Eivät kaikki kastetut usko, vaikka kaste sisältääkin objektiivisessa mielessä uskon/uudestisyntymisen heille koko heidän loppuelämänsä ajan ja siksihän kastetta ei saa uusia. Lapsikaste on kuitenkin varmin siinä mielessä, että siinä usko myös subjektiivisessa mielessä konkretisoituu Lutheria vapaasti siteeraten.
Mutta mitä ajattelet kastetusta, joka elää täysin tämän maailman ihmisenä välittämättä uskon asioista hökäsen pöläystä hokien klassista maailman sanontaa “kukin uskoo omalla tavallaan” puolustuksekseen silloin kun häneltä kysytään hänen suhdettaan kristilliseen uskoon? Entä kastettua joka kyllä käy kirkossa muulloinkin kuin velvollisuudeksi kokemissaan häissä, omaistensa kastetilsisuuksissa ja hautajaisissa, mutta jossa ei ole havaittavissa minkäänlaista uskossa elämistä, eli häntä ei kiinnosta kristillinen usko lainkaan, hän ei tutki sen sisältöä, eikä vietä hartaushetkiä kotonaan.
Lutherin sanoin “voihan Perkelekin käydä kirkossa.”
Mitä sanot, pääsevätkö he taivaaseen kasteensa perusteella, toinen julkijumalaton ja toinen fariseus? Minusta eivät ja tätä tarkoitan silloin kun sanon, ettei kaste toimitettuna tekona pelasta! Mutta mikä on sinun mielipiteesi?
Ja laita nyt jo vihdoin kirkkokuntasi näkyviin, niin tiedämme mitä sinä edustat? Vai onko niin, että sinä roikut maan ja taivaan välillä kuten Absalom hiuksistaan ja olet jonkin sortin yleisuskova, joka et kuulu tai et halua kuulua mihinkään? Tätähän ovat muutkin kuin minä toivoneet kohdaltasi!
Tätä voi pyytää, mutta sitä ei oikeasti tarvitse kertoa edes anonyymillä sivustolla. Aiemmin Jellona oli lut, mutta enää en ole varma. Muissa yhteyksissä kirkkokunnan vaihto ei ole tullut esille. Taidan ottaa itseltänikin kirkkokunnan pois, niin kukaan ei arvaa mihin kirkkoon kuulun. Jääköön sitten ongelmalliseksi taustaoletukseksi.
Usko luetaan käsittääkseni luterilaisuudenkin mukaan vanhurskaudeksi, kun selitetään kohtaa Room. 4:5, jossa uskon lukeminen vanhurskaudeksi selvästi mainitaan. Luterilaiset ovat käsittääkseni sanoneet, että uskoa ei lueta vanhurskaudeksi sen itsensä tähden, vaan ainoastaan kohteensa tähden. Mutta jos kohdetta, joka vanhurskauttaa, ei “omisteta” ilman uskoa, niin silloin vaikuttaa siltä, että vanhurskauttamisen perusta on käytännössä myös uskomisessa itsessään, ei vain siinä mihin usko kohdistuu tai “tarttuu” tai minkä se vastaanottaa, koska kohteeseen ei voi tarttua ilman välinettä.
Jos usko luetaan vanhurskaudeksi osittain myös itsensä perusteella, silloin ihmisen vanhurskaaksi lukemisen perusta on osittain ihmisen omassa muuttuneisuudessa. Muuttuneisuus tässä siis yhtä kuin uskon syntyminen. Jos tai kun sen muuttuneisuuden aiheuttaja on monergismin mukaan yksin Jumala, silloin vanhurskaaksi lukemisen perusta on käsittääkseni luterilaisuuden mukaan Jumalan aikaansaamassa uskossa, Kristuksen sovitustyössä ja ylösnousemuksessa (Room. 4:25) Jos ihmisessä itsessään tapahtuvan muutoksen on tapahduttava ajallisesti ennen vanhurskauttamista tai jos muutos ihmisessä on joka tapauksessa vanhurskaaksi lukemisen ehto, silloin vanhurskautuksen perusta ei ole kokonaan ihmisen ulkopuolella tai riippumaton siitä, mitä ihmisessä itsessään on tapahtunut.
Miten tämä luultavasti luterilaisesta näkökulmasta väärä käsitys osoitetaan vääräksi? Onko vanhurskaudeksi luettava usko uusi jumalallinen todellisuus ihmisessä?
Jos luterilaiset hyväksyvät ajatuksen siitä, että armoa voi kristittykin vastustaa, mutta myös theosiksen, miksi synergistinen pelastuskäsitys on vastustettava? Luterilainen oppi ei sisällä ajatusta henkilökohtaisesta absoluuttisesta pelastusvarmuudesta. Siitä syystä synergismiä luterilaisen ei tarvitse vastustaa ainakaan, että absoluuttista pelastusvarmuutta ei voi olla synergistisessä mallissa tämän elämän aikana, kun sitä ei siis ole luterilaisessakaan mallissa.
Jos luterilaisen opin mukaan on vapaus luopua uskosta, eikö theosiksen hyväksyminen voisi olla myös sen hyväksymistä, että kristityllä ei ole ainoastaan vapautta vastustaa Jumalaa, jolloin hän voi menettää pelastuksensa, vaan myös vapaus toimia yhteistyössä Jumalan kanssa pelastusprosessissaan? Miksi Jumala voi katsoa kristityn Jumalan torjunnan vain ihmisen omaksi syyksi, mutta ei mitään ihmisen uudistetussa luonnossa tapahtuvaa ihmisen omaksi syyksi, vaan aina ja ainoastaan Jumalan omaksi vaikutukseksi ihmisessä? Kaikki ikävä on ihmisen omaa syytä, mutta hyvä sataprosenttisesti aina Jumalan syytä, vaikka se tapahtuu ihmisessä. En näkisi, että tällaisessa mallissa voitaisiin puhua ihmisen theosiksesta.
Koska luterilaisen opin mukaan uskon voi menettää, sen menettämisen syy ei voi olla Jumalassa, vaan ihmisen vapaassa valinnassa. Jos uskon menetys luterilaisen opin mukaan ei johtuisi kristityn vapaasta valinnasta, uskon menetys olisi käsittääkseni ihmisen vapaan valinnan ulkopuolelta määrätty kohtalo.
Enpä oikein tiedä kun uskossa pysyminen on aina uudestisyntyneen ihmisen halua pysyä uskossa jolloin hän ei halua siitä langeta. Jos taas joku siitä lankeaa niin se on aina vanhan luonnon, uudestisyntymättömän ihmisen teko, joka ei sekään ole käsittääkseni vapaa, vaan syntiin sidotun ihmisen teko.
1Joh 3:6: “Kuka ikinä hänessä pysyy, hän ei tee syntiä; kuka ikinä syntiä tekee, hän ei ole häntä nähnyt eikä häntä tuntenut.”
Tunnustuskirjojen mukaan kristitty voi menettää uskonsa ja olla lopulta pelastumatta, jos ei ennen kuolemaansa enää usko. Tästä syystä ei ole ihme, ettei luterilaisen opin mukaan voi olla ainakaan absoluuttista henkilökohtaista pelastusvarmuutta.
Jos uskon menetys tai uskosta luopuminen ei ole vapaa valinta, silloin on nähdäkseni kyse kuin kohtalosta, sillä miksi jotkut kristityt menettävät tässä mallissa uskonsa? Sen tähden, että heillä ei ole vapaata tahtoa ja heidän luontonsa valitsee olla uskomatta tai tekee syntiä, joka johtaa uskomattomuuteen. Minkä tähden toiset kristityt taas luterilaisen mallin mukaan säilyttävät uskonsa loppuun asti? Heillä ei ole myöskään vapaata tahtoa, mutta he pelastuvat, koska on kokonaan vapaan tahdon ulkopuolelta määrätty niin. Kristitty ei vain luterilaisessa mallissa voi etukäteen tietää, kuuluuko hän niihin, jotka ilman vapaata tahtoa menettävät uskonsa vai ei.
En kuitenkaan usko tähän. Ajattelen, että uskon voi kyllä menettää, mutta siihen on aina myös omaa vaikutusta. Jos haluaa pysyä uskossa, pitää pyytää sitä ja rukoilla, että pysyisi. Ketään ei heitetä ulos väkisin.
Niin koska uskova on simul iustus et peccator, samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen, mutta koska hän uskoo, ei hänen syntiänsä lueta hänelle. Mutta koska uudestisyntynyt ei voi kerskata uskostaan sillä hän ei tunne vanhan aatun ja saatanan voimaa, on lankeemus mahdollinen, joskaan ei silloin kun kutsumus ja valitsemus on tehty lujaksi Pietarin mukaan. Kerkaus uskosta on juuri vanhan aatun työtä, kuten olet nähnytkin niin monen hurmahengen tekevän. Jumala pyhittää, toisin sanoen erottaa uutta ihmistä maailmasta jatkuvasti. Tähän sopii Lutherin tänään lukemani hartausteksti:
tammikuuta
Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Matt.6:9-10
Kun Jumala kuulee nämä kolme ensimmäistä pyyntöä eli pyhittää nimensä meissä, hän asettaa meidät valtakuntaansa ja vuodattaa meihin armonsa, joka ryhtyy tekemään meistä hurskaita. Sama armo ryhtyy pian toteuttamaan Jumalan tahtoa, mutta silloin se kohtaa vastahakoisen Aadamin. Niinpä armo huutaa ihmisen sydämessä Jumalalta apua tuota Aadamia vastaan ja sanoo: “Tapahtukoon sinun tahtosi”, sillä ihminen on itse itselleen raskas taakka. Kun Jumala tuon huudon kuulee, hän tahtoo auttaa rakasta armoaan ja jatkaa alkamaansa työtä. Siksi hän käy vakavasti ja voimallisesti pääveijarin, vanhan Aadamin, kimppuun, aiheuttaa hänelle kaikenlaista onnettomuutta, tekee hänen suunnitelmansa tyhjiksi, sokaisee ja häpäisee hänet kaikella tavalla. Näin tapahtuu, kun hän lähettää meille kaikenlaisia kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä. Tätä tarkoitusta joutuvat palvelemaan pahat kielet, pahat, uskottomat ihmiset ja siellä, missä ihmiset eivät riitä, myös perkele, jotta meidän tahtomme tukahdutettaisiin kaikkine pahoine taipumuksineen ja Jumalan tahto tapahtuisi. Päämäärä on se, että armo saisi omakseen valtakunnan ja että siellä vallitsisi vain Jumalan ylistys ja kunnia.
Martti Luther, Tienviittoja, Perussanoma 2009, s.15.
Siinä käsityksessä olen missä Lutherkin on Sidotussa Ratkaisuvallassaan, ettei ole ihmisen vallassa kuinka hän askeleensa ohjaa, vaan Jumala vaikuttaa kaikkivallallaan kaiken kaikessa, eikä kukaan pääse ikään kuin irti hänestä tekemään omaa “vapaata tahtoaan”, joka on pelkkä kupla.
Hyvä, että batos siirsi tänne nämä monergistiset ja predestinaatioon liittyvät pohdinnat tänne.
Raamatussa on tosin monia kohtia jotka kertovat, että ihminen tahdollaan valitsee pahan. Esim Juudas valitsee pettää Jeesuksen. Ei se Jumalan vika ole, eikä hänen kaikkivaltansa yllytä ja ohjaa ihmistä pettämään Jeesusta. Jos näin olisi Jumala olisi tietysti sadisti. > Kyllä se ihminen valitsee ja saa tekojensa ja tahtonsa valinnan seurauksena palkkansa. Luther oli tietysti tässä kuplassa luulen, että ihmisen tahto on niin turmeltunut, että ihminen ei voi tahtoa, vaan toimii kuten marjonetti. En usko tuollaiseen Jumalaan.
Tämähän nyt ei siis pidä paikkaansa. Laitoin tämän vuoden 1. viestiin kuvan Lutherin sidottua ratkaisuvaltaa koskevista uusimmista tutkimuksista (Vestrucci, Kolb, Ruokanen). Yksi niistä löytyvä tulos on se, että Luther ei ensinnäkään kinannut Erasmuksen kanssa siitä voiko ihminen tahtoa vapaasti vai onko tahto sidottu. Nämä kaksi konseptia eivät toimi samalla tasolla. Ihmisen tahto on aina sidottu, mutta kun se on sidottu Jumalaan, niin se on vapaa synnistä ja kun se on sidottu Saatanaan, niin se on vapaa vanhurskaudesta. Sidottuna oleminen ja vapaana oleminen eivät ole toistensa vastakohtia. Sitominen on primaaria vapauteen nähden.
Erasmus käsitteellisti vapauden käsitteen ja Luther pohti millä ehdoilla vapauden käsite on käsitteellistettävissä (Vestrucci, s. 4). Kotoisat tekstit aiheesta eivät ota huomioon keskustelujen taustalla olevaa muodollista logiikkaa ja skolastista metodia. Siksi Sidottu ratkaisuvalta näyttäytyy joillekin hirmuisena teoksena ja joillekin puhtaana evankeliumina. Siksi siitä on kiistelty.
Toinen aspekti Sidotussa ratkaisuvallassa ja Lutherin puheessa aiheesta on retoriikka jolla Luther yritti katkaista kaikki mahdolliset tulkinnat joilla olisi voitu perustella ihmistöiden omaa osuutta asiaan. Siksi jokainen hyväkin teko on syntiä (jos niillä yritetään perustella vanhurskauttamista).
Tämä on samaa välttämättömyyden pakkoa, monergististä Jumala kuvaa. Jumala armahtaa ketä armahtaa ja paaduttaa kenet paaduttaa ( Rm 9:15) > onhan tästä keskusteltu, eikä tämä mene lutherin retoriikan piiriin, se on vähän huono näkökulma. Ruokanen tosin yrittää kovasti tätä retoriikka mallia.
Miten selität luterilaisesta näkökulmastasi ajatuksen siitä, että kristitty voi menettää uskonsa ja pelastuksensa? Jos kahdesta luterilaisesta kristitystä toinen menettää uskonsa ja toinen säilyy uskossa loppuun asti, onko ensin mainittu vastuussa uskonsa menetyksestä, vaikka on sidottu vapaudessaan, jonka seurauksena menetti uskonsa? Onko sidottu vapaus suurin piirtein sama asia kuin kompatibilistinen käsitys, jonka mukaan determinismi ja vapaa tahto ovat yhtä aikaa voimassa? Jos uskonsa menettänyt on vastuussa uskonsa menettämisestä, hän ei käsittääkseni voi olla ainakaan Jumalan edessä determinismin alainen toimija. Jos hän on ollut koko elämänsä determinismin alainen toimija, tuntuu kummalliselta, että Jumala ensin antoi hänelle uskon, mutta otti sitten sen pois.
Enpähän väitä! Sinä vain et ymmärrä, valitettavasti. Jumalalla on absoluuttinen valta, eikä hänen ulkopuolellaan kenelläkään ole itsenäistä hänestä riippumatonta valtaa. Sitähän kaikkivaltius tarkoittaa. Jos sinulle ei kelpaa evankeliumi niin Jumala paaduttaa sinut tai ehkä paremmin sinä paadut Jumalaa vastaan, kovetut kuin sementti, mutta syy on sinun.
Room 9:18: “Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo.”
Ja ota nyt huomioon, että paadutusta edeltää sinun torjuva suhtautumisesi evankeliumiin. Se ei siis ole Jumalan mielivaltainen toimenpide, niin kuin näytät olettavan, hän ei tahdo sellaista kohtaloa kenellekään, vaan niin kuin sanassaan sanoi tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan ja on tehnyt kaikkensa sen eteen, että niin tapahtuisi.
Joh 3:16-20: “Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen. Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat. Sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi.”
Nyt et huomio ollenkaan ihmisen sidottua tahtoa joka luterilaisuudessa on. Miten ihminen voi tahtoa, jos hänen tahtonsa on absoluuttisesti perkeleen vanki, orja. Lähtökohtaisesti ihminen ei tahdo. Oletko 9x samaa mieltä. Jos olet, miten se voi olla ihmisen vika jos Jumala ei pelasta.
Aluksi epäluterilaista pohdintaa. En ole varma voiko uskonsa menettää. Ei uskovana oleminen katoa ihmisen ajallisesta jatkumosta l. identiteetistä minnekään. Jos ajatellaan että ihminen on uskonut elämästään ajan vaikka 4 vuotta 60:stä, niin ei se usko ole minnekään kadonnut Jumalan silmissä. Jumala näkee ihmisen koko historian ja näkee samalla myös tuon 4 vuotta. Ajatus siitä, että ainoastaan kuoleman hetkellä oleminen uskovana pelastaa, tuntuu minusta hassulta.
Jos taas ajatellaan luterilaisesti, niin ihminen Jumalan tahdon mukaan eläessään, voi valita tekevänsä vastoin Jumalan tahtoa, samalla tavalla kuin Aatami ja Eetami tekivät, osallistuessaan saatanalliseen dialogiin käärmeen kanssa. Silloin ihminen on vapaa vanhurskaudesta. Ollessaan Saatana tahdon alla ihminen voi Jumalan voimasta palata takaisin kuninkaalliseen vapauteen, eli vapauteen synnistä.
Luterilaisuudessa ihmisellä ei ole alkuvanhuskauden vapautta, kuten Aadamilla ja Eevalla. Se on menetetty. Tämä on luterilaisuudessa selviö. Siksi ei ole mitään vapaata tahtoa. Tässä suhteessa ihmisen tahto on sidottu, kuten Luther puhuu, sidottu tahto. Tämä on luterilainen realistinen antropologian malli.