Sinä ja muut kristityt saatte jatkaa aiheista, mutta itselleni käy vaikeaksi keskustella näistä aiheista niiden menemättä kohdallani linjalle, jonka oikea sijaintipaikka olisi kriittisellä puolella.
No, onkohan asia ihan noinkaan? Vapaa tahto on mielenkiintoinen kompinaatio. Itse olen miettinyt vapaata ja sidottua ( luterilaiset puhuvat myös turmeluneesta tahdosta) pitääkö tämä ihan paikkaansa.
Vapaa tahto on ainakin minulla ja voi ratkaista monia asioita tai olla ratkaisematta. Suhteessa Jumalaan ei kuitenkaan voi alkaa uskomaan kuten voin alkaa kävelemään koska vain. Mutta ei kai tuo, että en voi alkaa uskomaan poista vapaata tahtoa? Onhan tahdolla muutenkin rajat, emmekä ajattele, silloin, että meillä ei olisi vapaata tahtoa. Jos Jumala antaa uskon lahjan, niin mihin tarvitsen vapaata tahtoa? ( Jos se nyt siis on olemassa) Tai tahtoa yleensä. Mikä merkitys tällä uskon saamisella ( Jlan. lahjana) ja minun tahdolla on? Toimivatko ne jotenkin yhdessä? Pitäisikö jonkun avata uusi aihealue VAPAA TAHTO VAI SIDOTTU?
Kriittisellä puolella aiheesta vapaa tahto on keskusteltu massiivisesti (useissa eri ketjuissa). Ei-kriittiselle puolelle voitte pystyttää puolestani aiheesta oman ketjun.
Sitä paitsi aihe on puhkikäyty ja jokainen on muodostanut siitä oman kiveen hakatun käsityksensä, ja senkin jo ennen asiasta käytyä keskustelua. Joten hyödytöntä jatkaa.
Kysy kokemukselta! Kuinka vaikeaa onkaan saada vakuuttuneiksi niitä, jotka kiihkeästi pitävät kiinni jostakin! Jos he antavat perään, he tekevät sen väkivallan uhatessa tai jonkin seikan tähden, josta heille on suurempaa hyötyä, mutta eivät koskaan vapaaehtoisesti. Ollessaan sitä vastoin kiihkottomia he antavat kaiken olla niinkuin se on ollakseen.
Martti Luther, Sidottu Ratkaisuvalta, s. 53.
En löytänyt tuolla otsikolla Vapaa vai sidottu tahto, joten enkä jossakin vaiheessa sellainen ilmestyy.
Oma käsitykseni tästä aiheesta on muuttunut vuosien aikana. Keskusteluja käydään paitsi oman näkemyksen hiomiseksi myös siksi, että lukijoihin vaikutettaisiin. Minusta olisi kiinnostavaa seurata keskustelua, jossa eri kirkkokuntien edustajat kävisivät keskustelua esim. sen pohjalta, mitä Luther aiheesta opettaa Sidotussa ratkaisuvallassa.
Olisihan se mielenkiintoista, jos keskustelu voitaisiin käydä kiihkottomasti ja ilman ennakkoasenteita. En kuitenkaan oikein pidä sitä mahdollisena, koska lähtökohdat ovat niin radikaalisti erit.
1 tykkäys
Amen, sillä arvostamaani ja arvostamaasi kiihkottomuutta en ole tarpeeksi usein tällä foorumilla tavannut.
Lueskelin iltapuhteena Heiko A. Obermanin teosta Masters of The Reformation (Werden und Wertung der reformation, 1981). Oberman mainitsee teoksessaan sivulla 158 katoliset oppineet Heinrich Deniflen ja Joseph Lortzin. Lortz keskittyi Luther/luterilaisuus kritiikissään (teoksessa Die Reformation in Deutschland, 1939) erityisesti nominalismiin. Lortzin (joka muuten suhtautui Lutheriin kunnioittavasti kontra Denifle ja aloitti katolisessa maailmassa objektiivisen luther-tutkimuksen) mukaan Luther oli tämän epäkatolisen teologian (nominalismi) ajamana pakotettu harhaoppiin ja kirkon ykseyden rikkomiseen. Dominikaani Henrich Denifle keskittyi Lutherin libidoon (teoksessa Luther und Luthertum, 1904, Denifle esitti että Luther keksi vanhurskauttamisoppinsa oikeuttaakseen moraalittomana elämänsä).
On olemassa sellainen kuin ”Denifle-Lortz teesi” tai “Lortzin teesi” jonka mukaan Luther tympääntyi via modernaan, ei tuntenut tomismia ja Akvinolaista tarpeeksi, tappeli ei-katolista nominalismia/okkamismia vastaan ja reformoi sen tuloksena. Kyseessä oli siis tappelu väärää vihollista vastaan ja sen seurauksena kirkon ykseyden hajoittaminen.
Näin siis vuosisadan alussa. Toki näihin kritiikkeihin on vastattu jo aikanaan, kun ne esitettiin akateemisessa maailmassa ennen internettiä.
Hakusanoilla Denifle, Lortz, nominalism, Luther, löytyy matskua josta itse kukin voi päätellä miten monimutkaisesta, kompleksisesta, eikä ihan niin suoraviivaisista asioista olekaan kysymys. Nominalismi ei ehkä olekaan se luterilaisuuden ongelmallinen taustaoletus ihan ongelmattomasti. Tai sitten on; 832 viestiä ja rönsyilyineen on kyllä välillä ihan pihalla siitä mikä se ongelma lopulta on…
D
1 tykkäys
Arvelen, että yllä oleva luurankomainen, ihmiselle vieras kalvakka rakenne löytyy myös katolisesta kirkosta, joka myös uskoo mm. täydelliseen syntiuhriin ja predestinaatioon. Luurangon päällä vain on paljon enemmän lihaa. Luterilaisuuden ongelma on, että ohuemmasta traditiosta johtuen luuranko kalisee kovemmin.
Tunnustuskirjat ja oppirakennelmat vaativat luurankomaisia linjanvetoja ja formulointeja. Nostan tässä kohtaa hattua ortodoksiselle kirkolle, joka välttelee yliformuloituja tunnustuksia.
Tämä keskustelu on siis käsitellyt sitä, miksi luterilaisuus kalisee enemmän kuin katolilaisuus. Tavallisen uskovan ei kuitenkaan tarvitse välittää esim. predestinaatiosta tuon taivaallista, ja hän saa uskoa esim. Jeesuksen sanat tosiksi myös synoptisista evankeliumeista, vaikka ko. sanat sisältäisivät kehotusta hyviin tekoihin.
Ehkäpä luterilaisuuden “kalina” vaimenee tietoisuuteen siitä, että luterilaisuus tunnustaa ihmiselle itsensä Lutherin suulla dispositiivisen (dispositiivinen soveltuvuus= luotuisuuteen perustuva rakenteellinen sopivuus) ja pasiivisen sopivuuden pelastukseen. (Sidottu ratkaisuvalta, s.55).
Myös Tunnustuskirjat Yksimielisyyden Ohjeessa torjuvat käsityksen, ettei ihminen ollenkaan soveltuisi pelastettavaksi. Luterilaisuus torjuu tyrmeästi kalvinistisen predestinaatio käsityksen!
1 tykkäys
Tämä osoittaa, ettei Denifle ollut tutustunut lainkaan tutkimuksensa kohteeseen!
Soveltuisi pelastettavaksi. Voitko tarkentaa tätä lausetta. Mistä tarkalleen ottaen tämä lause löytyy ja mikä käännös tunnustuskirjoissa. Kiitos.
Paavali koki ilmeisesti jotain samankaltaista kuin Luther Deniflen taholta?
Miksi emme tekisi, niinkuin herjaten syyttävät meidän tekevän ja niinkuin muutamat väittävät meidän sanovan: “Tehkäämme pahaa, että siitä hyvää tulisi”? Niiden tuomio on oikea. (Room.3:8)
Jos väitetään, että pelastus tapahtuu armosta ja uskon kautta, ei ole mielestäni ihmeellistä, jos siitä vedetään joidenkuiden taholta johtopäätös, että sillä miten eletään ei ole niin opettavien ja uskovien mielestä suurta merkitystä, kun uskovan konkreettisella elämisellä tässä maailmassa ei ole merkitystä itse ihmisen oman pelastumisen kannalta joka toteutuu armosta ja uskosta, joten kenties he opettavat pelastuksesta niin kuin opettavat siitä syystä, että voisivat suosia syntiä elämässään, josta pitäisi todellisuudessa päästä konkreettisesti vapaaksi tässä elämässä, jotta ihminen voisi pelastua.
1 tykkäys
Käänteisesti toisten sydämiin näkeminen on havaittavissa siinä, että luterilainen ajattelee sellaisen, joka pitää tekoja merkittävänä tekijänä iankaikkiseen elämään pääsemisessä, luulevan kelpaavansa tekojensa tähden Jumalalle. Minulla ainakin oli kovin kova asenne “vanhojen kirkkojen” edustajia kohtaan luterilaisena. Ajattelin, että he eivät ymmärrä syntisyytensä syvyyttä ja siksi luulevat kelpaavansa Jumalalle oman hurskautensa tähden. Luterilaisuudessahan on aika vahvana painotus siinä, että langennutta ihmistä vaivaa opinio legis, eli sinnikäs ajattelutapa, että ihmisen pitää ansaita Jumalan armo tekemällä hyvää. Jos ihminen ei ymmärrä tarvettaan luterilaiselle vanhurskauttamisopille, hän on hengellisesti sokea tai pahasti paatunut.
Tässä kuviossa konkretisoituu luterilaisuuden heikkous, koska tuollainen tapa hahmottaa toisten uskoa ei ole kosketuksissa todellisuuteen. Vankka tunnustuskirjaluterilainen luulee näkevänsä syvemmälle toisten sydämeen kuin nämä itse. Toki näihin tuumailuihin voi väittää vastaan, että olen niin paatunut, ettei minun kokemuksiini ja ajatuksiini ole luottamista. Mutta vanhoissa kirkoissa juuri tekojen merkittävyyden tähden joudutaan jatkuvasti huutamaan Jumalan armoa ja olla aralla mielellä viimeisen tuomion edessä. En tiedä, miten tähän arkuuteen, jota leimaa kuitenkin toiveikkuus, sopii paatuneisuus.
Jos taas haluaa ottaa jotenkin ekumeenisemman lähestysmistavan ja ajatella, etteivät vanhat kirkot usko lain tekoihin luottamiseen, herää kysymykseksi se, onko luterilaisuudelle mitään oikeutusta omana tunnustuskuntanaan. Jos opetuksessa voidaan korostaa hyvin vahvasti hyviä tekoja pelastuksessa, mutta silti säilyttää Jumalan armo perimmäisenä toivona, luterilainen vanhurskauttamisoppi asettuu kyseenalaiseen valoon ainakin käytännöllisestä näkökulmasta. Jos kristillinen usko ei nimittäin olekaan oikealla tavalla formuloidun vanhurskauttamisopin varassa, on skisma täysin turha.
2 tykkäystä
Ei ole tarkoitus lähteä Denifleä kritisoimaan. Hän kirjoitti poleemisesti, se oli ajan henki. Karl Holl esitti Deniflen käsitystä vastaan (vanhurskauttamisesta) adekvaattia kritiikkiä jo vuosikymmeniä sitten.
D
1 tykkäys
No löydät sen Yksimielisyyden Ohjeen supistetusta versiosta perisyntiä käsittelevästä kohdasta ihan uusimmastakin painoksesta. Sivuja en nyt pysty antamaan, koska olen tämän hetkisesti metsässä kävelyllä. Tuossa kohdassa torjutaan Flaciolainen harha, jonka mukaan ihminen olisi kadottanut syntiinlankeemuksessa kokonaan luotuisuutensa.
Minä en ole paljoa lukenut ortodoksista kirjallisuutta, mutta lukemani kirjoitukset eivät ole antaneet kuvaa ihmisistä, jotka eivät aidosti kokisi olevansa syntisiä, jotka tarvitsevat armoa (näkökulmastani yhtä aidosti ja intensiivisesti kuin monet luterilaiset uskovat). Jos tai kun luterilainen uskova tiedostaa syntisyytensä ja armontarpeensa, niin näkökulmastani ei yhtään sen vähempää ortodoksinen uskova. Esim.:
Paterikonissa kerrotaan, kuinka oppilas sanoi vanhukselle: »Se ja se näkee enkeleitä.» Vanhus vastasi: »Ei se ole ihmeellistä, että hän näkee enkeleitä, mutta ihmetellen katsoisin sellaiseen, joka näkee omat syntinsä.» Niin lyhyt kuin tämä vanhuksen lausuma onkin, siihen sisältyy syvä hengellinen ajatus, sillä vaikeinta on oppia tuntemaan itsensä. (s. 24)
Voin myös panna merkille, mitä pyhät isät tarkoittavat sanoessaan, että luonteen puutteellisuudet säilyvät pyhilläkin – jotta he pysyisivät nöyrinä. (s. 26)
Herra on kuitenkin laupeudessaan antanut meille heikoille avuksi katumuksen, koska turmeltunut luontomme on niin kovin taipuvainen syntiin. (s. 28)
Mitä lähemmäs Jumalaa ihminen pääsee, sitä viallisemmaksi ja syntisemmäksi hän itsensä tuntee. Jumala varjelkoon ihmistä siltä, että hän alkaisi pitää itseään vanhurskaana. (s. 58)
Kiitos olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen siitä, että Hän laupeudessaan päästi sinut sisäisen hämmennyksesi taakasta. Se apu tuli sinulle uskosi mukaan eikä ole minun syntisen, monin tavoin kaikenlaisten syntien sitoman, ansiota. (s. 67)
Olen kuin savusauna: toisia pesen puhtaaksi, mutta itse pysyn yhtä mustana. (s. 101)
Mitä olisinkaan ilman Jumalan apua? Vain tomu ja inhottava haiseva raato. (s. 125)
Herra, anna minun nähdä rikokseni ja olla veljeäni tuomitsematta. (s. 167)
Sydämellinen kiitos pyhittäjä Serafimin ikonista. Näen hengessäni hänen elämänsä ja tarkastelen omaa tyhjään elämistäni: kauhistuttavalta tuntuu, toisinaan tekisi mieli repiä tukka päästään oman huolettomuutensa tähden. (s. 190)
Isä Johannes: Valamon vanhuksen kirjeitä. 1976.
4 tykkäystä
Ajattelee kuka ajattelee. Minä en tunne kovinkaan montaa joka noin ajattelisi.
Tai konkretisoituu jonkinlaisen luterilaisuuden jonkinlainen heikkous.
D
1 tykkäys
Mielestäni Lutherin ymmärtämiseksi on ennen kaikkea pidettävä mielessä hänen ahdistuksensa lain alla tai hänen ahdistuksensa askeettisessa ja hyvin vaativassa kristillisyyden muodossa, jossa hän pitkään eli ja jossa hän alituiseen tunsi, ettei hän täytä mittaa.
Jos joistakuista muista (kuin Deniflestä), jotka eivät ole eläneet omakohtaisesti lainkaan läpi samankaltaisia hengellisiä ahdistuksia joita Luther koki, Lutherin ydinajatukset vaikuttavat liian abstrakteilta tai pahimmillaan (väärin tulkittuina tai asiayhteydestään irtitempaistuna) sellaisilta, että ne antavat luvan melko lailla helppoon ja huolettomaan elämään, ne näkemykset johtuvat varmaan siitä, ettei ole yhteistä ahdistusta edellyttävää kokemusmaailmaa, sillä jos olisi, usko ymmärrettäisiin Lutherin tavoin luottavaiseksi ja eläväksi suhteeksi armolliseen Jumalaan, joka on syntynyt ahdistuksen keskellä ja syntyy myöhemminkin usein ahdistuksessa, josta seuraa hyviä asioita, joihin ei kuitenkaan turvauduta lainkaan Jumalan edessä. Oletko samaa mieltä?
2 tykkäystä