Tässä se raja menee. Ei ole enää uskonnonopetukseen ja esim. virsikasvatukseen kuuluvaa kehottaa rukoilemaan eikä rukoilla itse ääneen koulussa. Mutta huvittavaa lähes on, että rukoilemiseen kehottaa kuitenkin se virsi, jota “yleissivistyksenä” opetellaan… Ja että joku jopa miettii, millä muulla ilmaisisi mitä rukous on, kun aiheena on virsi, jossa rukoillaan!
Me kristitythän tiedämme, että esim kirkkorakennus on sinänsä jo julistusta. Kaikki symbolit ovat itse asiassa uskonnollisia haasteita lapselle ja nuorelle. Kun pieni ihminen tulee kirkkoon, hän kysyy mitä mikin esine tai paikka tarkoittaa. Selitä siinä sitten, ilman uskonnollista asennetta, mitä ne ovat! Absurdeja tilanteita on syntynyt, ja syntyy edelleen.
En minäkään laajuudesta tiedä. Mutta sekä henkilökohtaisesti että mediasta tämän olen saanut tietää.
Päivähoitohan on vielä koulua vaikeampi alue, jos ajatellaan uskonnonvapauden positiivista toteutumista. Meillä esim ovat rajusti vähentyneet käynnit siellä sekä kirkkohetkiin pääsiäisen ja joulun tienoilla osallistuvien pk-ryhmien määrä.
Seurakunnan työntekijöistä kovin monet eivät koe tehtäväänsä ja kutsumukseensa sopivana järjestää mitä tahansa ohjelmaa yhteistyön merkeissä, vaan kaipaavat vapautta olla kristittynä työssään. Siitä seuraa että kristillinen päivähoito tuntuu mielekkäältä vaihtoehdolta. Toivottavasti onnistuisi, vaikka jäähän siinäkin sitten se porukka tavoittamatta, jota aikaisemmin on tavattu yleissivistävien tapahtumien merkeissä. Seurakunnan omistamaan päiväkotiin tulisi varmaan pääasiassa tunnustavien kristittyjen lapsia. Mutta heitä täytyykin palvella, vanhempia ja lapsia.
En tiedä onko tämä totta, mutta päiväkodissa ennen joulua vieraillut pappi oli joulun sanomasta kertomisen sijaan päätynytkin vetämään pehmoleluilla leikkimisen hetkeä, koska joku vanhemmista oli kieltänyt “käännyttämisen”… Ei varmasti ole ainoa absurdi tilanne.
Olen ymmärtänyt, että kristillisissäkin kouluissa noudatetaan normaalia suomalaista opetussuunnitelmaa. Silti uskontoa voidaan siellä pitää esillä ja myös rukoilla yhdessä. Onko uskonnon harjoittamista (kamala ilmaus) kuitenkin kristillisissä kouluissa rajattu jotenkin vai ei? Ymmärtääkseni kouluihin otetaan myös uskonnottomien perheiden lapsia. Asuinpaikkaani lähinnä oleva kristillinen koulu on lähes pelkästään vapaiden suuntien perheiden suosiossa enkä siksi tunne sitä lähemmin. Mutta mikäpä estäisi tutustumasta
En tunne kristillisten koulujen käytäntöjä.
Muistelen kuulleeni kuitenkin, että opetussuunnitelma on ihan normaali, kuten sanot, ja että osa lasten huoltajista ei välttämättä ole valinnut sitä opinahjoa kristillisen vakaumuksen pohjalta, vaan koska pitävät koulua turvallisena ja luotettavana.
Minulla on myös käsitys, että esimerkiksi Jyväskylän kristillisellä koululla on hyvä maine.
Seurakunnallinen yhteisöllisyys reaalielämässä on parhaimmillaan toki antoisaa. Itselläni on silti kokemus, että virtuaalitodellisuudessa pääsen paljon lähemmäksi (kristittyjä ja muitakin) ihmisiä ja heidän ajatuksiaan.
Kuten olen aiemmin maininnut, tykkäsin enemmän vanhasta luterilaisuudesta vanhoine virsikirjoineen, ennen mitään jumalanpalvelusuudistuksia.
Eri kirkoissa on niin erilaisia hyviä puolia opeissa ja käytännöissä, että nykyään kokisin harmillisena sitoutuvani vain yhteen niistä. Toisaalta kiinnitän ehkä liikaakin huomiota niissä kaikissa ilmeneviin epäkohtiin. Manipuloivia lahkoja kuitenkin kartan kuin ruttoa, ja se manipulaatio voi kätkeytyä katalasti esimerkiksi rukouskäytäntöihin.
Yhteisöllisyys ja kaikenlainen osallistuvuus ovat muutenkin luonnekysymyksiä. Kaikki ihmiset eivät halua olla kovin yhteisöllisiä ainakaan reaalielämässä, jos muutenkaan. Esim itselleni riittää kirkonpenkissä takarivissä istuminen oikein hyvin. En kaipaa yhteisöllisyyttä, vaan enemmänkin huomaamattomuutta.
Kirkkokahveille hyvin harvoin on tullut osallistuttua jo pelkästään siksi, että vaimon niihin mukaan saaminen on vielä vaikeampaa. Itse periaatteessa suhtaudun vieraisiin ihmisiin helposti ja small talk sujuu, joskus vakavamminkin keskustelu, mutta silti irrallaan muista olo on yleensä mukavinta. Ei vain kaipaa muita ihmisiä.
Kun puhutaan aina seurakunnasta, unohdetaan sellaiset yksilöt, jotka viihtyvät paremmin yksikseen tai pysyvät taustalla. Eivät kaikki ihmiset kaipaa jatkuvasti kontakteja ihmisiin, ei tuttuihin eikä vieraampiin. Kristinusko syntyi lähi-idän kulttuurissa, jossa yhteisöllisyys on täysin toisella tasolla, kuin vaikkapa suomalaisessa pidättyvässä kulttuurissa. Kaikkia malleja ei voi siten ottaa sieltäkään. En nyt tosin pahemmin tykkää virtuaalijumalanpalveluksistakaan, mieluummin olen läsnä mutta en yhteydessä juuri muihin.
Kyllä kristilliset koulut (ikävä kyllä) saattavat olla suurempi ongelma luterilaiselle, katolisille (monelle muulle) kuin konsanaan julkiset peruskoulut.
Niissä opetetaan kyllä surutta helluntailaista uskonkulmaa eikä luterilaista tai muuta.
Toivon, että ev.lut. kansankirkko kokoaisi jo ennen rippikoulua halukkaat luterilaiset opetukseen (ainakin pari kertaa lukukaudessa) ja jättäisi eroavuudet ja sukupuolikeskustelut koululle. Siis tunnustuksellista opetusta luvalla koululaisille.
Yhteisöllisyys ei ole pelkästään seurustelua, eikä messussa käyminen tarkoita, että pitää olla kaikessa samaa mieltä papin tai muun seurakunnan kanssa, eikä sitä etteikö voisi yhtyä johonkin asiaan jopa toisissa kirkkokunnissa. Minäkään en suostu tentattavaksi, ja on ahdistavaa jos kokee että ei saa olla oma itsensä.
Pointtini oli ennen kaikkea kuvailla sitä mikä mieiestäni on virtuaalisuuden puute, ja sitä että ehtoollinen sekä muu konkreettinen osallistuminen ja vuorovaikutus on seurakuntayhteyttä Raamatun tarkoittamassa mielessä. Pysymme Kristus-viinipuun oksina näin todellisten eikä virtuaalisten tapahtumien avulla.
Nettikeskustelu ei minusta millään voi korvata seurakuntaa. Radio, tv ja netti ovat tarpeen sairaille, vanhuksille ja poikkeusoloissa. Kaikkien tulisi kuitenkin aina joskus saada esim ehtoollinen ja rukous virsineen, palvelutaloissa, sairaaloissa, kotonaan jne.
Varhaisten kristittyjen elämästä tiedämme että jp oli keskeistä, ja diakonit sitten laajensivat sitä viemällä ehtoollisen ja sanan myös sairaille ja niille jotka eivät päässeet kokoontumaan.
Minä olen melkein sinun negaatiosi tässä suhteessa. Tykkään rupatella erilaisten ihmisten kanssa ja kirkkokahveille osallistuminen on ihan must. Tosin teologisista kysymyksistä en käy keskustelua juuri lainkaan, ellei joku toinen sitä välttämättä halua. Myös avantosaunalla käyn pääasiassa siksi, että se on hyvä sosiaalinen tapahtuma, en niinkään itse saunomisen ja uimisen vuoksi. Olen myös kolmen yhdistyksen johtokunnassa ja käyn talkoissa niistä kahdessa yhdistyksessä, nekin tarjoavat oivan tilaisuuden puhua “päällimmäiset” pois.
Jostain syystä minulle tuli kirjoituksestasi kovin murheellinen olo… Ihmisiä on tietenkin monenlaisia, ja hyvä niin. Itse koin pandemian aikana kuitenkin hirvittävän raskaana nimenomaan sen, että seurakuntayhteys oli vain virtuaalinen eikä ollut mahdollista osallistua Ehtoolliseen.
Seurakuntalaisena lienen jossakin @Fratres : n ja @9x : n välimaastossa. Välillä riittävät pelkät jumalanpalveluksissa käynnit ja tuttujen tervehtimiset, välillä taas osallistun toimintaan enemmän. Ja vaikka en edes tuntisi ketään enkä puhuisi muille mitään, niin jo se että voin rukoilla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa on valtavan tärkeää. Muiden rukous kannattelee ja Kirkossa käymisestä saa lisää virtaa omaan yksityiseenkin rukoukseen.
Toki seurakuntaelämä on välillä myös rasittavaa. Sukulaisiaan ei voi valita eikä seurakuntaperheeseenkään kuuluvia. Siinä riittää kilvoiteltavaa, ainakin minulle .
Anteeksi, että ortodoksina sivuhuutelen tähän ketjuun. Vaientakaa minut jos on tarvis.
Täsmälleen näin minäkin koen. Kilvoittelu kristittynä sisältää aika paljon epätäydellisyyden sietämistä Jumalan kasvojen edessä. Oman ja toisten!
Luontainen laiskuuteni olisi kyllä elämän varrella usein jättänyt kotiin lorvimaan, ja luontainen itsekkyyteni estänyt menemästä ärsyttävien ihmisten seuraan… Ja onhan niin käynytkin välillä.
Johdatusta koen siinä millaisia ihmisiä ja tehtäviä tielleni on annettu. He ja ne ovat vieneet messuun ja yhteyteen joka tuntuu nyt elinehdolta kristittynä.
Ei ongelmaa. Tässä asiassa luterilainen opetus on hyvin lähellä sitä mitä tässä kuvaat. Seurakuntayhteys ja ehtoollinen ovat tärkeitä, eikä etenkään ehtoollista voi korvata millään virtuaalisella.
Totta - mutta pappia tarvitaan! Itse olen ollut mukana ehtoollisen vietossa, jossa porukka oli kokoontunut keittiön pöydän ympärille. Papillakin vain siviilit päällä, ei edes matkastoolaa. Viini oli ruokakaupan punkkua ja leipä itse leivottua. Mutta kyllä se pyhä ehtoollinen oli…
Tästä asiasta voi tietenkin olla erilaisia käsityksiä. Itse kunnioitan eri kirkkojen käytäntöjä ja tyydyn korostamaan tätä tärkeintä yhteistä tekijää, joka siis yhdistää kaikkia kristittyjä: usko Kristukseen.
Näkemys kirkosta ja sen viroista, ehtoollisesta ym asioista käytännöissä ja opeissa vaihtelee suuresti. Itselläni on monista niistä varmaankin aika lailla vapaiden suuntien mukainen käsitys, muun muassa yleisestä pappeudesta.
Luterilaisuus on silti minulle tärkeä sen tähden, että siellä minut on vauvana valelemalla kastettu ja identifioitu kristityksi. Kasteessa en näe mitään mystistä kuten en ehtoollisessakaan, minulle ne ovat uskoa tukevia ja vahvistavia toimituksia, eivät pelastuksen instrumentteja, mutta millään kirkolla ei tietenkään ole lupa niistä luopua.
Helluntailaisuudessa kävin kasvamassa; siellä hengellinen elämä oli kokonaisvaltaista ja asiat otettiin tosissaan, ja niin tein minäkin. Helluntailaisuuden spiritualiteetti oli usein liian villiä, mutta raamatunopetus usein ravitsevaa.
Luterilaisen kirkon näen kansankirkollisena instituutiona, joka ylläpitää kristinuskoa ilman uskomisen edellytystä ja joka toimittaa kasteita ja avioliittoon vihkimyksiä ja hautaan siunaamisia, enkä siten näe sitä erityisen hengellisenä laitoksena. Armon painotusta pidän hyvänä.
Pakko huomauttaa, että aina ei ole mahdollista eikä suotavaakaan kärsiä. On onneksi vapaus lähteä pois vääräksi ja vaaralliseksi kokemastaan yhteydestä menettämättä pelastustaan.
.