Osittain kyllä, esimerkiksi pappien naimattomuusasiassa. Perusteluja: CA XXIII.
Vain osittain. CA I tunnetusti vahvistaa, että klassisten konsiilien oppi Kristuksesta nimenomaan hyväksytään. Kirkolliset säädokset, joita ei voi perustella Raamatulla, hyväksytään vain ehdollisesti, kuten CA XIV sanoo.
Traditiota ei voi pitää ehdottomasti sitovana, kuten CA XXVIII perustelee.
Kuinkas muutenkaan. Kun kristillisyys toimii sukupolvesta toiseen, sille muodostuu traditio. Ei sitä meillä kuitenkaan aseteta Raamatun yläpuolelle.
Ei kirkkoa voi perustaa; on vain yksi kirkko, jonka perustaja on Kristus. Luterilaisten kirkkokäsitykseen kuuluu se, että Rooman paavin vallasta on mahdollista sanoutua irti; tämä voi tietysti näyttää uuden yhteisön perustamiselta, mutta ei varsinaisesti sitä ole. Kirkon olemuksesta: CA VII. Apostolisen opin jatkumo ei ole katkennut. Tarkoittanet Rooman kirkon vaatimaa piispojen ns. apostolista seuraantoa. Tätä ei voida pitää Raamatussa säädettynä. Asiaa selvittää dokumentti “Paavin valta ja johtoasema”, Paavin valta ja johtoasema - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko.
Tämä erimielisyys perustuu väärinkäsitykseen. Ensimmäisessä virkkeessä “liha” tarkoittaa ihmisen turmeltunutta ja langennutta luontoa. (Raamatussa esiintyy tällaista liha-sanan käyttöä). Jälkimmäisessä virkkeessä “liha” tarkoittaa ihmisen fyysistä ruumista.
Aidosti vastaan, että tuossa näyttää olevan outo käsitys siitä, mitä luonnolla tarkoitetaan. Sitä voi verrata niin, että ihmisen luontoon kuuluu vaikka kymmenen sormea ja äly, joka kykenee käsittelemään abstrakteja konsepteja.
Katolinen ajatus on, että on olemassa vain yksi ihmisen luonto. Se, mikä on luomisessa annettu. Se on ihmisen olemus eli essenssi. Sitten jokainen ihminen on aksidentaalinen eli ei välttämätön toteutus siitä. Synti on tässä toteutuksessa, ja on siksi efektiivisesti korjattavissa. Ei täydelliseksi asti, koska ihminen lopulta kuitenkin kuolee, ja elää siihen asti langenneessa maailmassa.
Luterilainen ajatus, ainakin kun professori Makkosta kuuntelin viimeksi, on sellainen, että ihmisellä on kaksi luontoa. On lankeamaton ihmisen luonto, joka menetettiin. Sitten on synnin luonto, joka ihmisellä on nyt. Ja Jeesus inkarnaatiossa sekä omaksui Jumalan että ihmisen lankeamattoman luonnon, mutta ristillä myös tämän synnin luonnon.
Luulen, että tuossa on jotenkin mennyt sekaisin se, että sanaa luonto voidaan käyttää muutamassa eri merkityksessä. Mutta käsittääkseni protestanttiseen ajatteluun kuuluu aivan aidosti tällainen ihmistä koskeva dualismi. Siksi luterilainen vanhurskautus tarkoittaa ihmisen synnin luonnon peittämistä Kristuksen armolla, ansioilla, verellä tai milloin milläkin. Ehdottomasti korostaen, että se ihminen siellä, kuin läjä kakkaa tai sinne päin, pysyy läjänä kakkaa.
Lasarus-veljillä oppiin kuului se, että ihmisellä tapahtuu uskoontulon hetkellä luonnon vaihto. Mutta synnin luonnosta jää jäljelle vanhan luonnon tottumuksia, jotka sitten pitää käytännössä taistella pois. Eli jotenkin kummassa näyttää siltä, että kalvinistisessa ajattelussa ihmisestä tulee uskoontulon hetkellä sitä, mitä katolinen oppi väittää ihmisen olevan kaiken aikaa.
Kuitenkin yhdistävä juttu kaikissa näistä puhetavoista on se, että luonto itsessään on diskreetti entiteetti. Ainoastaan sen implementaatio ajassa, paikassa ja yksilössä vaihtelee. Tai joidenkin mukaan ei teoriassa tee edes sitä, vaikka käytännössä tekeekin. Kyllä luterilainenkin linnakundi voi jättää rikollisen elämän taakseen, eikä vain kasvaa rikollisuutensa aina vain syvemmässä tuntemisessa.
Luther opetti Isossa katekismuksessa kasteesta muun muassa:
että ilman uskoa kaste jää hedelmättämäksi merkiksi:
“Milloin uskoa harjoitetaan niin, että se tuottaa hedelmää, kaste ei ole tyhjä vertauskuva, vaan siihen liittyy myös vaikutus. Mutta jos uskoa ei ole, se jää pelkästään hedelmättömäksi merkiksi.”
ja että uudelleen kastaminen ei ole tarpeen:
“Kasteessa näet annetaan armo, henki ja voima, jotka nujertavat vanhaa ihmistä, niin että uusi pääsee nousemaan esiin ja vahvistumaan. Siksi kaste pysyy aina voimassa. Vaikka joku meistä luopuisikin siitä ja lankeaisi syntiin, meillä on kuitenkin aina avoin tie siihen takaisin, jotta vanha ihmisemme saataisiin jälleen nujerretuksi. Mutta vedellä meitä ei enää tarvitse valella. Sillä vaikka joku antaisi upottaa itsensä veteen sata kertaa, kaste on silti vain yksi. Kasteen vaikutus ja merkitys säilyvät jatkuvasti.”
että “moni” (saksankielisessä alkutekstissä “viele”) myös lapsena kastetuista on saanut Pyhä Hengen:
“Kristuksen oma toiminta on sitova todiste siitä, että lapsikaste on hänelle otollinen, onhan näet Jumala tehnyt monista tällä tavoin kastetuista pyhiä ja antanut heille Pyhän Hengen. Vielä nykyisinkin tapaa monia, joiden opista ja elämästä huomaa, että heillä on Pyhä Henki.”
Lutherin Iso katekismus ei näytä opettavan kerran tapahtuneen kasteen olevan väistämätön pelastusautomaatti edes lasten kohdalla. Iso katekismus opettaa kasteesta eräänlaisena jatkuvana prosessina, jossa kaste on kuin päivittäin päälle puettava vaate, jota kastetun kristityn on syytä kantaa yllään aina, mikäli haluaa hänestä löytyvän uskoa ja sen hedelmiä:
“Siksi jokaisen on pidettävä kastetta joka päivä päälle puettavana vaatteena. Sitä hänen on kannettava aina, mikäli hän mielii, että hänestä jatkuvasti löytyisi uskoa ja sen hedelmiä, että hänen vanha ihmisensä tukahtuisi ja että uusi varttuisi hänessä. Jos me näet aiomme pysyä kristittyinä, meidän on harjoitettava sitä tekoa, joka on tehnyt meidät kristityiksi. Jos joku lankeaa siitä pois, hänen on palattava siihen takaisin.”
Liha = ihmisen ruumis. (Erotukseksi sielusta.) Kun ihminen pyhittyy, hänen ruumiinsa - siis lihansa - sielunsa ja koko olemuksensa pyhittyy. Pyhittyminen on kuitenkin kilvoitteluun yhteydessä prosessi, jossa voi olla jatkuvaa kasvua ja kirkastumista mutta myös takaiskuja ja tahriutumista. Osalle luterilaisista tästä puhuminen on vaikeaa, koska he operoivat abstraktilla vanhurskautusopillaan, joka on hyvin mustavalkoinen: ihminen on joko täysin turmeltunut tai täysin vanhurskautettu. Oikeastihan tilanne ei ole koskaan tuollainen, vaan aina on kyse harmaasävyistä ja keskeneräisyydestä, todellisesta taistelusta.
Passiot sinänsä tulevat aina pysymään passioina. Mutta ajatuksena on, että moraaliset, älylliset ja teologiset hyveet ohjaavat niitä. Se, mitä ei tapahdu, on että passiot katoaisivat johonkin. Lihan pyhittyminen ei tarkoita sitä.
Mutta jos sanotaan, että liha on “sitkeä” tai “vannoutunut” tai jotain vastaavaa, mikä viittaa päätöksen tekemiseen tai päättäväisyyteen, niin silloin puhutaan höpöjä. Aivan kuin henkilö sanoisi, että hänellä on laskelmoiva alkoholismi tai viekas seksuaalinen halu.
Asioiden ymmärtämistä haittaa jos ei tiedosteta, milloin puhutaan asiasta sinänsä ja milloin puhetapa on retorinen. Gillespien kirjasta luin sen verran, että käsittääkseni Luther ei uskonut mihinkään loogiseen tai kirjaimelliseen totuuteen, edes Raamatun osalta, vaan että totuus on aina retorinen. Eli jos tuo “lihan vannoutunut vihollisuus” on Lutherin puhetta, niin sitä ei ole tarkoitettu ilmaisemaan tosiasiaa, vaan lähinnä vain suosittelemaan henkilöä olemaan varuillaan halujensa kanssa.
Liha luterilaisuudessa ymmärretään toisella tavalla, se ei kuvaa ruumista vaan ihmisen turmeltunutta tahtoa, tahto elämää johon kuuluu taipumus ja vihollisuus Jumalaa vastaan. Paavalin sanoin ne jotka ovat lihan vallassa eivät voi olla otollisia Jumalalle. Liha ja Henki myös taistelevat ihmisestä. Liha on kaaosvalta joka on tullut maailmaan syntiinlankeemuksen seurauksena. Liha ei myöskään pyhity vaan se tulee kuollettaa. Lihan teot ovat myös ilmeiset raamatun paheluetteloissa. Lihan teot ilmenevät ruumiimme ja sielumme kautta. Ruumis ei ole yhtä kuin liha.
Millä tavalla luterilainen vanhuskauttamisoppi on abstrakti. Eikö ihminen sitten ole yhtä aikaa täysin turmeltunut lihan puolesta ja täysin vanhuskautettu Jumalalle kelpaava hänessä olevan Kristuksen tähden. Mikä tässä olisi väärää.
Ylösnousemus ruumis on vapaa lihasta turmeluksesta jolloin se on pyhä. Ihmisen olemus pyhittyy jo täällä mutta ei liha. Vain Jumala osaa erottaa nämä täysin toisistaan. Timo_k on oikeassa siinä, että ruumis johon kuuluu myös, luonto ja tahto pyhittyvät jo nyt. Paavali sanoo antakaa ruumiinne eläväksi ja pyhäksi uhriksi Jumalalle. Kysymyksesi oli hyvä.
Tässä sekoitat asiat. Puhut uudestisyntymisestä ja kilvoituksesta ja tällä perusteella torjut lapsikasteen uudestisynnyttävän voiman. Näyttää siltä, että ongelma on kasteen ymmärtämisessä se ei ikään kuin sisällä uskoa, Jeesusta. Näin kaste on eri asia kuin usko. Onko tämä arvio oikea?
Tässä on oikeastaan koko se taustaoletusten läjä, mikä minulle on aivan alusta asti (tai isä Rippergerin mustan tiiliskiven eli Introduction to the Science of Mental Health aloittamisesta lähtien) ollut kaiken aikaa selvä.
Luterilaisuuden ongelmallinen taustaoletus on se, että tahto on itsessään oleva (ellei silti ihan itsensä luova). Juuri tästä Gillespie kertoo nominalismin ja humanismin yhtenä piirteenä. Kaikki sellainen tässä keskustelussa on tyhjäkäyntiä ja taustakohinaa, mikä ei ota huomioon tätä keskeistä eroa.
Pitäisi ymmärtää, että ajatus synnin luonnosta on sama kuin ajatus tosiolevasta tahdosta. Se, mitä katolisuus pitää lankeemuksen luomana harhana ja ihmisen vihollisuuden aksidentaalisena eli ei pysyvänä eikä välttämättömänä ilmentymänä, luterilaisuus pitää nimenomaan ihmisen pysyvänä piirteenä.
Puhe turmeltuneesta tahdosta on nimenomaan nominalismia. Siinä on asia, mitä ei reaalisesti ole olemassa, mutta se luodaan tai sille annetaan olemassaolo nimeämällä se.
Jos luterilaiset ymmärtäisivät katolisen, siis skolastikkojen ja realistien puhetavan, niin he ymmärtäisivät, että tässä on joko kyse kahdesta (nominalistisesta) sanapelistä, jotka sanovat samat asiat hieman eri tavalla, tai sitten katolinen versio kuvaa todellisuutta ja luterilainen versio ei tavoita todellisuutta.
Se, että ihmisen tahdon väitetään olevan pysyvästi turmeltunut, ei ole tosiasia millään tavalla, ei edes luterilaisuudessa, vaan se on pelkkä sanontatapa. Olen jo aikaisemmin miettinyt sitä, että A. N. Whiteheadin fallacy of misplaced concreteness ei välttämättä tarkoittanut tätä, mutta kirjaimellisesti katsoen siitä on tässä kyse. Eli luterilaisuuteen kuuluu hirmuinen määrä retorisia puhetapoja, joista nykyajan luterilaiset puhuvat niin kuin ne retoriset muotoilut olisivat asioita todellisuudessa.
Sitten, kun niille nominalistisesti oletetaan itsenäinen olemassaolo ja itsenäinen toimijuus, niin on kauan sitten unohtunut, että niillä on edes syntysyytä tai alkuperää. Johtuu siitä, että niiden alkuperä on siinä retorisessa ilmaisussa. Eli Lutherin puhe synnytti uutta todellisuutta. Mutta kuitenkin sellaista, mikä on olemassa vain hänen kuulijoidensa ja seuraajiensa mielen sisäisesti.
Olen koko ajan väittänyt, että Luther oli nominalisti. Sitten joku on väittänyt, että Luther vastusti nominalisteja. Mutta miten ihmeessä se tarkoittaisi, että Luther ei itse ollut? Lutherin ajattelussa todellisuus oli nominalistinen. Mutta siitä aiheutui Jumalan olemusta ja ennen kaikkea ihmisen pelastusta koskeva ongelma. Jonka Luther ratkaisi keksimällä teologisen retorisen rakennelman sen nominalismin päälle, ei sen ulkopuolelle. Luterilaisuus on nominalismia eräänlaisella Raamattuun perustuvalla retorisella poikkeuksella, joka koskee ihmisen pelastusta.
Olen miettinyt, että tapa, jolla muutaman vuoden ajan yritin selittää Jeesuksen ja Nikodemuksen keskustelua Joh. 3:ssa tai pelastusta jonkinlaisena ihmisen inklinaationa, oli vähän samaa puuhaa kuin mitä Luther ja mitä C. S. Lewis ovat tehneet. Eli yritystä luoda konkretiaa johonkin, mistä se kipeästi puuttui. Katolisesta näkökulmasta katsoen se oli kaikki aivan turhaa askartelua. Tuskin tulen koskaan lukemaan Narnia-kirjoja. Ja Till We Have Faces—suomennettu Kasvoista Kasvoihin—jonka luin 2016-17 talven aikana, joka on kuulemma Lewisin vähiten luettu, mutta oli hänen oma suosikkinsa, on hyvä puolikas vastaus.
Sinun ja kaikkien tulisi ymmärtää, että tuo lause on täysin mahdollista lukea ja käsittää muullakin kuin luterilaisella tavalla. Ongelma on siinä, että katolisen teologian valossa on mahdollista pohtia luterilaista, mutta päinvastoin sama ei onnistu. Luterilainen teologia vaatii, että sanontatapojen ja todellisuuden välillä on vastaavuus, jota niillä ei todellisuudessa ole, ja siksi luterilaisesta mentaliteetista käsin katolista tapaa ajatella on aivan mahdotonta käsittää.
Väitän, että kyse on Platonin luolasta. Luterilainen katsoo varjoja seinällä ja ajattelee, että ne ovat todellisuus. Katolinen teologia, siis skolastiikka ainakin, taas sisältää tavan ajatella niiden varjojen ja niiden aiheuttajien suhdetta. Tuo turmeltunut tahto on yksi sellainen varjo seinällä, minkä luterilainen ottaa kuin todellisuuden osana. Kun taas katolisessa teologiassa ihmisen tahto on seurausta siitä, mihin passiot yksinään tai ymmärryksen hillitsemät passiot sitä ohjaavat.
Asian suhteen mikään ei edisty mihinkään niin kauan kuin luterilaista tapaa ajatella vain kerrataan. Miksi? No siksi, että se on kaikille tuttu. Uskon kaikkien kuulleen sen ja osaavan tunnistaa sen joka kohdastaan. Ainoa suunta, miten koko asia voisi edistyä, on luterilaisen osapuolen havahtua siihen, että heidän konseptinsa ovat retorisia, ad hoc, nominalistisia, synteettisiä, spekulatiivisia tai mitä ikinä.
Passiot sijaitsevat ruumiissa, eivät sielussa. Ne ovat yhteisiä ihmisille ja eläimille. Kasveilla ei ole passioita. Ainakaan minä en osaa kuvitella huonejasvejani kovinkaan pelokkaiksi tai intohimoisiksi.
Väärää on se ajatus, että ihmisen tahdolla on itsenäinen substanssi, jolloin se olisi turmeltunut itsessään eikä suhteessaan muihin asioihin.
Tai tuohon kysymykseen voi vastata, että luterilaisessa esityksessä antropologiasta ei ole mitään väärää, mutta ei siinä ole mitään oikeakaan, koska sitä ei ole edes tarkoitettu olemaan väärä tai oikea, vaan ainoastaan vetoamaan ja vaikuttamaan kuulijaansa. Tämä on se ajatus, mikä suoraan nousee, kun katson, miten Gillespie kuvailee Lutherin käsitystä Jumalasta, Raamatusta, ihmisestä ja todellisuudesta.
Sen ei ole tarkoitus kertoa, että mitä ihminen on tai miten ihminen toimii tai mitä ihmisessä on, vaan että ihminen jotenkin suuntautuisi, antautuisi tai avaisi tahtonsa sellaiselle uskolle tai pelastukselle, joka ei varsinaisesti ole sanoin ilmaistavissa. Mutta minulla on lukeminen vielä kesken. Jos joku tunnistaa, että mistä puhun, niin asioita voi nopeuttaa kertomalla, että missä menee pieleen. Mutta jos joku ei tunnista tämän päättelyn taustaa, ja on vain sitä mieltä, että väärin, väärin, väärin, niin sitten ei kannata sanoa mitään.
Ajatus vapaasta tahdosta itsenäisenä olevana, on kai teologiassa (läntisessä muodossa) peräisin Augustinukselta (tai pohjimmiltaan uusplatonismista).
Eramusta vastaan Luther argumentoi nimenomaan siten että vapaus on jotain joka tapahtuu meille, Se on jotain johon meidät otetaan, ei jotain joka on meissä itsessämme olevaa . Lutherin mukaan Pyhän Hengen tehtävä on tämä vapauteen ottaminen. Aiheesta tarkemmin ja asianmukaisin kirjallisuusviittein. Robert W. Jenson: On Thinking the Human, s. 32 - 45. Gillespiekin toteaa, että Luther ajatteli (englanniksi) "free will is a fiction among real things, a name with no reality”), Gillespie (TTOoM, s. 145). Gillespien johtopäätökset tästä eteenpäin, ovat hieman toisenlaiset kuin Jensonin.
Nominalistinen ansatsi siis joka tapauksessa. Kirjoitin tästä vapaasta tahdosta ja sen nonsubstantiaalisuudesta (tai ainakin yrityksestä esittää vapaa tahto nonsubstantiaalisesti luterilaisuudessa) luterilaisuudessa aiemminkin.
Jumalan näkökulmasta todellisuus voi hyvinkin olla nominalistinen, Jumala ei kai tarvitse abstraktioita. Kun Jumala puhuu,niin asiat ovat. Ihminen kutsutaan Jumalan nominalistiseen maailmaan Kristuksen kautta ja ihminen pyrkii luomaan sinne ykseyttä/yhteyttä realismilla, ajattelemalla että asioilla on yhteys/suhde, vaikka se yhteys/suhde on yhteyttä/suhteessa (tai Jumalan kasvojen edessä olemista) välillisesti, Jumalan kautta. Näin minä sen intuitiivisesti luterilaisena näen.
Tässä samalla @nevalainen lle kommentti ansiokkaaseen tekstiin. @nevalainen lle vielä lisäksi että näen evankeliumin ehdottomuuden siten, että evankeliumi ei hyväksy “mutta” tai “Jos…niin” vastauksia itsensä tielle. Jos siis joku sanoo että “uskoisin, mutta…”, niin evankeliumin ehdottomuus on sitä, että se keksii aina uuden vastauksen ehtymättömästi, jolla tämä “mutta” kierretään. Ei siis pakkoa, vaan ehtymättömyyttä.
Ohjata on helposti harhaanjohtava termi. Itse ajattelen, että hyveet auttavat reagoimaan passioihin tavalla joka on rakentavampi, kuin vain toimiminen tunteen(passion) vallassa pidäkkeettömästi. Jos siis ennen vanhaan suuttuessani ajoin talon lumihankeen, niin moraalisia hyveitä tiedostamalla, voin yrittää käyttäytyä fiksummin suuttuessani. Itse ajattelen, että tämä edelleenkin vaatii sen, että minulla on lupa tunteisiini. Saan suuttua edelleen, mutta voin käyttäytyä fiksusti vaikka olisin suuttunut.
Vastaanpa tähän, kun sen voi tehdä kohtuullisen suppeasti.
Ehkäpä voi olla liioiteltua puhua epätoivosta. Tunnareissa synnintuntoa kuvataan kuitenkin kauhun valtaan joutumisena syntien tähden ja sanotaan, että jos evankeliumi ei tule lohduttamaan, ihminen jää epätoivon vangiksi. Minulle on sinänsä sama, puhutaanko epätoivosta vai siitä, että lain pääasiallinen tarkoitus on kauhun synnyttäminen kuulijassa. Nominalismiin liittyvä ongelma silti pysyy. Ja siitä, että tämä kauhun herättäminen on lain tehtävä, puhuu Apologia opettaessaan sitä, mitä on todellinen parannus. Ks. XII uskonkohta. Parannus - Augsburgin tunnustuksen puolustus - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko
Synnintunnon määrittäminen kauhuksi on muuten hyvä esimerkki siitä, miten raamatulliselle käsitteelle annetaan leimallisen luterilainen sisältö. Synnintunto sinänsä on aika monimerkityksinen käsite. Kun ollaan totuttu lukemaan Raamattua tietyn tradition läpi ja väitetään, että luetaan vain puhdasta ja selkeää Jumalan sanaa, on tosi vaikea nähdä, miten traditio värittää lukutapaa.
En nyt jaksa muuten ottaa noihin raamattuperusteisiin kantaa, mutta niissä näkee se, että luet Raamattua hyvin luterilaisittain. Jos kuitenkin perehdyt, vaikkapa uuteen Paavali-tutkimukseen, huomaat, ettei jakeiden merkitys ole aivan ilmiselvä. Tässä esimerkki erään ortodoksin Room. 1-3:n tulkinnasta: Apologia Pro Ortho Doxa — Those Whom He Justified He Glorified: Paul’s...
Nyt olen hiljaa. En usko, että osaan paremmin asioita selittää. Eikä oikein aika ja voimatkaan riitä. Pitäisi tehdä väitöskirjaa…
Tunnustuskirjojen mukaan on tehtävä selvä ero perisynnin ja sen luonnon välillä, joka lankeemuksenkin jälkeen on Jumalan luomusta.
Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että on olemassa ero ihmisluonnon ja perisynnin välillä. Tämä ei koske ainoastaan ihmisluontoa sellaisena kuin se alussa oli Jumalan luomana, puhtaana, pyhänä ja synnittömänä, vaan myös meidän nykyistä luontoamme lankeemuksen jälkeen, sillä luonto pysyy lankeemuksen jälkeenkin Jumalan luomuksena. Tämä ero on niin suuri kuin Jumalan ja Perkeleen teon välinen ero aina on.
Jos ajattelisi, ettei ole eroa perisynnin ja sen ihmisluonnon, joka ihmisellä on langenneena, välillä, pitäisi päätellä, ettei Jumalan Poika omaksunut sitä ihmisluontoa, joka ihmisillä on lankeemuksen jälkeen. Jumalan Poika olisi omaksunut syntisen luonnon, mikä on mahdottomuus, tai luonnon, jota kenelläkään langenneella ei ole, jossa tapauksessa hänen elämällään ja kuolemalla ei varmaankaan olisi ollut vaikutusta yhteenkään langenneesseen ihmiseen. Kasvaimen, joka vaikuttaa organismin toimintaan, voi poistaa, organismin olematta sen jälkeen enää kasvaimen vaikutuksen alainen.
Luterilaisuuden näkeminen nominalismin pahuuden ilmentymänä kuulostaa vähän samalta kuin kristinuskon syyttäminen hellenismistä. Edelleenkin, tieto ei muutu uskoksi. Minulla on kirjahyllyt täynnä kat, ort, ref, ja lut teologiaa. Kaikkia voi lukea hyvistä oivalluksista nauttien ja samalla oman kirkkokunnan heikkouksia reflektoiden. Mutta tämän ketjun kaltaista nominalistista eisegeesiä en ole tavannut muualla kuin netissä, jossa se näyttäisi olevan jonkun katolisen rintaman lukutapa. Varmaan katolisten omien “tunnustuksellisten luterilaisten” lukutapa.
Miksi ei olisi olemassa? Miksi ei olisi olemassa tosiolevaa, vaikka ihminen ei olekaan kuten perkele. Tämä on myös kristittyjen kokemus on olemassa tahto joka taipuu pahaan. Kristitty kokee vielä tämän jännitteen voimakkaasti uuden elämän myötä, kuten Paavali kuvaa roomalaiskirjeessä.
Lutherin puhe turmeltuneesta tahdosta on tietysti myös retoriikkaa, mutta hänen näkemyksensä mukaan todellinen kuvaus todellisesta tilanteesta ihmisluonnossa. ( Itse en ole tuosta niin vakuuttunut)
Tämä on osittain totta, koska ihminen voi tehdä myös yhteiskunnallisesti hyviä tekoja tosin nekin teot katsotaan lopulta synniksi jos ne ovat tehty väärässä kontekstissa ( jos suhde Jumalaan on väärä) tästäkään en itse ole niin vakuuttunut.
Toisaalta pysyvästi turmeltunnut sillä kai viitataan lankeemuksen seurauksiin jotka vasta lopullisesti poistetaan kuolemassa.
Olisi tärkeä kuulla miten ymmärrät tuon paavalin lauseen: " Ne, jotka lihan vallassa ovat, eivät voi olla Jumalalle otollisia"
Tämän kyllä tunnistan, luterilaisuudessa, mutta luulen, että katollisuudessakin on näin.
Tämän on hyvin sanottu. Luulen, että se on kuitenkin todellisuuden osa, mutta missä määrin, siihen en osaa vastata.
Lopuksi, tästä olen erimieltä. Kai meillä ihmisillä on tahto, eikä tahto ole olemassa suhteessa muihin asioihin.
Kun joku luterilainen uskova, joka on elänyt jopa 70 vuotta uskovaisen elämää, kuolemaa lähestyessään edelleen kokee, että hän on läpikotaisin synnin turmelema, hänen on varmaan mahdotonta itse käsittää, miten hänen tuleva ylösnousemustodellisuutensa olisi jatkumossa sen synnin turmeleman todellisuuden kanssa, joka on hänelle ollut todellisuutta maan päällä. Olenko oleva enää lainkaan sama ihminen tai persoonallisuus kuin mitä olin maan päällä eläessäni, hän saattaisi kysyä. Kenties vastaus olisi, että vain Jumala voi tehdä erotuksen sen välillä, mikä tässä maanpäällisessä ihmistodellisuudessa on Jumalan hyvää ja turmeltumatonta luomusta, ja mikä puolestaan syntiä. Ihminen ei sitä erotusta osaa tehdä.
