Varmaankin johtuu siitä, että helluntailaisten teologia on lasten kengissä. He arvioivat kaikkea vain oman ahtaan viitekehyksensä läpi. Varsin törkeää mainita toiselle hänen uskonsa olevan epäaitoa tai riittämätöntä. Eivät ole oppineet iloitsemaan toisissa navetoissa elävien uskosta vaan kuvittelevat oman karsinansa olevan kaikkein paras. No, se lienee vain tasottoman opetuksen tulosta.
2 tykkäystä
Ehkä, mutta myös hengellistä ylpeyttä, joka voi olla vaarana kaikissa piireissä. Myös siellä missä on teologia hanskassa.
Uskovien tulisi aina pysyä oppilaina, jopa niiden joilla on opetuksen virka. Moni vetoaa Pyhään Henkeen kuin omanaan, vaikka kyse on inhimillisestä vallan halusta. On houkuttelevaa julistaa totuutta ja myös arvioida toisten uskoa. Tästä pelastaa vain se, että Jumala sanansa kautta paljastaa omat synnit. Silloin ylpeä opettaja alkaa opettaa armoa joka on alhaalla. Koska on joutunut sinne itse.
Erkki Leminen on yksi kotoinen esimerkki tästä miten alatiellä armo kelpaa. Sanoi myös runon muodossa tästä, koska osasi.
3 tykkäystä
Aamenta tuohon kaikkeen eli koko viestiin.
Viittaatko tässä tapahtumaan kun olit 10-vuotias?
Menen asia kerrallaan. Yksi kysymys on sinulle jo annettu. Selvitetään sitä.
Mikä kysymys? Olinko 10 v. En ollut. Kyseessä on toistuva ilmiö, johon törmään aika ajoin keskustellessani “hellareitten” kanssa.
D
Toisaalta myös esim. viidesläisyydessä on ollut yhtenä juonteena samantapainen arviointikulttuuri. On kerrottu ainakin toisille samanhenkisille suoraan, että “saatiinpa nyt uskovainen pappi seurakuntaan”… Se tarkoittaa, että muiden pappien ei uskota olevan lainkaan uskossa. Uskon määrittely on siis kapea - yleensä se merkinnee ratkaisukristillistä sapluunaa.
Toisilla ryhmillä on omat kriteerinsä. Evankeliset eivät perinteisesti ole mitanneet pappien uskossa olemista, mutta opissa pysymistä ja saarnan oikeellisuutta sitäkin tarkemmin. Herännäisyys on laskenut hyveeksi nöyryyden - pahaa pelkään, että usein myös nöyräksi tekeytymisen muista erottautumisen perusteena - ja lestadiolaisuus omaan valtakuntaan kuulumisen ja oman synninpäästön käsityksensä. Uudemmat suuntaukset tuppaavat arvioida “rakkaudellisuuden” hiukan sumuisen käsitteen mukaisesti paimenia. Se on toisaalta aika hyväkin ajatus, sillä niin paljon on sanojen ja tekojen ristiriitaa vanhassa kristillisyydessä - ja armottomuutta armopuheesta huolimatta. Mutta kovin herkästi sitten rakkauteen vetoavat vesittävät Kristuksen olemukseen kuuluvan totuuden ja jopa koko käsite Jumalan sana irtoaa Raamatun selittämisessä alkuperäisestä juurestaan.
Helluntailaisuus toki haastaa myös kaikkea “kaavaa” ja siihen lienee laskettu usein mukaan kirkon virka ja järjestys. Ehkä se on lisännyt rohkeutta arvostella uskon puutteesta niitä joilla on “muotomenot”.
Itse ajattelen että kirkon järjestys ja yleensäkin oppi Kirkosta on hyvä suoja aroille lampaille. Niinpä opettajia voi arvioida opissa pysymisestä ja miksei tuosta rakkaudenkin ja armon todellisesta jakamisesta. Mutta ihmisinä kaikki ovat vajavaisia, ja uskon sekä Jumala-suhteen näkee tarkasti vain Jumala itse.
Mielestäni te papit olette ristin kantajia. Teillä on tehtävä saarnata ja johtaa joukkoja. Saatte siitä hyvästä häpeää ja pilkkaa, eri suunnilta. En ymmärrä siis “uran” tekijöitä enkä oman uran puolesta taistelevia paimenia. Tai ymmärrän, mutta pelkään että se on erehdys. Risti se on rinnallanne, ja ies olkapäillä. En kadehdi. Mutta en arvioi toivottavasti uskon lujuuttakaan, ehkä ammattitaitoa ja työhön paneutumista joskus.
1 tykkäys
Esität tietämätöntä, koska, jos minä muistan, että parikin kertaa olet maininnut tämän tapahtuneen em ikäkautena, niin muistanet sen itsekin. Asian voit tietenkin uudelleenselittää. En pitäytyisi tähän, ellet olisi asiaa toistanut.
Eli vastasit tavallasi ja siirryn seuraavaan jahka ehdin.
Mitäpä jos et arvioisi mitä esitän ja mitä en. Sinulla ei ole siihen kykyä, oikeutta tai osaamista.
Kuten sanoin, olen törmännyt tähän uskon arviointiin useasti elämäni aikana. Kyllä minä muistan miten minua “hellareiden” toimesta nöyryytettiin nuorena ja samaa ylenkatsomista olen kuullut useasti tämän jälkeenkin. Viimeksi olen kuullut sitä viime syksynä. Tarkkaa päivää en muista. Pointtina oli se, että kokemukseni uskosta ei vastannut jotenkin “hellareiden” kollektiivista kokemusta Pyhällä Hengellä täyttymisestä.
Sinä pitäydyt tähän, koska haluat pitäytyä tähän. Sillä on sinulle jostakin syystä merkitystä.
D
Tämä on kyllä sinun oman kapean sapluunasi tuotosta. Tekee mieli kysyä, kuinka monta viidesläistä ihmistä tunnet ja kuinka määrittelet heidät juuri viidesläisiksi? Onko Martti Vaahtoranta viidesläinen tai entinen sellainen, kun hän toimi aiemmin Kansanlähetyksen pappina ja lähetystyöntekijänä?
Viides liike ei ole sellainen sisäänlämpiävä yhteisö, kuin vaikkapa vanhoillislestadiolaisuus, jossa tarkkaan määritetään, kuka on uskomassa ja kuka ei ole. Ratkaisukristillisyyskin on jäänyt viidesläisyydessä vuosikymmenien päähän, jota yli 70-kymppiset nuoruutensa viidesläisyydessä viettäneet ehkä vieläkin edustavat. Sen sijaan muuten se on jäänyt vähemmälle, samoin kuin toisten uskon mittaaminen. Itse en tunne tosin viidesläisyyttä kuin viimeisten 15 vuoden ajalta, jolloin siihen liittyvissä tilaisuuksissa on tullut enemmän ja vähemmän käytyä. Enemmän kuitenkin täysin yleiskirkollisissa tilaisuuksissa ja jonkin verran myös Sleyn tilaisuuksissa, joten tiedän suunnilleen sen, missä porukoissa mennään.
Se että olen puhunut paljon esim viideläisyyden puolesta johtuu siitä, että pääkaupunkiseudulla kirkon tilanne on surkea. Täällä ihan oikeasti voi kysyä, onko pappi (yleensä nais-) uskossa ja jos on niin minkälaisessa. Ehkä hän uskoo tasa-arvoon ja humaanisuuteen, mutta raamatullista opetusta saa kirkoista täällä hakea. Onneksi sitäkin löytyy, mutta valikoiden , vaikka suurin osa on ihan muuta. Ja jos paimen opettaa omiaan, on ihan aiheellista kysellä hänen uskostaan, että onkohan tullut valittua väärä ura.
Tämä ei koske naisia yleensä, heissä on loistavia muita toimijoita, evankelistoja, esirukoilijoita, opettajia, mutta ikävä kyllä paljon myös sellaisia naispappeja, joille raamatullinen usko on jotain ihan muuta, mitä Raamattu opettaa. Juuri toissapäivänä sain kuulla eräältä ihmiseltä, joka toimii aktiivisesti seurakunnassaan vastuunkantajana, ettei enää kestä käydä siellä muutamien, erityisesti yhden naispapin takia, joka opettaa täysin omiaan. Moni muukin on siellä samaa mieltä ja osa poistui kirkosta heti saarnan jälkeen, koska ei voinut jäädä ehtoolliselle kyseisen naispapin toimittamana. Ja nämä poistuneet eivät olleet viidesläisiä, vaan eräskin pariskunta vanhoja körttejä.
2 tykkäystä
Kirjoitin että on tuollainen “juonne” 5.liikkeessä.
Se tarkoittaa että ratkaisuun perustuva uskon arvionti on osa liikkeen historiaa ja osa nykypäivää.
Nämä ilmiöt eivät ole tarkkarajaisia. Mitkään kirkon järjestöt eivät ole tarkkarajaisia nekään.
Martin kanssa samaa ikäpolvea olen. Tiedän hyvin mitä hän on kokenut. Hän muuten kirjoittaa Uudessa tiessä. Luin häneltä yhden kolumnin jossa kuvattiin mainiosti kokemustaan. Siihen kuuluu se että ei kelpaa, ei kuulu joukkoon täydesti. Yksi osa tuota on se, että omaa uskoa arvoivat toiset. Jaan kokemuksen.
KL ja SRO ovat hyviä firmoja, niinkuin Sleykin. Kaikkia kohtaan saa olla kriittinen ja kaikkia saa kehua. Tällä foorumilla edustan vain itseäni, en järjestöjä. Ehkä kirkkoa työn puolesta.
1 tykkäys
Jos Martin Uusi Tie-lehdessä kirjoittaman kolumnin kritisoivat vanhat kokemukset edustaisivat KL:n tämän päivän linjaa, ei niitä sinne pyydettäisi. Uskoisin viidennen liikkeen hyväksyvän kritiikin ehkä liiankin hyvin ja muuttuneenkin paljon. Mutta saman syntymävuoden miehiä ollaan Martin kanssa, minä neljännesvuoden vanhempana.
Ei Sekl ole varsinkaan johdon ja teologien osalta sellainen kuin ennen. Luterilaistumisesta tuolla olen kirjoittanut monesti.
Silti maallikkojen kohdalla voi olla osin toisin. Mutta tässä ei nyt ollut pääpointti keskittyä jonkun järjestön kehitykseen.
Kyllä, mutta selvästi omiaan höpöttävää on ehkä parempi arvostella väärästä opetuksesta eli huonosta viran hoidosta. Tuo Diakonin kokema ilmiö että uskoa tunnustavalle papille voi sanoa ettei hän ole oikeasti uskossa on hiukan eri juttu. Ja se liittyy juuri siihen, että kenen kriteerin mukaan asiaa mitataan. Eri asia on, jos pappi ilmoittaa itse että ei usko. Sehän tietenkin vahingoittaa seurakuntaa.
Heikkouskoinen ja ehkä jopa kristittynä horjuva voi kuitenkin toimia Jumalan työssä. Heikoissa hän on väkevä!
Samoin pappikin voi oppia ja kasvaa. Hän voi olla saanut huonoa ohjausta ja vääriä vaikutteita. Nykyään on kova paine ja trendi, että saarna ei saa julistaa tai olla liian opettava, tuomitseva jne. Pappi saattaa varsinkin alkuvaiheessa pyrkiä keskustelevaan ja pohtivaan otteeseen ihan aidosti ja tosissaan. Hänelle voi löytyä vasta vähitellen se, millä tavoin voi toteuttaa Jumalan antamaa virkaa. Ei pidä siis hätäisesti tuomita. Ihminen ei ole koskaan valmis. Pappi on yleensä paimenen roolissa, mutta kyllä hän ja seurakunta myös yhdessä voivat kasvaa, uskossa ja rakkaudessa. Seurakunnan tulee rukoilla pappiensa puolesta, niiden vähemmän hyvienkin. Jos pappiin kohdistuu aktiivien seurakuntalaisten halu jakaa papit ja muutkin vuohiin ja lampaisiin, se voi viedä häntä entistä kauemmas esim Raamatun sanan kunniottamisesta.
Paikallisseurakunnan vahvuus on, että papit ovat monesti erilaisia ja tulevat eri taustoista. Kirkkokansalle tämä voi merkitä sitä etteivät he uraudu ja totu vain yhteen oikeaan tapaan ilmaista uskoa, ja myös yhteen ja samaan puhetapaan. Tämä vaara on herätysliikkeissä. Siellä on myös kiusaus puhua ihmisten korvasyyhyn mukaisesti. Periaatteessahan Jumalan sana puhuttelee ja myös yllättää kuulijat joskus. Saarnaajat ovat vain välikappaleita. Käytännössä liian usein kristityt keskittyvät ihmisiin. He mittaavat ja tarkkailevat, vaikka tarkoitus oli tulla Herran eteen, sanan arvioitaviksi, ja toki myös armahdettaviksi.
Tässä siis kirjoitan paljolti itsestäni. Saan itseni usein kiinni tuomarin roolista. Olen besserwisser pohjalta asti. Onneksi elämä opettaa jotain. Ja varmaan Jumala.
2 tykkäystä
Näyttää sille, että meitä on aika paljon foorumilla saman ikäluokan ihmisiä, minäkin kun olen Marttia vajaan kaksi vuotta ikävämpi. Teologina olen Martista pitänyt ja minulla on hänen väikkärinsäkin joka on upea teos. Se on vielä siltä ajalta kun kaikki teologiset väikkärit eivät olleet puuta heinää niin kuin ne nykyään tuppaavat olemaan.
1 tykkäys
Tarkennan tätä kohtaa. Ko. pappi ei kirjoita kolumnissa erityisesti Kansanlähetyksestä mitään. Luin sen uudelleen. Sen sijaan mainitaan yleisesti tuo asia, että nuoruudessamme kristilliset (opiskelija)järjestöt olivat vauhdissa ja toiminnassa, mutta sinne eivät kaikki kotiutuneet, koska eivät kokeneet itseään riittävän hyviksi, iloisiksi uskoviksi. Näin kirjoittaja siis omalta kohdaltaan myös koki.
Koen tärkeäksi, että nimeltä mainittua henkilöä ei siis tässä väärin referoida.
Tunnen siitä huolimatta tarinan taustan, ja julkisesti sekin on kerrottu. Kansanlähetys on vain yksi, joskin merkittävä, toimija siinä historian vaiheessa kun kirkkomme piirissä vaikutti voimakkaasti mielipiteitä jakava herätyskristillisyys nimenomaan ratkaisua ja uskoontuloa painottaen. Eikä se jakaminen täysin vieläkään ohi ole.
Vielä pitää huomauttaa, että niin kaikki viidesläisyydestä lähtöisin olevat lähetysjärjestöt (SEKL, Kylväjä, Sansa) kuin perinteiset SLS, Sley ja Slef, ovat sananmukaisesti kirkon lähetystyön järjestöjä. Tämä merkitsee, etteivät ne ota työhönsä ihmisiä vain tiukasti omasta porukastaan ja etteivät lähetystyöntekijät siten työssään ole ahtaasti ko. järjestön ajatteluun ja uskonsuuntaan sitoutuvia. Jonkinlainen todennäköisyys varmaan löytyy sille, että enemmistölle heistä kelpaa järjestön työ ulkomaanpestin jälkeenkin ja sille, etteivät he toki ihan vastakkaistakaan suuntausta edusta kuin työnantaja. Mutta voisin luetella monta ihmistä, jotka eivät identifioi itseään tiukasti ja ainoastaan siihen liikkeeseen, minkä piiristä lähteneen yhdistyksen palveluksessa ovat työskennelleet.
Juu, pitää paikkansa! Tuntuu myös sille, että monet kansanlähetysläiset eivät oikein juurru helposti mihinkään ainakaan täällä meillä päin, vaan he hakeutuvat puhujalta toiselle, jopa helluntaiseurakunnan puhujia kuuntelemaan ikään kuin etsien kokemuksia. Itse käyn Sleyn tilaisuuksissa, enkä tunne mitään vetovoimaa kuunnella muiden yhteisöjen puhujia ja vaikka minulle tulee joskus pastorini puhetta kuunnellessani teologinen erimielisyys niin hyvin harvoin näen tähdelliseksi siihen puuttua, vaikka moni tätä foorumia seuraava varmaan ajattelee, että 9 kertainen äksä on melkoinen teologinen nipottaja. Kirkkokahvillakaan en halua teologisista kysymyksistä puhua kovin paljon, ellei joku muu keskustelua siihen suuntaan ohjaa.
1 tykkäys
Vaikeaa uskoa, sillä Etelä-Pohjanmaan Kansanlähetyksellä on paljon toimintaa Seinäjoella ja Vaasassa paikallisten seurakuntien kanssa.
Ratkaisukristillisyys ei todellakaan ole jäänyt vuosikymmenien päähän ainakaan maallikkojen ajattelussa. Viidesläishenkiselle maallikkoseurakuntalaiselle usko voi hyvin olla “oma päätös”. Toki on toinen kysymys, mitä kukin sanavalinnoillaan tarkoittaa.
Täsmällisiä rajoja ei tosiaan piirretä minkään liikkeen jäsenyyden perusteella, kuten lestadiolaisissa. Sellainen ajattelu ei silti ole mitenkään tavatonta, että lähinnä herätysliikeväki ja vapaat suunnat mielletään varsinaisiksi uskoviksi.
1 tykkäys
Nuoruuteni päivien - siis noin 1970-1985 - jälkeen on paljon vettä virrannut niin Kokemäenjoessa kuin muuallakin Suomen maassa. Entisaikojen tiukat rajat eri herätysliikkeitten välillä ovat joltain osin liudentuneet, jonnekin on tullut uusia kynnyksiä. Tätä juuri tarkoitin, kun puhuin tarkkarajaisuudesta, tai sen puutteesta.
Sley ja Kansanlähetys alkoivat jo aika päiviä sitten tehdä yhteistyötä nuorisotyössä, jopa Nuotta-lehteä yhdessä. Tämä on ollut merkittävä juttu, ja siihen on monia syitä. Samoin yhteisiä tapahtumia on järjestetty, ja olin mielelläni mukana sellaisessa aikoinaan minäkin. Aivan parhaita ystäviä on kummassakin puljussa, ja körteissäkin vielä, sekä ihan mihinkään kuulumattomia lisäksi.
On siis monia tasoja ja rinnakkaisia ilmiöitä.
Nykynuorille ja varmasti myös @Anskutin - ikäisille ei ole samalla tavoin kuin meille aikoinaan edes vapaakirkollisuus tai helluntailaisuus ehdoton peikko, vaikka luterilainen opetus olisikin saatu. Enkä puhu tässä henkilökohtaisista asioista 
. Tarkoitan että eri piireissä liikkuminen on ainakin monilla paikkakunnilla nuorille kristityille nyt luontevampaa.
Silti teologisia peruseroja on turha selittää pois. Kun aletaan opettaa sakramenteista ja kun tullaan oikein vakaviin pohdintoihin pelastuksen asiassa - tai siitä, mitä on uskossa oleminen - saadaan myös hyvin erilaisia vastauksia.
Sitoutumisen pelko on myös meitä nuoremille sukupolville yleinen asia. Tai me jotka kuuluimme aikoinaan vankasti johonkin järjestöön tai seurakuntaan koemme sen peloksi. Ehkä se on heille halua riippumattomuuteen. Seurakuntien ja järjestöjen työssä tämä näkyy kuitenkin talkoolaisten ja vastuunkantajien vähäisyytenä. Mummot ne kahvit keittävät usein, tai sitten uuvuksiin asti yhdet ja samat äiti-ihmiset. Papparaiset rakentavat juhlakenttiä… Mutta toivo elää, eikä se saa koskaan kuollakaan.