ehtoollisen nauttiminen). Jos taas Niemelöiden ajatusta lukee rivien välistä, niin tulee ajatus, että ihmeissä ja yliluonnollisissa sattumissa (eli konkreettisessa johdatuksessa) kulkeminen vakuuttaa ihmiselle jatkuvasti Jumalan hyvyyttä ja todellisuutta, josta syntyy voima jatkamiseen, jaksamiseen ja uskossa pysymiseen.

Mikä on se usko, missä sitten tulisi pysyä? Kalvinistinen tapa ajatella tuntuu olevan, että usko on säädetty tosiasia, jonka tunnustaminen ja totena pitäminen (eli tosiasialle alistuminen ja sen totteleminen) on kaikki, mikä ihmiseltä vaaditaan. Luterilaiselle usko on sitä, että Jumala pistäytyi sekulaarissa maailmassa, ja jätti tänne jälkeensä sanan ja sakramentit. Karismaattinen usko taas on sitä, että ihmisen elämässä on jonkinlainen konkreettinen Jumalan läsnäolo.

Koska ihminen on ilmiöiden maailmassa elävä olento, niin usko väistämättä on aivoilla ajateltu, tunteilla tunnettu tai aisteilla havaittu asia. Ei ole olemassa uskoa, joka tapahtuisi “Hengessä” niin, että ihminen ei ajattele, tiedä, tunne, koe tai havaitse mitään. Sen sijaan Henkeä käytetään perustelemaan sitä, miksi usko on vain tiukkaa totenapitämistä tai rajautuu vain muutamaan rituaaliseen tekoon tai miksi usko voi olla tai sen on oltava jatkuvaa ihmeellisten asioiden kohtaamista.

“Et ymmärrä meitä etkä ajattele niin kuin me, koska Pyhä Henki ei ole avannut sinulle tätä asiaa.” Ja näin voi sanoa kuka tahansa täysin riippumatta siitä, mitä käsityksiä hän edustaa.

Katolisten kirkkojen - niin idän kuin lännen - vastaus on jollain tasolla se, että usko on osallistumista seurakunnan elämään. Kun sanon tämän, niin 1) en tarkoita, että tietäisin niiden käytännöstä paljoakaan. Enkä 2) tarkoita, että kun sanon sen, niin se toteutuu niissä täysin tai täydellisesti, varsinkaan jollain modernin länsimaisen henkilön olettamalla tavalla.

Mutta huomaan yhden avoimen kysymyksen. Onko yhteisöllisyys jotain, mikä on aina kuulunut seurakunnan olemukseen ja elämään? Onko Jumala aina ollut läsnä myös lähimmäisessä ja lähimmäiseen kohdistuvassa suhtautumisessa? Vai onko yhteisöllisyys jotain, mihin on nyt, postmodernina aikana, humanistisen psykologian jälkeen, karismaattisten hahmojen johdolla ja uusien johtamisoppien seurauksena löydetty keinot ja metodit, pelit ja pensselit?

Mitä jos yhteisöllisyys, vanhalla tavalla käsitettynä, on se asia, mikä pitää ihmiset uskossa? Mitä jos pelkkä syyllisyydestä vapautuminen Jumalan edessä ei ole ollut eikä ole koskaan voinut olla se juttu? Entä jos sen tilalle ei voi tuoda mitään jatkuvaa johdatuksen kokemusta tai yliluonnollista vakuuttuneisuutta?

Uudessa tavassa tehdä yhteisöllisyyttä on, pelkistetysti, kyse siitä, että ihmiset saavat sen, mitä he haluavat tai mistä nauttivat tai kokevat “olevansa mukana” tai “liikkuvansa reippaasti johonkin suuntaan” tai “toimivansa tehokkaasti”. Kun taas vanha tapa pyrkii rakentumaan sen varaan, mikä on totta. Siis tietenkin uusikin tapa perustuu jollekin tosien tai totena pidettyjen asioiden kokoelmalle. Mutta heti sen jälkeen se jättää asiat neutraalin käytännön varaan.

Jo pidemmän aikaa sitten edesmennyt isoäitini oli syntynyt ortodoksina, mutta avioliiton myötä kääntynyt luterilaiseksi. Hän oli joskus luonnehtinut luterilaisuutta “paljon löysemmäksi”. Vaikka sana saattaa tarkoittaa montaa asiaa, niin tässä en usko, että haetaan suorittamisen vähyyttä.

Yhdistäisin nämä kaksi ajatusta omaani siten, että luterilaisuudessa ja uudessa yhteisöllisyydessä “totuuden määrä” koskee merkittävästi vähempiä tai harvempia asioita. Protestantit eivät puhu hyveistä, paheista, kuolemansynneistä tai synnin ajallisista seurauksista. Kaikki nämä vaikuttavat siihen, mitä seurakunta on yhteisönä, ja millä tavalla sen jäsenet tukevat tai vahingoittavat toisiaan.

2 tykkäystä

Tuota jälkimmäistä lausetta voi tosiaan käyttää kuka tahansa väärin, vaikka se olisi sinänsä raamatullinen ja tosikin, ja vaikka usein tuon sanojalla kyseessä olisi oma voimakas kokemus, joka vakuuttaa häntä Jumalan asialla olemisesta.

Luterilaisessa kirkossa on myös tuota Henkeen vetoamista, ja varsinaisten karismaatikkojen lisäksi se sopii varmasti monen liberaalia etiikkaa ajavan suuhunkin. Jos Henki johdattaa kirkon liberaaleihin päätöksiin, ne eivät voi olla väärässä! Veikkaisin että kirkolliskokouksesta lähtien tällaisia väitteitä esitetään.
Perinteisesti kuitenkin on lut. kirkko opettanut, että Pyhä Henki ei johdata Jumalan sanan vastaisiin tekoihin eikä oppeihin. Silloin siis kysymys jo onkin hyvin paljon “aivoilla ajattelemisesta”, toisin sanoen on ollut opiskeltava ja tutkittava, mitä on Jumalan sanan oikea ymmärtäminen - ja myös mitä asioita Raamatusta ja perinteestä korostetaan, jos ristiriita näyttää nousevan esille. Lähinnä taitaa olla niin, että meille on Pyhän Hengen opetettu “kirkastavan Kristusta.” Se taas voisi merkitä esim. sitä, että Pyhä Henki ei niinkään sanele yksilön elämänvalintoja, ei anna lupia, tai aseta uusia esteitä ja kieltoja, ei aja ihmistä johonkin pakonomaiseen sisäisten äänten kuunteluun jne. - - vaan koska Kristus ja hänen työnsä on ennen kaikkea osoitus Jumalan armollisuudesta meitä kohtaan, on Henki häntä kirkastaessaan siis armon, ilon ja rakkauden tuoja. Tällä taas on suoria vaikutuksia meidän keskinäiseen olemiseemme.

Minä en ole luterilaisena eläessäni kokenut että ajattelu ja tunteet olisi kielletty. Hiukan irrallaan usko - tai siis saarna ja opetus uskoville - on silti toisinaan varsinkin tunteista ollut. Kokemuksiin vetoamista on opillisimmassa luterilaisuus kammottu. Siinäkin on kuitenkin paljon virtauksia ja sotkuakin, miten hengellisyyttämme on arvioitu. Esimerkiksi kaikkein opillisimmaksi luonnehdittu evankelinen liike on perustajansa Hedbergin ajoista lähtien kokenut monenlaista. Hedberg ei kai kammonnut tunteita. Virsissään hän runoilee “palavasta rakkaudesta”, eikä kai muutenkaan ollut pelkkä “forenssisen” Jumalan mies. Paavo Ruotsalainen moitti evankelisuutta aivouskoisuudeksi. Paavolle ja heränneille oli kaikki uskovaisten “heti nyt olen autuas” -iloittelu kauhistus. Lattialla sitä piti ryömiä ja armon vilauksia etsiä. Vain kerjääminen on osoitus oikeasta suhteesta Jumalaan. Taisipa olla paljon väärinkäsitystä puolin ja toisin ja sitä sitten tulevat sukupolvet vahvistivat identiteettinsä suojelemiseksi.

Olen käsittänyt niin, että usko ei perustu kunkin omiin tunteisiin. Se on aivan eri asia kuin se etteikö Jumalan kuulu olla tunteiden ja ajatusten ja koko ihmisen Herra. Jumalan sanaakin kuuluu voida tutkia ja miettiä.

Usko Jumalaan joutuu “puntariin” tosielämässä jatkuvasti. Juuri lähimmäisten kohtaaminen tässä usein tuskaisessa ja takkuisessa arjessa pistää meidät rukoilemaan, toivomaan, luottamaan ja kamppailemaan. Usko on mitä suurimmassa määrin elämässä läsnä. Mutta ilman yhteyttä runkoon eli Kristukseen ja hänen seurakuntaansa meidän kamppailumme ovat vaarassa sortua ja meiltä voi peittyä toivon näköala. Me emme myös ole niin hyviä arvioimaan sitä tilannetta, missä tallustamme. Voimme alkaa kiertää kehää. Tarvitsemme ikäänkuin peiliä, ja sellainen löytyy kirkosta ja sen vuodenkierrosta sekä jumalanpalveluselämästä.

Minua on aina puhutellut se kohta jossa apostoli mainitsee että sekä tämän elämän “houkutukset” että ahdistukset ovat uskossa pysymiselle vaaraksi. Tuon kohdan moni varmaan muistaa tarkemmin, tai löytää etsimällä. Kumpikin on oja, mutta Kristuksen seurakunnassa yksilö pysyy tiellä.

1 tykkäys

Tämä lause on selkeä esimerkki siitä miksi en ole ymmärtänyt luterilaisuutta kun sitä opetettiin minulle omalla äidinkielelläni suomella.

@Thinkcat kirjoitti yllä että “Mitä jos pelkkä syyllisyydestä vapautuminen Jumalan edessä ei ole ollut eikä koskaan voinut olla se juttu?”

Uskonpuhdistuksen jälkeinen hieman pessimistinen näkemys maailman olemassaolosta ei ole koskaan tuntunut mitenkään selittävän sitä miksi Kristus on meidän Herramme.
Ymmärsin asian aina niin että maailmankaikkeuden olemassaolo sinänsä on osoitus jumalallisesta loisteesta keskellämme. Kristus pitää maailmankaikkeutta koossa ja se on minusta osoitus rakkaudesta, armollisuudesta joka liippaa turhan läheltä sääliä. Ei kai Jumala meitä säälistä halua rakastaa vaan hänen rakautensa on olemassaoloa luovaa ja ylläpitävää rakkautta.

Sitten opin että armo on englanniksi grace. Kun joku liikkuu erityisen elegantisti, kepeän ilmavasti ja kauniisti, hän liikkuu “graciously”. Ah, siinä se on. Jumalallinen loiste! Sitä olin kaivannut koko elämäni. Jumalan rakkaus on loiste, viehkeys ja kauneus, ei ainoastaan vain säälivää hyväntahtoisuutta, mitä olin harhaantunut ajattelemaan kuullessani sanan armo.

Koska Jumalaa jakaa oman loisteensa luotujensa kanssa hän on tietysti myös armollinen kurjuuden edessä, ei niinkuin hyväntahtoinen tuomari joka antaa armon käydä oikeudesta vaan niinkuin hyväsydäminen matkalainen jonka oma sydän särkee toisen kärsiessä, “miserere mei…”.

Loiste, shekina, armo on jumalan attribuutti josta seuraa hänen ominaisuutensa, armahtavaisuus. Armollisuus ei ole armahtavaisuutta, vaan sitä että Jumala viehkeästi heilauttaa tähdet yli taivaan, antaa puiden lehvien havista aistikkaasti ja loihtii hymyn huulillemme, antaa kehoillemme riemun liikkua ennen näkemättömällä eleganssilla. Elämässä on myös kärsimystä, mutta se ei koskaan voi kasvaa ohi olemassaolon riemun, koska olemassaolon alku, koossapitäjä ja tarkoitus on Kristus.

1 tykkäys

En näe ristiriitaa kaikkea elämää koskevan armon ja sovitusarmon välillä.
Inkarnaation juhlaa kun vietämme, on mitä sopivin aika kiitttää Jumalaa joka lähetti Poikansa pelastajaksi kun aika oli…

Ah Herra, joka kaikki loit
Kuin alentaa noin itses voit
Ja tulla halpaan seimehen
Heinille härkäin, juhtien!

3 tykkäystä

Niinpä juuri, siksi että ei pitäisi olla tarvetta jakaa armoon ja sovitusarmoon, ei pitäisi myöskään olla tarvetta opettaa että kannamme jotain ikuista periytyvää syyllisyyttä. Emme nimittäin sellaista kirkon perinteisen opetuksen mukaan kanna, vaan kannamme armoa joka on vahvempi kuin kuolema, ensimmäisen synnin seuraus.

Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi 5 lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan. 6 Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: “Abba! Isä!” 7 Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta.

1 tykkäys

Viitaten edelliseen viestiini, ja sinun raamatunjakeeseesi, orjahan ei ole syyllinen mihinkään. Hänen asemansa on vain osa maallista luontoa (aiemmin yhteiskunnissa vallinnut viattoman vilpitön käsitys orjuudesta, orjia nyt vain tarvittiin osana toimivaa yhteiskuntaa, ei se ollut mikään erityinen merkki syyllisyydestä). Myös orjana eläessä ihmisessä loistaa lapseuden loiste, ja ollessaan lapsi, hän on myös perillinen, eli orjuus lakkaa koska edes kuolema ei voi estää lopulliseen vapauteen siirtymistä.

Kristinuskon syvällisin anti ei liity mielestäni syyllisyyteen, sen muodostumiseen ja sen seurauksiin, vaan maailman rakenteeseen, maailman lainalaisuuksiin ja Jumalan suvereniteettiin luomakunnassaan.

Gal. 4 luvusta edellä. Sori olen puhelimen varassa.
En tiedä onko tässä kysymys luterilaisesta opista vaan koko kirkon sanomasta. Minusta ollaan uskon ytimessä. Raamattu todistaa kautta linjan siitä että Jumalan ja ihmisen suhde särkyi. Kristus tuli sitten ihmiseksi. Meidän ei tule yrittää nousta korkealle. Hän on pahnoissa ja alhaalla. Ja hän tulee myös sydämen seimeen, aivan lähelle ja meihin.

2 tykkäystä

Niin, totta kai Jumala tuli meihin, ihmisyyteen, mutta ei sen takia että Jumala olisi ihmisestä kaukana vaan sen takia että ihmisestä voisi tulla Jumala.

Filippiläiskirjeen hymni on myös hieno kuva ihmisen ja Jumalan stoorista :

Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
7 vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
8 hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.
9 Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
10 Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
11 ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: “Jeesus Kristus on Herra.”

1 tykkäys

Hienoja raamatunjakeita, koskettavia kohtia nuo, mutta missään nimessä niitä ei voi tulkita niin että näin tapahtui koska jumaluus oli kaukana ihmisyydestä. Kysymys on myös isien mukaan siitä että ihmisen osa oli alunperin ja aina se että ihminen jumalallistuu koska Jumala on hänen kanssaan.
Syyllisyyden korostaminen vie harhateille, luulemaan että Jumalan väliintulo poisti syyllisyyden. Jumalan väliintulo tarkoitus on tehdä ihmisistä jumalia, ei syyttömiä. Jo pyhästä Irenaeuksesta lähtien opetus on aivan selvä, lopullisella jumalallistumisella Kristuksen ihmiseksitulon kautta ei voitettu syyllisyyttä vaan ihmisen luonnollinen, kuolevainen tila.
(Adversus Haereses 4:38)
Jos syyllisyyden merkitys Jumalan ihmiseksitulon motiiveissa korostuu vääristyneesti, käsitys synnin luonteesta luomakunnan luonnollisena tilana vääristyy myös dramaattisesti.