Vapaissa suunnisssa on tietysti erilainen kastekäsitys, luterilaisissa kirkoissa kaste nähdään uudestisyntymisen hetkenä. Jos se ei mene luterilaisessa kirkossa näin, osaatko sanoa miten se sitten menee.
Vaikea sanoa, kun itse en ole päässyt eroon lain ahdistavuudesta, vaan löydän hyvin usein sen syyttämästä itseäni tekemistäni synneistä. Tiedollisella tasolla pääsen eroon noista syytöksistä usein unioajattelun kautta, eli kun tiedän syntieni olevan uskoni kautta Kristuksen kannettavana, ei laki enää voi syyttää minua tekemistäni synneistä. Tätähän Lutherkin toistaa monin kohdin. Käytännön tasolla tämä ei kuitenkaan ole helppoa kun tietyt tekosynnit toistuvat toistumistaan elämässäni, enkä pääse niistä eroon, vaikka kuinka toivon niin tapahtuvan.
Sellaiselle ihmiselle, jolle tietoisuus Pyhän Jumalan olemassaolosta on selvä, kysymys siitä, onko mahdollista saada rauha Jumalan edessä ilman että olisi itse vielä saavuttanut täydellisyyttä, on elämän ja kuoleman kysymys. Mihin muuhun ajautuisi kuin lamauttavaan ahdistukseen, jos tuomionkestävyys Pyhän Jumalan edessä perustuisi siihen, ettei ainoastaan havaitse tulevansa elämässään kaiken aikaa entistä paremmaksi, vaan myös siihen, että lopulta huomaa, ettei riko missään kohdin (Jaak. 2:10), esim. ei lankea enää yhteen ja samaan helmasyntiin? Jos ei voi rauhoittaa omaatuntoaan sillä, että armo Jumalan sydämellä syntistä kohtaan riittää pelastukseen, millä rauhoittaa sen? Silläkö, että kenties huomenna tai ylihuomenna tai ensi vuonna tulee tuomionkestäväksi, jos riittävästi tekee jotakin Jumalaa avuksi huutaen tai Jumalan armon antamin voimin, huomaten jossain vaiheessa vihdoin, ettei enää lankea sanoin, ajatuksin ja teoin, ja huomaten, että motiivitkin ovat kaikin puolin puhtaat?
Jos tai kun synnit ovat vakavia asioita, ne on saatava anteeksi. Jos syntien anteeksianto sen jälkeen, kun ne on annettu anteeksi, perustuisi siihen, että niistä on konkreettisessa mielessä yhä enenevässä määrin vapauduttava ajatuksissa, sanoissa, teoissa ja motiiveissa, mikä muu kuin hirmuinen ahdistus olisi seurauksena, jos ei havaitsisi edistyvänsä? Jos luettu vanhurskaus tai forenssinen vanhurskautus tai armo yksin Jumalan sydämellä uskovaa syntistä kohtaan ei yksin riitä omantunnon rauhoittamiseksi, uskovan ihmisen on rakennettava rauhansa Jumalan edessä nähdäkseni sekä sen varaan, että Jumalan sydämellä on armo häntä kohtaan, että sen varaan, että hän havaitsee tulevansa konkreettisessa mielessä paremmaksi ihmiseksi sanoissa, ajatuksissa, teoissa ja motiiveissa.
1 tykkäys
Jos Kristus on ottanut syntini kantaakaseen, niin ovathan ne silloin minun ja Jumalan väliltä poissa. Psyykkinen tunto syyllisyydestä toki jää, sillä eihän vanha aatu mihinkään häviä ja tuo syyllisyys on monesti masentava, ainakin minulle. Selviän siitä aina kuitenkin, jos en heti, niin jonkun päivän päästä.
Ps. Enkä ole tullut paremmaksi ihmiseksi. “Eiväthän terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.” Eikä Jeesus ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.
2 tykkäystä
Miten 9x tai joku toinen luterilainen selittäisi vaikeutta, joka mielestäni syntyy siitä, että lain kolmatta käyttöä tähdennetään uskovalle? Laki saa aikaan Paavalin ja Lutherin mukaan vihaa ja sitä, minkä se kieltää (esim. Room. 4:15; Room. 7:5, 7-11; 1 Kor. 15:56), joten jos uskovankin “liha” on syntinen ja kapinallinen, eikä edes voi alistua Jumalan lain alle (Room. 8:7), miksi lakia on erityisellä tavalla tähdennettävä uskovan vanhalle luonnolle?
1 tykkäys
Minä olen aika yksinkertainen, joten minulle on tähän kelvannut pyhän Augustinuksen yksinkertainen vastaus.
Teksti englanninkielinen käännös Augustinuksen Psalmien selityksistä, psalmi 140:6 “Nuo röyhkeät virittävät ansan minulle, pingottavat saalislankoja, jaloilleni ansoja, polun varrelta he minut pyydystävät.”
- But those “proud ones have hidden a trap for me;” they have sought to trip up my steps. And what have they done? “And have stretched out cords as traps.” What cords? The word is well known in holy Scripture, and elsewhere we find what “cords” signify. For “each one is holden with the cords of his sins,”5750 saith Scripture. And Esaias saith openly, “Woe to them that draw sin like a long rope.”5751 And why is it called a “cord”? Because every sinner who persevereth in his sins, addeth sin to sin; and when he ought by accusing his sins to amend, by defending he doubleth what by confession he might have removed, and often seeketh to fortify himself by other sins, on account of the sins he hath already committed.…But these their sins they “spread” for the righteous, when they persuade them to do the evils which they themselves do. Therefore he said, “they spread cords and traps;” that is, by their sins they desired to overthrow me. And where did they this? “Beside the paths have they laid a stumbling-block for me:” not in the paths, but, “beside the paths.” Thy “paths” are the commandments of God. They have “laid stumbling-blocks beside the paths;” do not thou withdraw out of the paths, and thou wilt not rush upon stumbling-blocks. Yet will I not that thou shouldest say, “God should prevent them from laying stumbling-blocks beside my paths, and then they would not lay them.” Nay, rather, God permitted them to “lay stumbling-blocks beside thy paths,” that thou shouldest not leave the paths.
Ajattelin uskovana, että “pistin lihassa” (2 Kor. 12:7) on se Jumalan keino, jolla vanhaa luontoani pidetään kurissa. Pistin oli Paavalin lihassa sen tähden, ettei hän ylpeilisi. Monenlaiset kärsimykset ja nöyryytykset pitävät ylpeää luontoamme kurissa ja aisoissa. Ja ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä (Room. 5:3).
Luther ja uskonpuhdistus keksi tämä lain käyttötavat. Itse en näe kovin suurta eroa käyttää kaikkia lain muotoja ja kohdistaa niitä kristityille. Moni kristitty ei myöskään jäsennä elämäänsä joidenkin 3 lain tai 1 lain käyttötavan mukaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että koko jakosysteemi on heille vieras. Lisäksi jos käytämme lain kolmatta osaa sen pastoraaliset ohjaustekstit eivät ole kummoisia, näin ollen koko aparaatti ei ole tuottanut sitä mitä sen kai toivottiin tuottavan.
Kärsimykset varmasti voivat tuoda nöyryyttä. Mutta on myös muitakin tapoja karsia syntiä. Vanha luterilaisuudessa paasto oli yksi merkittävä tekijä kilvoituksesta. Nykyään sitä tapaa harvemmin.
Kristinuskon tarkoitus on tietysti tulla paremmaksi ja pyhittäytymisen on tarkoitus kasvaa. Meidän on tultava Kristuksen kuvan kaltaisiksi, se ei tosin käy hetkessä vaan tarvitsee kuuliaisuutta ja kärsivällisyyttä.
Tuo salaperäinen pistin tosiaan kirvoittaa ihmisistä monenlaisia mielikuvia.
Minä yhdistän sen raamatunjakeeseen Korkea veisun jakeet 5:6-8.
Pistin jättää jälkeensä rakkaudesta haavoittuneen so.rakkaudesta sairaan. Rakkaudesta sairas etsii rakkautensa kohdetta minkä tahansa esteen läpi, eikä tyydy muuhun kuin rakkauden kohteeseen.
2 tykkäystä
Minusta vastaus arvoitukseen löytyy ihan siitä samasta virkkeestä pilkun takaa. Eli näkisin kyse olevan demonista, joka kiusasi Paavalia samaan tapaan kuin demonit kiusasivat erämaaisiä.
Saatanallahan siinä on sormensa pelissä kun ikuinen, tosi rakkaus jättää ajassa elävään pistimeltä tuntuvan sairauden eikä paratiisimaista tilaa.
Seuraavat kohdat Yksimielisyyden ohjeesta erottelevat kaiketi tuota ehdollinen-ehdoton-erottelua, joka yo. lainaamassani viestissä esiintyy. Kohdassa viisi evankeliumi merkityksessä Kristuksen opetus, kohdassa kuusi evankeliumi laki-evankeliumi-dialektiikan kautta käsitettynä.
- Tämä kiista on saanut alkunsa siitä, että Pyhä Raamattu käyttää sanaa ’evankeliumi’ eri merkityksissä. Sen johdosta me ilmoitamme uskovamme, opettavamme ja tunnustavamme seuraavan: On oikein sanoa ja kirjoittaa, että evankeliumi on parannuksen ja syntien anteeksiantamuksen julistusta, silloin kuin sanalla ’evankeliumi’ tarkoitetaan koko sitä Kristuksen oppia, jota hän itse julisti opetusvirkaa hoitaessaan kuten myös hänen apostolinsa. Tässä mielessä sanaa käytetään Mark. 1 ja Ap.t. 20.
- Jos kuitenkin laki ja evankeliumi esitetään vastakohtina ja sanotaan Moosesta lain, Kristusta evankeliumin saarnaajaksi, siinä tapauksessa evankeliumi ei ole parannus- tai nuhdesaarnaa, vaan se on sanan varsinaisen merkityksen mukaisesti yksinomaan lohdutussaarnaa, ’iloinen sanoma’, joka ei nuhtele eikä pelästytä vaan joka lohduttaa lain kauhistuttaman omantunnon. Se vetoaa yksin Kristuksen ansioon, ja saarnaamalla suloisesti kristuksen ansaitsemasta Jumalan armosta ja laupeudesta se rohkaisee pelästyneen omantunnon.” (Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmä, 5. aff., ”Laki ja evankeliumi”)
Ongelma saadaan helposti aikaan, jos erottelu tehdään muutenkin kuin ajatuksellisesti, in mente. Sellaista puhetta en ymmärrä muuten, että hyviä tekoja nyt saataisiin tehdä; minusta se implikoi sitä, että aiemmin ne olisivat olleet jotenkin kiellettyjä, eikä oikeammin olisi sanoa, että ne olivat, nimittäin ilman Pyhää Henkeä, mahdottomia, sillä tuolloin ajatus on, että ne olisivat ensimmäiseltä prinsiipiltään lähtöisin ihmisestä eivätkä Jumalasta.
Kun puhutaan jumalallisista trinitaarisista ikuisista (Tuomas Akvinolaisen teoria persoonista substantiaalisina suhteina, vai tarkoititko jotain Augustinuksen ajatusta) suhteista puhutaan suhteesta ekvivokaalisesti suhteessa luotuihin suhteisiin, jotka ovat pienin oleva, ens minimum, olemassa vain kahden välissä, ja jotka voivat lakata olemasta; ja joista nominalistit kiistävät reaaliset suhteet, sikäli kuin lähteeni puhuvat totta.
Eikö pyhitys ole sitä Raamatun mukaan, että Kristus saa meissä yhä enemmän muotoa? Liha ei pyhity, vaan se pysyy vannnoutuneena Jumalan vihollisena niin kauan kuin elämme, eli olemme samanaikaisesti vanhurskaat ja syntiset. Vanhurskaat Kristuksen tähden, eikä koita päivä, että olisimme sekunninkaan vanhurskaat itsessämme. Pyhityksemmekin on aina vajavaista ja siihen soveltuu Lutherin sanat: “hurskas ihminen tekee kaikissa hyvissä teoissaankin syntiä.”
Totta kai liha pyhittyy. Kun ihminen pyhittyy, hän pyhittyy koko olemukseltaan. Vai ovatko armonvälineetkin jonkinlaisia abstraktioita, jotka vaikuttavat vain osaan ihmistä eivätkä ihmisen koko olemukseen?
1 tykkäys
Ymmärrän. En vaadi sinua vastaamaan. Erityisesti haluan korostaa arvostavani sitä, että vaivauduit v. 2018 kirjoittamaan kirkkokunnan vaihdostasi niinkin seikkaperäisen selonteon julkisuuteen. Kiitos siitä. Mutta tulet sanoneeksi minua tarkoittaen: “- -turhauttaa viestisi, kun minusta et huomioi, mitä olen kirjoittanut- -”. Niinpä minun täytynee huomioida, mitä kirjoitit, ja vastata jotakin, etten vaikuttaisi ylimieliseltä.
Tekisi muuten mieli vaihtaa tämän keskustelun otsikko muotoon “Luterilaisuuden oletetut ongelmalliset taustaoletukset”. Toistan väitteeni, että jos luterilaisuudessa on jotakin ongelmaa, niin sen täytyy ilmetä luterilaisessa opissa ja käytännön elämässä, jollakin ihmiskielin kuvattavalla tavalla. Joku saisi kertoa, mikä se ongelma on ja missä. Myöhemmässä vaiheessa filosofit voivat sitten viisastella siitä, johtuuko tämä ongelma “taustaoletuksista” vai jotakin muusta.
(Lihavoinnit minun.) Tunnustuskirjat muotoilee lain toisen käytön seuraavasti: “se opettaa ihmiset tuntemaan syntinsä” (Yksimielisyyden ohje, Tiivistelmä, kohta 6). “Epätoivoa” ei tietääkseni tässä yhteydessä mainita, ja Tunnustuskirjojen painetun laitoksen hakemiston hakusana “epätoivo” osoittaa, että epätoivoa pidetään kielteisenä asiana. Vielä vähemmän luterilaisuus opettaa epätoivon olevan lain “pääasiallista” käyttöä. Riviluterilainen ei todellakaan tunnista itseään Mikniuksen 11-sivuisesta nominalismitekstistä. Syntien tuntemisen taas pitäisi olla kaikille kristityille yhteinen itsestäänselvyys. Miksi muuten katolinen messu alkaa synnintunnustuksella?
Muistutan, että “luterilainen” vanhurskauttamisoppi ei ole mikään luterilainen keksintö vaan kaikille kristityille (toivottavasti) itsestäänselvä totuus, jonka apostoli muotoilee seuraavasti: “Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta - -” (Room.5:1). Apostolin mukaan Jumala todella toisaalta vaatii ihmiseltä vanhurskautta, ja ongelmana on se, että ihminen on synnin alla (Room.3:9) ja vailla Jumalan kirkkautta (Room.3:23); Jumalan ratkaisu tähän ongelmaan on Kristuksen lunastustyön hankkima lahjavanhurskaus (Room.3:24).
Jos joku (vaikka Miknius) pitää “luterilaista” vanhurskauttamisoppia virheellisenä, olisi kohtuullista näyttää, missä kohtaa tunnustuskirjoja, tai vaikka jotakin luterilaista katekismusta, se virhe on.
3 tykkäystä
Tuossa edellä kirjoitin saman asian mitä sinä kirjoitat toisin sanoin. Kukaan ei varmasti ajattele olevan itsessään vanhurskas. Hurskas tekee kaikissa hyvissä teoissakin syntiä, lutherin mukaan. Luther puhukoon itsensä puolesta, minä en ainakaan tee.
En nyt tiedä mitä tuolla tarkoitat. Luterilaiset näkevät lihan valtana joka on tuhottava. Joten miten se pyhittyisi.
Luterilaisuuden yksi ongelma on se, että se hylkäsi kanonisen oikeuden ja ekumeenisien konsiilien säännöt. Lisäksi se hylkäsi kirkon traditiosta monia osia ja muodosti uuden tradition vanhan tilalle. Lisäksi he perustivat uuden kirkon. Kaikki nämä näkyvät meidän kirkon hengellisessä elämässä. Täten myös apostolinen jatkumo on katkennut ainakin meidän Suomen ev. lut. kirkossamme. Tuossa nyt muutamia mainitakseni. Voimme tietysti vaihtaa ajatuksia näistä ongelmista.