Predestinaatio ketjun voi kuka tahansa lukea, ja tehdä itse siitä johtopäätökset. Predestinaatio on monelle luterilaiselle niin vaikea asia, että sitä ei monikaan osaa hahmottaa. Joku voi kokea asiat noinkin kuten edellä. Se on ok, mutta ei välttämättä ainut näkökulma. Predestinaatiota olen itse tutkinut 20 vuotta ja keskustellut siitä monien kirkon johtavien teologien kanssa, joten luulen jotakin tietäväni. Lisäksi olen korjannut aina mahdolliset virheet. Turhautuminen on kovin suhteellinen käsite. On helppo nähdä aina vika muualla, kuin itsessä. Mitään en muuttaisi, predestinaatio keskustelussa, ja olen valmis koska tahansa siitä jatkamaan.
En ole kyllä huomannut, että Leijona olisi yrittänyt esiintyä täällä minkäänlaisena asiantuntijana. Lähinnä luterilaiset papit tai tohtorit ovat joskus esiintyneet asiantuntijana.
Ei täällä kenenkään ole pakko esittää uskontokuntaansa. Se on aivan yhtä vapaaehtoinen mahdollisuus kuin on koronarokotteen ottaminenkin. Jos kuka haluaa, voi kirkkokuntansa kertoa. Mutta vaikka ei kertoisikaan, on silti oikeus keskustella kaikesta ja olla mitä mieltä haluaa.
2 tykkäystä
Sitten sinulla on varmaan jotain kirjallistakin aiheesta. Voisitko jakaa?
SIksi tykkään siteerata runsaasti luterilaista teologiaa. Myös predestinaatioketjussa. Ja sen teen siksi että en ole ainoa joka näkee vikaa toisissa joissakin asioissa.
D
No en sano muuta, kuin että aiheesta on parikin ortodoksia maininnut. Ja yksi on sen takia eksplisiittisesti kirkkokuntaa kysynytkin. Mutta totta että kirkkokuntaa ei tarvitse ilmoittaa. Ja samalla uskon että Leijonan tapauksessa se tekisi hyvää.
D
En tiedä, onko siitä mitään tutkimuksia. Luultavasti se on keskimäärin aika samanlainen kuin teillä. Me emme vaan kutsu osallistumattomuutta vanhurskautumiseksi.
2 tykkäystä
Eikä 9x puhunut kirkolliseen elämään osallistumisesta, vaan siitä, että ihmisellä ei ole mitään osaa tuossa vanhurskauttamisessa. Kaikki ansio menee Jumalalle. Kun ihminen osallistuu kirkolliseen puuhasteluun, niin Jumala hänet sinne vetää.
D
3 tykkäystä
Se, että ihminen ei osallistu millään tavalla omaan vanhurskautukseensa, tarkoittaa myös sitä, että hän ei käy kirkossa, ei osallistu ehtoollisesta, ei mene kasteelle jne.
2 tykkäystä
Ehkä on kuitenkin niin että noissa luettelemissasi asioissa on kyse pyhäksi tulemisesta eikä vanhurskautumisesta?
Paavalikaan ei puhu nimenomaan kristityistä vanhurskautettuina vaan pyhinä.
Muuten on ihan naulan kantaan mielestäni tämä humoristinen versiosi “kirkkonukkuvien” vanhurskaudesta.
Noh, sitten me lutskut ollaan hyvässä seurassa keskiverto-ortojen kanssa. Kum pyhitys/vanhurskautusprosenttimme on samaa luokkaa. Luterilaisuudessahan pyhitys=vanhurskautus. Joillkein riittää yksi käynti kirkossa. Minä tarvitsen enemmän. Silloinkin se on Jumalan vaikuttama usko joka minut kirkkoon tuo.
D
2 tykkäystä
Se kuuluu lain toisen käytön piiriin kuten Pieper asian tuossa tekstissä ilmaiseekin. Siitä lyhyt lainaus:
Täytyyhän kristityillekin kyllä puhua lakia, nimittäin sikäli kuin he vielä ovat taipuvaiset lihalliseen suruttomuuteen ja unohtavat pyhityksensä.
Eihän kristitty ole mikään Jekyl ja Hyde persoona vaan yksi persoona, jossa on sekä vanha, että uusi ihminen muodostaa yhden persoonan. Näin vanhalle ihmiselle osoitettu kehoitus johtaa kristittyä toivottomuuteen omasta itsestään suhteessa lain vanhurskauteen, jonka tarkoituksena on tietenkin, että näin murtunut ihminen taas hakeutuisi uskomaan Kristuksen hänen sijaisuudessaan hankkimaan lain täyttämiseen, uskon vahvistumiseen siihen, joka tässä tapauksessa on jo vanhurskaan ihmisen pyhitystä, ei enää uudestisyntymistä.
Kolmas käyttö on ollut luterilaisuuden sisälläkin vähän kiistanalainen, mutta sillä viitataan siihen mitä Pieper niin ikään tuossakin käsittelemässämme tekstissä sanoo noin vapaasti muotoillen, eli uuden kuuliaisuuden piirissä tehdyt hyvät teot eivät ole autuuteen välttämättömät, sillä uusi kuuliaisuus ei ole mitään muuta kuin laintäyttämystä. Tällaisen laintäyttämyksen voi katsoa kuuluvan lain kolmannen käytön piiriin. Tällöin uskovainen täyttää lakia ei ansaitakseen pelastusta tai mitään muutakaan Jumalalta, vaan automaattisesti hengessä, ei enää orjana, vaan lapsena, joskaan tämä ei koskaan ole täydellistä, sillä vanha aatu hämmentää aina soppaa niin kauan kuin tässä ruumiissa olemme.
Room 8:15: “Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: “Abba! Isä!””
Tunnustuskirjoissa sanotaan kohdassa lain kolmas käyttö, että “me uskomme, opetamme ja tunnustamme yksimielisesti, että oikein uskovat, vilpittömästi Jumalan puoleen kääntyneet ja vanhurskautetut kristityt on julistettu ja päästetty vapaiksi lain kirouksesta.”
https://tunnustuskirjat.fi/yo/6.html
Samassa yhteydessä sanotaan myös, että “uskovat eivät kuitenkaan tässä maailmassa uudistu täydellisesti, vaan vanha Aadam pysyy heissä hautaan saakka, samoin heissä jatkuu Hengen sota lihaa vastaan. (Room. 7:22 s.) Tosin he sisällisen ihmisen puolesta ilolla yhtyvät Jumalan lakiin, mutta heidän jäsenissään oleva laki tekee vastarintaa heidän mielensä laille. Niinpä he eivät milloinkaan ole vailla lakia, mutta eivät myöskään lain alla. He ovat, elävät ja vaeltavat (Ps. 119:1) Herran laissa, mutta eivät tee mitään lain pakosta.”
Molemmissa kohdissa siis sanotaan, että kristitty on päästetty vapaaksi lain kirouksesta (vrt. Gal. 3:10b, jossa on kyse lain toisesta käytöstä). Tunnustuskirjojen teksti liittyen lain kolmanteen käyttöön antaa kuitenkin selvästi ymmärtää, että kristitty ei ole vapaa laista sen kolmannen käytön suhteen.
Sen ymmärrän, että moni luterilainen kokee käytännössä lain kolmannen käytön samana kuin lain toisen käytön (näin on kaksi luterilaista minulle joskus 10 vuotta sitten sanonut omasta kokemuksestaan käsin), mutta opillisesti lain toinen käyttö on erotettava lain kolmannesta käytöstä.
Jos Hepr. 12:14 pitäisi tulkita luterilaisesti vain lain toisen käytön piiriin liittyen, miksi kohdassa käytetään ilmaisua pyrkimys (“pyrkikää pyhitykseen”)? Jos kyse on lain toisesta käytöstä ja niin muodoin myös lain absoluuttisuusvaatimuksesta, pelkkä pyrkimys ei riitä vanhurskautukseen. Esim. Gal. 3:10b ei sano, että joka ei pyri pitämään koko lakia, on kirottu, vaan siinä sanotaan että “kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee”. Kun on luterilaisessa mielessä kyse vanhurskauttamisesta, pelkkä pyrkimys ei riitä; mutta pyhitykseen erotukseksi vanhurskauttamisesta ei ole tarvetta liittää absoluuttisen täydellisyyden vaatimusta. Uudestisyntynyt kristitty pelastuu, vaikka ei tässä ajassa tule täydelliseksi pyhityksessään.
Olet nähdäkseni oikeassa, kun on kyse vain vahurskautuksesta, sillä Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa (4. uskonkohta) sanotaan selvästi, ettei syntien anteeksiantamus tule ihmisen osaksi perinpohjaisen katumuksen (contritio), puolittaisen katumuksen (attritio), rakkauden, jumalanpalveluksen tai tekojen tähden. (Tunnustuskirjat. 1948, 77)
Ihminen saa luterilaisen opin mukaan tietenkin esim. katua sydämensä pohjasta ja uskoa syntinsä anteeksi siitä huolimatta, mutta jos hän ajattelee, että hänen katumuksensa omalta osaltaan (synergistisesti) pelastaa hänet, hän on sekoittanut lain ja evankeliumin tosiinsa tai häntä hallitsee opinio legis.
Katolisen kirkon mielestä asia on myös näin sillä syntien anteeksiantamus eli iustificatio ei tule ihmisen osaksi noista syistä vaan on Kristuksen lihaksitulemisen efekti luomakunnassa. Sen sijaan noista syistä ne synnit joihin on henkilökohtainen syyllisyys lakkaavat vaikuttamasta luomakunnassa. Niiden varsinainen anteeksianto on myös Jumalan ja Jeesuksen työtä, ei ihmisen contritio yksin vaan Jumalan pelastustyö, mutta synnin ajalliseen rangaistukseen taas eri asteisilla contritioilla on suuri merkitys. Onpa jopa tapauksia joissa jo Jumalan iustificatioittama (en enää käytä tässä yhteydessä koskaan sanaa vanhurskautus, kun se on näköjään eri asia) ja contritio perfectan armon Jumalalta saanut on siirtynyt suoraan pyhyyteen.
Mutta voihan myös olla että en edes tiedä mitä luterilaisten mielestä syntien anteeksiantamus tuossa yhteydessä tarkoittaa.
Joka tapauksessa, luterilaiset kyllä silloin 1500-luvulla vetelivät aika lailla mutkat suoriksi tulkitessaan katolisen kirkon monimutkaista ja epäloogistakin pyhitys-systeemiä.
Siis kyllä ihminen voi olla osallinen vanhurskauttamisessaan ja pyhittymisessään. Hassuahan se olisi jos ei voisi. Mutta ihminen kulkee siinä mukana osallisena ei itse pelastukseensa kontribuoivana. Kirkossakäynnit, Raamatun lukeminen, jne, ms ovat osa sitä prosessia jota Jumala meissä tekee ja jota usein aktiivisesti vastustamme.
D
1 tykkäys
Ei sitä oikeastaan ole määritelty missään. Tunnustuskirjojen antropologian valossa se voisi tarkoittaa sitä, että se, mitä ihminen on tehnyt ja sanonut, ei enää määrittele sitä, mitä hän tekee ja sanoo seuraavaksi. Se tarkoittaa ihmisten tapauksessa sitä, että vaikka vääryydet muistetaankin, niin niiden muistaminenkaan ei tarkoita sitä, että etteikö ihmiselle voisi antaa mahdollisuutta olla jotain muuta kuin mitä hän on ollut. Se tarkoittaa sitä, että ihminen jolla annetaan anteeksi, saa tilaa yhteisessä tulevaisuudessamme. Se tarkoittaa sitä, että anteeksiantaja ei lopullisesti hylkää sitä jolle antaa anteeksi.
Se tarkoittaa sitä, että syntiä tehnyt voi olla tekemättä (ainakin samaa) syntiä. Kun Jumala antaa anteeksi niin se tarkoittaa sitä, että mikään ei voi enää erottaa Häntä meistä. Ei edes kuolema, sillä Hän on voittanut kuolemankin. Siksi anteeksiantaminen on niin olennainen osa kristinuskoa.
D
2 tykkäystä
Minä sanoin sen jo, mutta muotoilen sen vielä toisin. Kun laki osuu vanhaan ihmiseen saa se ihmisen pyrkimään, mutta huomaamaan kohta ettei hän saavuta pyrkimyksellään sitä mitä tavoittelee ja niin ihminen turvautuu uskoon, pyhittyy tässä kontekstissa. Annan esimerkin.
Meillä on Raamatussa yksi täysin pyhä ihminen Jeesus Kristus. Hän luotti joka tilanteessa 100%:sti Isäänsä. Hänhän nukkui veneessä silloin kun vene oli hukkumaisillaan myrskyssä. Mutta kuinka on meidän laita onko meistä kukaan tullut niin pyhäksi, että vastaavassa elämän tilanteessa omaisi yhtä järkkymättömän luottamuksen? Minullakin oli tässä Joulun seutuvilla äärimmäisen vaikea ja jopa uhkaava tilanne edessä jossa minun luottamustani koeteltiin. Mutta minä jouduin tässä puntarissa sanomaan Jumalalle, etten minä luota sinuun tippaakaan, mutta minä tiedän, että sinä pidät minusta huolen, vaikka minulla ei olekaan luottamusta sinuun. Ja hän piti huolen ja sain avun tilanteeseeni. Eikö Pietarin käynyt aivan samoin kun hän lähti kävelemään Jeesuksen sanan varassa vettä pitkin hänen luokseen? Pietarihan menetti luottamuksensa, mutta silti Jeesus pelasti hänet hukkumasta. Mikä valtava lohdutus meille uskossamme heikoille!
Kysyn siis missä ovat itsessään niin pyhityyneet ihmiset, että he luottavat Jumalaan hätätilanteessa? Ovatko ortodoksit kenties niin jumaloituneet, vai olemmeko me luterilaiset niin pyhittyneet, että me luotamme Jumalaan? Emme ole, vastaan minä nojaten ihan omaan kokemukseeni ja havaintoihini. Meidän on siis käsitettävä pyhitys ihan uudella tavalla. Se on syvenevää synnin ja armon tuntoa kuten tapaamme sanoa luterilaisissa ympyröissä. Laki ohjaa tuntemaan syntisyyttämme ja evankeliumi armoa ja näin jatkuu elämämme loppuun saakka. Sen jälkeen yhdessä humauksessa näin uskossa vaeltaneiden uskon aika on loppu ja alkaa näkeminen, kun saamme uuden ruumiin ja luottamuksemme on silloin reaalinen.
Pyhittymisen perimmäisenä tarkoituksena on siis murtaa kaikki luottamus omaan itseemme ja ohjata meidät näkemään se kaiken ylittävä rakkaus ja armo, joka Jumalalla on meitä kohtaan täysin meistä riippumatta.
1 tykkäys
Hebrealaiskirjeen kohta puhuttelee nimenomaan uskovaa kristittyä, vanhaa ihmistä ei pyhitetä vaan uutta, vanhaa ihmistä kuoletetaan. Siksi kohta on ohjaavaa 3 käyttöä, näin luterilaisittain.
Olipas täsmällinen väite, mutta valitettavasti sisällyksetön kun perustelut loistavat poissaolollaan?
Aivan, nimenomaan hassua.
Ihminen on osallinen vanhurskauttamiseensa uskon välityksellä, mutta ei Jumalan yksinvaikuttavuudesta irrallisen tahtonsa tai uskonsa vaikutuksesta (jota irrallisuutta ei pelastavassa uskossa luterilaisuuden mukaan ole), eikä vanhurskas uskon perusteella sinänsä, vaan uskon sisällön tai kohteen tähden, johon usko “tarttuu” tai jonka se ottaa vastaan, jos puhdasoppisilta luterilaisilta kysytään.
Koska Lutherin ajattelu Sidotussa ratkaisuvallassa yhdistää determinismin ja vapaan tahdon, sekään ei voi sisältää Jumalan yksinvaikuttavuudesta irrallista vanhurskauttavaa uskomista eikä myöskään pyhitystä. Kaikki hyvä on Jumalan vaikutusta. Ihminen uskoo, mutta ei omasta vaikutuksestaan; ihminen pyhittyy, mutta ei omasta vaikutuksestaan. Kaikissa on tietenkin siis osallisuus mukana. Kukaan toinen ei usko ihmisen puolesta tai ihmisessä; kukaan toinen ei pyhity ihmisen puolesta tai ihmisessä.
1 tykkäys
Saisiko tähän jonkun viittauksen Sidottuun rarkaisuvaltaan.
D
1 tykkäys