Jatkan täällä seurakuntavaalit 2022 -ketjussa aloittamiani pohdintoja, vaikka minulla ei taida olla paljonkaan lisättävää jo kirjoitettuun. Minua kiinnostaa se, miten luterilainen kirkko ilmaisee ja brändää itseään seurakuntavaalien kautta. Siis esimerkiksi näin:
Tai tässä vaaliviestissä:
“Sosiaalisessa mediassa vahvistuu ikuisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin harha. Tämä on lisännyt kaipuuta paikkaan, jossa itse kukin voi tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Ihmiset kaipaavat tilaa, jossa voi vain olla; yhteisöä, jossa levätä. Jumalan silmissä jokainen on täydellinen, riittävä omana itsenään. Jumalan edessä jokainen meistä on uskottu, toivottu, rakastettu.”
Ajattelin jättää vaalit omaan arvoonsa, mutta aihe tuli vastaan mutkan kautta, tutkaillessani tätä Salvador Dalín “Ristin Johanneksen Kristus” -maalausta:
Tämä on 1900-luvun suosituimpia kristillisiä maalauksia ja reformoidun(!?) Skotlannin rakastetuimmaksi äänestetty taideteos. Dalí oli löytänyt tiensä sekopäisyydestä ja jumalanvastaisuudesta takaisin roomalaiskatoliseen äitikirkkoon ja tahtoi maalata vastavedon protestanttiselle ristiinnaulitsemiselle - eli Grunewaldin innoittamalle rumuudelle ja antimystiikalle (mitä tämä sitten tarkoittaakaan). Näyn pääinnoittaja oli tälläkin sivulla mainittu jesuiittapappi Pierre Teilhard de Chardinin ja hänen visionsa kosmisesta Kristuksesta. Dalín Kristus on kauneuden ja rakkauden ideaali vailla ruoskaniskuja, nauloja ja piikkikruunua.
Maalaus vaikuttaa korreloivan luterilaisen vaaliviestinnän kanssa mielessäni. Tarkoitan sitä, että molemmat näyttävät edustavan tämänpuoleisuuden, olemisen ja vapaan ihmisyyden ylistämistä yhdistäen tämän tuonpuoleisuuteen vain näennäisesti, jonkinlaisen surrealistisen trikin avulla. Meillä siis nyt on tällainen jumalallinen näkökulma, mistä näemme, että kaikki on automaattisesti kaunista, uskottua, toivottua ja rakastettua kauniin Jeesuksen kautta ja peittämänä. Tästä juolahtikin mieleeni, että eräs nimimerkki suomi täällä luterilaisuutta raskain tykein samalla yhdistäen sen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeiseen roomalaiskatoliseen ja ihmistä palvovaan teologiaan.
Olen palannut luterilaiseen kirkkoon vasta aikuisiällä new-agen ja karismaattisen vapaaseurakunnan kautta. Kenties siksi minulla ei ollut tarvetta kauhistua tai suuttua hänen kirjoituksistaan. Päinvastoin, katsoin, että niissä tavoitetaan jotain olennaisesti oikeaa ja osuvaa, mitä olin itsekin aavistellut. Minulla kun teologinen pääpaino ja kiinnostus on ollut kristillisessä elämässä, ei niinkään tunnustuskirjoissa, simul justus -sloganissa tai pelastus yksin armosta -opissa. Miehellä oli selvästi tietoon ja kokemukseen perustuvaa auktoriteettia. Toisaalta en varmasti ollut ainoa hämmentynyt näiden tekstien äärellä. Luterilainen sai kuulla, että koko luterilaisuus on aivan harhassa tai sitä ei ole olemassakaan samalla kummastellen sitä, mistä hänen tarkkaan ottaen pitäisi tehdä parannus. Keskustelu oli lähinnä toisten ohipuhumista - mikä saattoikin johtua siitä, että kirjoittajien todellisuuskäsitykset eroavat liikaa toisistaan. Muutaman kerran mies taisi sivulauseessa tunnustaa, että luterilainenkin voi elää kristillistä elämää ikään kuin luterilaisuudestaan huolimatta. Usein ei kuitenkaan sloganit tai edes Raamatunlauseet auttaneet, sillä konteksti oli kuulemma väärä - ja jos joku onnistuikin hetkeksi pääsemään nimimerkin kanssa samalle kentälle, se oli sitten omamaali tmv.
Yksi nyanssi keskustelussa oli viittaukset taiteeseen, lähinnä tosin gospelmusiikkiin. Thinkcat kurmotti luterilaista kerhokristillisyyttä, mikä hänestä kiteytyi paljolti Jari Kekäleen veisussa “Laula ihmisille”. Vähän vastaavasti olen ollut huomaavinani, että popmusiikin henki samaistuu yllättävän paljon tai jopa kokonaan nykyisen luterilaisuuden kanssa siinä, että kaikki on hyvin ja valmista. Jos siis miettii vaikkapa näitä kappaleita: Arja Koriseva: Enkelin silmin, J. Karjalainen: On kaikki niin kuin ennenkin, Björk: All is Full of Love, PMMP: Tytöt, Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla, Nirvana: Come as you Are tai Sammeli Juntusen luentoesimerkki, Juice Leskinen: Twistin ylivoimaa.
Joka tapauksessa, katsoin tämän viestiketjun ajatustenvaihdon hedelmälliseksi, tiivistin sen 1000 sanan blogidialogiksi ja koetin samalla etsiä, kenties vähän naiivisti, kiistaan sovinnollista ratkaisua (viesti 1925). Hämmästyksekseni ja pettymyksekseni Thinkcat katsoi, etten ole ymmärtänyt tai välittänyt viestiketjun asiaa tai sisältöä ollenkaan.
No, minusta erimielisyyden, joka tietenkin laajenee kirkkokuntien välisiksi ekumeenisiksi haasteiksi, voi tiivistää metafysiikka-antroplogia-pelastus -akseliin. Nämä tulee nähdä yhdessä. Käsitys ihmisyydestä, synnistä ja pelastuksesta toki erottaa eri kirkkokuntien kristittyjä - ja luterilaisia keskenään - mutta yksimielisyys on myös laajaa: ihminen on luotu eli hyvä, langennut syntiin ja kuolevaisuuteen sekä lunastettu elämään uutta ylösnousemuselämää. Hyvien tekojen osuus pelastuksessa on vaikea kysymys, eikä se minusta ratkea vain kieltämällä luterilaisuus, mutta silloinkin, kun vanhurskaus selvästi erotetaan pyhityksestä, tavataan katsoa, että hyvät teot ovat luontainen tai välttämätön osa kristityn elämää, esimerkiksi siksi, että pelastuksen (eli sen armon tilan) voi menettää jos… tuota noin… äh, onpa vaikeaa tämä… jos siis elää synnissä… tai ei, siinähän juuri elämme koko elämämme, mutta jos siis elämme suruttomuudessa, niin juuri, suruttomuudessa, eli toisin sanoen pelastusvarmuudessa.
Thinkcat näki tähdellisenä sillan ihmisestä Jumalaan, joka hänelle oli roomalaiskatolinen analogie entis -oppi sekä David Bentley Hartilta omaksuttu Kauneus. Ortodokseilla tämä metafysiikka rakentuu termin energia varaan. Siitä vähän kirjoittelin tuolla luterilaisten ja ortodoksien vuoropuhelupalstalla.
Pointti on se, että luterilaisuudella ei ole tällaista siltaa ja siksi meillä kaikki on pilalla. Tästä luterilainen hämmästyy ja pohtii, että jos analogie entis tai energia on jotain, mitä ilman ei ole kirkkoa tai pelastusta niin olisihan Pyhä Henki voinut ilmoittaa siitä sanassa tai kirkolliskokouksissa - tosin ikonien kunnioittamisen vaatimushan juuri perustuu ja ilmentää tätä energia-kosmologiaa. Hämmennyksen voi ilmaista niinkin, että jos näiden mukainen todellisuuskäsitys on todellisuutta vastaava, silloinhan se on sitä myös protestanteille, jotka myös kenties elävät sen mukaisesti, vaikkakin onnellisen tietämättömiä. Olan kohauttelu jatkuu, kun huomaa, että kirkkoisille antiikin energia-termi tarkoitti sitä, että Jumalan voi tuntea luomakunnan kautta ja että Jumala kaitsee luomakuntaansa. Luterilainen kun on tässä ihan hear hear - tietenkin.
Tässäkin ketjussa mainitulta luterilaiselta Robert Jensonilta opin ja luin, että analogie entis -oppi on pikemminkin ongelman kuvaus kuin sen ratkaisu. Toisin sanoen, toteamus siitä, että Jumala on erilainen ja samanlainen, tuntematon ja tunnettu. Kun metafysiikka tulee ihmiseen energian, luonnon tai platonistis-origenistisen kuva-käsitteen kautta, luterilainen painaa luonnollisesti - ja vanhempien kirkkokuntien kauhuksi - liipaisinta. Vain Kristus ylittää kuilun, usko häneen, ei filosofiset periaatteet. Luterilainen katsoo vain näin varjelevansa puhtaan ja ilmoitetun opin pelastuksesta yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Myönnettäköön, haaste jää yhdistää pelastus ihmisen elämään ennen ja jälkeen pelastusta. Muistaakseni Thinkcat kirjoitti jotenkin niin, että jos lunastus on ainoa olemassa oleva tarina niin ehkä sitä ei kannata kertoa. Minun mielestäni lunastus on ainoa olemassa oleva tarina. Ei ole muuta tarinaa. Miksikö? Koska kaikki muut tarinat mahtuvat tämän yhden tarinan sisälle. Paavalin sanoin: “Paavali, Apollos ja Keefas, maailma, elämä ja kuolema, kaikki nykyinen ja tuleva. Se kaikki on teidän.”
Aika moni luterilainen vaihtaa tätä nykyä roomalaiskatoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon. Minullakin kävi vaalimainontaa miettiessäni mielessä sellainen typerä ajatus, että voisinkohan vaivihkaa erota kirkosta ja jatkaa silti pappina, ettei tarvitsisi antaa kirkollisverorahoja surrealisteille. Toistaiseksi ajatus vaihdosta, joko vanhempiin kirkkokuntiin tai karismaattisiin ympyröihin, on kuitenkin tuonut mieleeni vain Taru Sormusten Herrasta -elokuvan kuningas Theodenin tuumailut liittolaisista: “kenenkö puoleen muka kääntyisimme? Haltijoiden? Vai muka kääpiöiden?” Naapuriinkin on sosiaalisesti mitattuna tuhannen kilometrin matka.
Kaikesta huolimatta ihan pyhä olo, jatkuipa tässä kissanhännänveto tahi ei.