Näin myös niissa kirjoissa joita olen itse lukenut. Luin itse nuorempana Nietzcxs…Nietsczc… sitä saksalaista joka kirjoitti Näin puhui Zarathustran ja se vaikutti minuun ja sanomisiin melkoisesti. Siten tulin järkiini. Ihminen on enemmän kuin hetkellisen sanomisensa summa.
D
Näin ymmärsin itsekin. Eikös kyseinen henkilö osallistunut itsekin keskusteluun. Mutta ei siitä enempää. Ihminen päättää aikuisena itse mihin kirkkoon kuuluu ja perustelee sen itselleen miten perustelee ja miten itselleen sopii perustella.
D
Juuri näin, eli hyvät teot ilmentävät uskoa, joka on lähtöisin pelastuksesta.Tässä tulemme mielestäni sille rajalle jossa sanat oikeastaan loppuvat. Luther itse pääsi kuitenkin mielestäni lähemmäksi kuin kukaan kuvatakseen asiaa, jossa sanat eivät enää tahdo riittää.
Yhtä kaikki erokin on jyrkkä. Vaikka elän tässä ruumiissa, ei elämä ole omaa elämääni vaan “sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan.” Tämä puhe, mitä paraikaa kuulet minun puhuvan, kumpuaa eri lähteestä kuin se, mitä ennen kuulit suustani. - Ennen kääntymystään Paavali käytti samaa ääntä ja kieltä, mutta silloin ne osasivat vain herjata. Siksi hän kykeni ainoastaan syytämään Jumalaa kohti iljettäviä herjauksia. Kääntymyksen jälkeen ruumis oli sama kuin ennen, sama oli kieli ja äänikin, mikään ei ollut muuttunut, mutta ääni ja kieli eivät enää muodostaneet herjauksia vaan hengellisiä sanoja, uskon ja Pyhän Hengen tuottamaa kiitosta ja ylistystä Jumalalle. Vaikka siis elän tässä ruumiissa, enää en elä turmeltuneen luontoni mukaan vaan uskoen Jumalan Poikaan.*
Sanotusta käy selville, mistä on lähtöisin se vieras, hengellinen elämä, mitä luonnollinen ihminen ei kykene käsittämään. Hän ei tiedä, millaista se elämä on. Hän kuulee tuulen humisevan, muttei tiedä, mistä se tulee ja mihin se menee. Hän kuulee hengellisen ihmisen puhuvan, tuntee hänen kasvonsa, tapansa ja eleensä, mutta hän ei tajua, mistä ovat lähtöisin nuo sanat, jotka eivät ole rienaavia ja herjaavia kuten aikaisemmin, vaan pyhiä ja jumalallisia. Ei hän tajua, mistä ovat peräisin nuo liikkeet ja toiminnot. Sillä se elämä on uskon kautta sydämessä, mistä Kristus on hävittänyt lihan vallan ja missä hän hallitsee Pyhällä Hengellään. Nyt Kristus näkee, kuulee, puhuu, toimii, kärsii ja tekee aivan kaiken siinä ihmisessä, vaikka liha vielä rimpuilee vastaan. Lyhyesti: se elämä ei ole lihan elämää, vaikka sitä lihassa eletäänkin, vaan sitä elää Kristus, Jumalan Poika, jonka kristitty omistaa uskolla.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 199.
Lutherin mukaan hyvät teot siis kumpuavat uskon uniosta, Kristuksen ja ihmisen yhdistymisestä uskossa.
*Tuo “uskoen Jumalan Poikaan” on vanhemman 1938 käännöksen mukaan “Jumalan Pojan uskossa.” Itse pidän tuosta vanhemmasta enemmän.
Hyvää päivää kaikille taas. Luulin nakanneeni foorumin avaimen kuuseen, mutta yllättäen se löytyi tallennettuna jostain ikuisuuksia sitten käytetystä selaimesta. Ei ole mitään halua alkaa jälleen asua täällä, mutta pari juttua pitäisi tähän keskusteluun todeta ihan muodon vuoksi.
Luin aikoinaan myös tuon Eskolan kirjoittaman vastineen kysymykseen nominalismista. Olen kuitenkin sillä kannalla, että Eskola ei varsinaisesti vastaa kysymykseen. Sen tilalla hän esittää epämääräisiä “olihan Lutherilla mopo”, “söihän Luther kalaakin” ja “tuulihan silloin myös koillisesta” tyyppisiä toteamuksia, joista pitäisi päätellä, että koska Luther ei ollut vakuuttunut jostain tai täysillä kannattanut jotain, mikä jotenkin etäisesti liittyi nominalismiin, niin eihän Luther silloin itse ollut nominalisti.
Tai 1) olut on saksalainen juttu, 2) Saksassa oli joskus natseja, 3) natsismi on kommunistin vastakohta, joten 4) kommunisti ei voi pitää oluesta. Siis tällainen päättely, mikä on joka kohdasta sellainen, että saattaapi olla, vaan saattaapi yhtä hyvin olla olemattakin.
Tai että Lutherin väitetty nominalismi jotenkin nousee Lutherin henkilöhistoriaan kohdistetuista arvauksista, joten jos siihen kohdistaa vastakkaisia arvauksia, niin silloin voidaan niiden avulla todistaa päinvastainen. Tai että Luther jotenkin osmoottisesti imi ympäristöstään nominalismia tai joi sitä kaivoveden mukana. Silloin voidaan vihjata, että a) ympäristössä ei sitä ollut, b) Luther ei sitä imenyt tai c) Luther imi jotain muuta tapaa ajatella, ja näin on annettu vastakkainen vaikutelma. Koska hauki on kala, tiedämme, että Luther ei ollut nominalisti.
Se on myönnettävä, että minulle nominalismi oli juttua aloittaessani jonkinlainen kattokäsite tai naulakko, johon ripustaa ajatuksia ja jonka pohjalta muodostaa hypoteeseja. Mutta tästä tuskin kukaan voi syyttää minua, koska kukaan asiasta muutaman viime vuoden aikana Suomessa puhunut tai kirjoittanut ei näytä sen enempää osanneen esittää sille mitään täsmällistä määritelmää. Tai ei ole tarkoittanutkaan, koska joku voisi siitä lähteä vaarallisille vesille.
Toisaalta, jos sille esittää täsmällisen määritelmän, niin siitä ei kahdesta syystä ole hirveästi hyötyä. Toinen syy on se, että jos kuulija itse on nominalisti, niin efekti on vähän sama kuin kalalle yrittäisi perustella, että se on vedessä. Toinen syy on eräs tietty historiallinen kehitys, mikä on hämärtänyt asiaa, mutta ei ole sitä pohjimmiltaan muuttanut muuksi. Minulle tämän nominalismin muuntautuvuus aukeni vahingossa noin kuukausi sitten tästä:
Kävin lukiossa kokeeksi yhden kurssin elämänkatsomustietoa. Siitä ei muistaakseni jäänyt minulle muuta käteen kuin kirja, jonka nyt löysin vanhoista kätköistä. Lukaisin sen kannesta kanteen. Tarpeeksi ihmeteltyäni sain kaivettua sen höpöttävän esitystavan seasta jonkinlaisen käsityksen sen ihmiskuvasta.
Nominalismi siis karkeasti ottaen ja puhtaimmassa muodossaan tarkoittaa, että ihmisen aistit ja niiden kautta järki eivät tavoita tiedollista ja moraalista todellisuutta, vaan ihminen ymmärtää todellisuuden vain ilmiöinä, joille hän antaa nimiä. Joten kun Raamattu tulee ihmisen kohdalle, hän näkee siinäkin vain nimiä. Mutta olemme sen verran kiinni todellisuudessa, että kaikki ihmisten kulttuurit jakavat yksinkertaisen peruskäsitteistön. Ainakin kaikki perhesuhteita, omistussuhteita, rahaa, seksiä ja väkivaltaa koskevat asiat ovat sellaisia, että kun joku sanoo vieraalla kielellä jotain ja osoittaa jotain samaan aikaan sormella, niin yleensä on mahdollista tietää, että tarkoitetaan samaa asiaa. Tästä syystä nominalistinen laki ei ole niin mahdoton asia ymmärrettäväksi. Eikä sitä kautta myöskään nominalistinen armo.
Keskeinen teema, mikä tuosta elämänkatsomustiedon kirjasta jäi mieleen, oli sellainen, että ihminen on itseisarvo. On olemassa joku salaperäinen ihmisyys. Mikä suojelee sitä ja edistää sen hyvinvointia, on hyvää. Ja mikä toimii sitä vastaan, uhkaa sitä, kahlitsee sitä tai rajoittaa sitä, on pahaa.
Käytännössä nominalistinen armo ei jätä ihmiselle mitään ohjetta, minkä mukaan tulisi elää. Joten ihminen joutuu turvautumaan kuitenkin nominalistiseen lakiin siinä sivussa. Mutta koska kaikki eivät voi olla juutalaisia tai pitää kiinni heiltä periytyvistä säännöistä, kristinuskon varjolla tai muuten, niin yhdistävä tekijä niin kristityn kuin ateistin kuin juutalaisen välille näennäisesti löytyy tuosta ihmisyyden nostamisesta kaikkien arvojen perustaksi.
Tämä tarkoittaa, että ei jäädä tilanteeseen, jossa kaikki on pelkkiä nimiä ja käskyjä. Siis tilanteeseen, jossa pelkkiä nimiä koskevat käskyt kumotaan nimellisellä armolla ja sen jälkeen jäädään joko tuuliajolle tai palataan käskyjen alle. Vaan voidaan postuloida, että on olemassa jonkinlainen intuitio, sydän tai kokemuksellinen ihmisyys, joka toimii ikkunana moraaliseen todellisuuteen. Samaan aikaan voidaan esittää, että tämä intuitiivinen ihmisyys on myös se hengellinen elämä tai Jumalan lasten vapaus, johon meidät kaikki on kutsuttu.
Minulla ei pitkään aikaan ollut mitään käsitystä siitä, mitä useampi eri henkilö tarkoitti puhumalla nominalistisesta realismista. Se oli vähän kuin joku puhuisi kuvitellusta ja todellisesta, miten nämä eroavat toisistaan ja miten todellisella on tiettyjä etuja kuviteltuun nähden. Sitten joku toinen sanoisi että höpsis, tuollainen dilemma on aikoja sitten ratkaistu kun on keksitty kuviteltu todellinen.
Vähän kuin joku vastaisi, jossain henkevässä miesten nuotiokeskustelussa, että hän on nähnyt kauniin naisen ilman vaatteita. Mutta vain yhden. Koska on naimisissa. Toinen sanoisi, että hänpä ei ole, koska ei ole naimisissa. Mutta kolmas sanoisi, että häntäpä ei haittaa että ei ole naimisissa, koska voi halutessaan kuvitella kaikki naiset alastomiksi. (Luin Sinfestiä ennen kuin Ishida alkoi aktivistiksi, ja siinä oli vitsi tai pari tästä teemasta.) Tämä nominalistinen realismi tai realistinen fenomenologia on nerokkuudeltaan vähän samaa luokkaa. Ihminen voi kuvitella tietyt halunsa ja tunteensa syväksi moraalitiedoksi.
Se ei usko, oikean realismin tavoin, että on mahdollista olla tekemisissä objektiivisen ja järjelle aukenevan moraalisen todellisuuden kanssa. Eikä se nominalistin tavoin usko joutuvansa alistumaan siihen, että voi olla tekemisissä pelkkien nimien ja ilmiöiden kanssa. Joiden todenperäisyydestä koska ei ole takeita, voi kaikki moraali olla vain lakeja ja käskyjä. Vaan se jotenkin uskoo, että ihmisen psyykkisestä ja biologisesta, luodusta olemuksesta jollain tavalla intuitiivisesti ja inspiroidusti nousee moraalinen ymmärrys. Jonkinlaisen sydämellä näkemisen kautta. Nalle Puhin tyyliin.
Tästä syystä, vaikka luterilaisuus sinänsä on nominalistista, niin siihen sisään on mahdollista tuoda tällainen pseudorealismi. Tai jotkut ehkä luovat sen filosofisesti. Loput löytävät sen sydämestään vähän joulumaan tapaan. Jotkut karkealla ja itsekkäällä tavalla, jotkut herkällä, syvällisellä ja koskettavalla tavalla. Idea tässä on kuitenkin se, että ihminen luo tunteistaan ja haluistaan jonkinlaisen ideologian tai uskonnon. Ei niistä kaikista, vaan valikoi ylevimmät ja parhaiksi valitsemansa. Syvimmin ja voimakkaimmin kokemansa. Esimerkiksi erään piispa Wojtyłan elämäntyö, viralliset ja epäviralliset opetukset ja teatteriharrastus olivat kokonaan tätä. Eritoten hänen suurin roolihahmonsa, Johannes Paavali II.
Tällainen kansalaisuskonto tai uskominen yleiseen inhimilliseen hyvyyteen on oikeastaan joka puolella. Jotkut tuntevat sen moralistisena, terapeuttisena deisminä. Moderni Vatikaani II:n katolisuus on sitä. Robespierren korkeimman olennon palvonta oli jotain samanlaista. Kansanlähetys, evankelisuus ja viidesläisyys samaan aikaan ovat sitä ja puhuvat muodon vuoksi siitä paheksuvasti niille, joilla on tarve kokea, että ovat oikeasti jotenkin tunnustuksellisempia. Sekulaari juutalaisuus sopii yhteen sen kanssa.
Siinä vaiheessa astuvat kuvaan vapaamuurarit, Opus Deit, illuministit ja muut liskoihmiset ja salaseurat kun valaistuneiden on junailtava ja hallittava asioita valaistumattomien puolesta. Ihmisen syvissä tunteissa ja syvästi koetuissa, ylevissä sen enempää kuin alhaisissa haluissa ei sinänsä ole päätä eikä häntää. Joten vastapainoksi tarvitaan riittävä määrä laskelmoivaa vallanhimoa ja tehokasta junailua, ettei kaikki hajoa käsiin.
Se mahdollisuus on menetetty aikapäiviä sitten, eikä ole koskaan edes ollut kunnolla toteutumassa, että kaiken maailman omaan napaansa ihastuneet runopojat olisivat voineet alkaa pystyttää paratiisia maan päälle. Menestyneiden runopoikien taustalla häärii aina machiavelliläisiä kyynikoita korjaamassa satoa.
Siis jos Luther jotenkin edes henkilönä ratkaisisi koko kysymystä, niin tietenkin vastausta kysymykseen pitäisi etsiä Lutherin ajattelusta ja sen seurauksista. Eikä etäisesti henkilöhistorian ympäriltä.
Oikea realismi teologisena ja metafyysisenä positiona edellyttää yksinkertaisesti uskoa siihen, että synti on ihmisen tahdossa. Että se voi sakramenttien, opetuksen ja rukouksen kautta pyhittyä, eli suuntautua pois ihmisen lihallisesta, psyykkisestä ja biologisesta luonnosta kohti Jumalan tuntemista ja Hengen elämää. Ja että tämä käytännössä vaikuttaa kaikkien ajallisten ja materiaalisten kiintymysten tulemista sille alisteisiksi.
Mietin joskus, että onko katolinen käsitys pyhityksestä ehkä sama asiaa kuin luterilaisten joskus mainitsema syvenevä tunto omasta syntisyydestä. Ei ole. Luterilaiset eivät usko tahdon muutokseen tai Jumalan tuntemiseen samassa merkityksessä ollenkaan. Tosin eivät oikeastaan enää modernit katolilaisetkaan. Mutta saatoin käsittää tämän vasta siinä vaiheessa, kun käsitin, että vuotta 1958 ja Vatikaani II:ta edeltävässä uskossa ja traditiossa on kyse juuri noista.
Minun matkani Kansanlähetyksestä katolisuuden suuntaan, muutaman vuoden LHPK:ssa kääntymisen jälkeen, lähti liikkeelle tämän nominalistisen realismin vauhdittamana. En tunnistanut sitä KL:ssä, joten luulin itse keksineeni sen C. S. Lewisin ja David Bentley Hartin kirjojen perusteella. Jonka jälkeen luulin, että koska sitä ei ole viidesläisyydessä, sen täytyy olla jotenkin hirveän katolinen ajatus.
Kun tulin Novus Ordon ja Vatikaani II:n katolisuuteen, en tunnistanut sitä siellä siksi, että minulle sen piti olla ensisijaisesti tapa Jumalan löytämiseen eikä ihmiskunnan löytämiseen. Varmaan sama juttu kuin aikaisemmin KL:ssä. Mutta kun 2018 kesän jälkeen aloin katsoa eksorkisti Chad Rippergerin saarnoja ja myöhemmin tilasin hänen kirjansa nimeltä Topics on Tradition, altistuin kuin johdatuksesta oikealle katoliselle teologialle ja metafysiikalle. Tosin Rippergeristäkin piti jatkaa vielä vähän pidemmälle.
Suomen hiippakunnassa tuollainen altistuminen on käytännössä mahdotonta, koska kaikki pyörii ihmisten ja ihmiskunnan ympärillä. Ensikosketuksesta lopulliseen kyllästymiseen meni kolme ja puoli vuotta. Nyt vähän jälkijunassa selvisi myös, että mitä se nominalistinen realismi oli. Että se oli vaaninut minua joka puolella kaiken aikaa. Ja että se ei toimi oikeasti yhtään minkään löytämiseen.
Jumalaa ei löydä lain, ei nominalistisen armon eikä nominalistisen realismin kautta. Vaan reaalisen armon. Josta saa käsityksen lukemalla hyvää, ennen vuotta 1958 julkaistua katolista teologiaa. Ja jonka kanssa pääsee kosketuksiin rukouksen ja sakramenttien avulla. Jos niillä tavoittelee oikeaa, konkreettista ja objektiivista mielenmuutosta ja pyhitystä. Eikä esimerkiksi jotain henkevää elämäntapaa tai subjektiivista hyvinvointia, joita siis Novus Ordon ja Vatikaani II:n alla varmasti tarjoillaan.
Minulla on vähän sellainen pelko, ettei joidenkin idän kirkossa havaitsema hassunsöpöys olisi ainakin jotain sukua nominalistiselle realismille. Mutta ei mitään oikeaa varmuutta tai tarvetta ottaa asiasta selvää. Samaan aikaan oletan kaikkien tietävän, ettei minun ja Bergmanin perusteluissa omille loikillemme välttämättä ole sisällöltään paljoakaan samaa. Nominalismi ehkä sanana vain.
Viimeisenä vielä, että Tapio Puolimatkan suomentama J. Budziszewskin kirja Tätä emme voi olla tietämättä yrittää perustella jonkinlaisen luonnollisen moraalilain olemassaoloa. Olen siinä käsityksessä, että vaikka kirjan kaikki argumentit ottaisi vakavasti, niin ihmisestä ei niiden perusteella tulisi kristittyä asian reaalisessa merkityksessä, vaan jonkinlainen deisti, juutalainen, korkeimman olennon palvoja tai kansalaisuskonnon ja sosiaalisen koheesion kannattaja. Tarjolla on siis todella paljon joka paikassa sitä, että hengellinen elämä tiedon ja tahdon kautta on korvattu ihmiskunnan elämällä tunteiden ja halujen kautta. Minusta tässä on nyt kaikki, mitä tästä projektista voi sanoa.
Jos tahdon olemassaolo on ongelma, niin eikö se ole ongelma realismissakin?
Kiitos asiallisesta aloituksesta. En tiedä onko jossain väitetty Lutherin ratkaiseen nominalismin ongelman. Viittaan aiempaan postaukseeni:
D
Olen kaivannut pohdintojasi, vaikka en ole aina ollutkaan samaa mieltä. Kiitän sinua siitä, että olet sivaltavilla kirjoituksillasi stimuloinut toisiinsa liimautuneita aivosolujani. Tieto luo tuskaa, mistä syntyy jonkinlainen itseään vahvistava ja imevä kierre. On myös ollut mielenkiintoista seurata matkaasi filosofian ja teologian ihmemaassa. Joskus tulee mietittyä, että mitähän se katti nyt on keksinyt.
Kysymys kastetun ja uskovan ihmisen antropologiasta näyttää olevan melkoisen hämärä, tai ainakin se jakaa mielipiteitä. Kuinka kaksijakoinen ihminen oikeasti on? Tästä näyttäisi olevan erilaisia käsityksiä, joita voi laittaa realismi-nominalismi-janalle. Voiko ‘vanha’ ihminen uskoa? Voiko vanha ihminen pyhittyä? Lankesiko Aadam kokonaan vai ainoastaan osittain? Voiko ihminen samaan aikaan uskoa ja olla uskomatta? Kuuluuko usko ensisijaisesti tahdon, viettien vai sydämen alueelle? Mitä se sydän itse kullekin tarkoittaakin, jollekin se on mystiikan tapainen sisäinen uskon silmä, ja toiselle jotain muuta.
Hyvää pohdintaa.
On hyvä asia, että huomasit tämän. Keskustelu on ollut naurettavan arroganttia, kun illuminaation kokeneet realisti-koulumestarit ovat opettaneet nominalismin kuplassaan eläviä luterilaisia, kuinka tyhmiä he puhuvat. Eiväthän he paukapäät tietenkään voi tajuta mitään, koska ovat kaloja jotka hengittävät nominalismia eivätkä ymmärrä/käsitä/hahmota todellisuutta ding an sich vaan antavat ilmiöille nimiä. “Koska olet luterilainen, niin olet nominalisti. Ja koska olet nominalisti, et tietenkään voikaan käsittää mitään, ja kaikki mitä luterilaiset sanovat, on nominalismia.”
Paino sanalla ‘itsessään’. Realismissa tahto on seuraus siitä, minkä ihminen oikein tai väärin tietää tahdolle sopivaksi kohteeksi. Josta syystä ihmisen tulee hengellisessä elämässään keskittyä siihen, että tietäisi asiat hengellisesti ennemmin kuin biologisen ja psyykkisen olemisensa pohjalta.
Tätä varten sitten on spirituaalinen teologia ja spirituaaliset traditiot. Ne ovat syntyneet eri aikoina ja eri tilanteisiin, mutta ne käytännössä vievät ihmisen samojen vaiheiden läpi. Vastustajat kutsuvat tätä ajattelutapaa manualismiksi, vaikka se ei ole mitenkään riippuvainen manuaaleista sinänsä.
Se on vähän kuin että Helsingistä Turkuun pääsee kartan avustamana tai ilman, mutta silti kartan hyödyntämistä ei kukaan paheksuvasti kutsu karttaismiksi. Mutta jos tarkoitus olisi estää ketään pääsemästä Turkuun, niin silloin yksi looginen osa sitä olisi kartan käytön paheksuminen. Viittaan siis siihen, miten Vatikaani II:n seurauksena spirituaalinen teologia on käytännössä kadonnut.
Minulle rippikoulun jälkeen ja monissa luterilaisissa herätysliikkeissä opetettiin, että ihmisen tahto on ikuisesti sidottu ihmisen olemiseen biologisena ja psyykkisenä olentona. Siis että ei ole mitään vapautta lihan orjuudesta. Tai jos on, niin sen Jumala antaa mielivaltaisesti ja ihmisen ei pidä sitä sen enempää odottaa, tavoitella kuin luulla voivansa edistääkään.
Täysin kaksijakoinen. Kuoleman hetkellä jotain menee kuoppaan maatumaan ja jotain lähtee aineettomaan todellisuuteen. Tämä jälkimmäinen pitää korkeimpana hyvänään joko Jumalaa tai niitä kuoppaan menneitä mahdollisuuksia ja saa tietää oikean vastauksen heti, mutta ei voi muuttaa enää pohjimmaista valintaansa.
Tähän liittyy varmaan se, että moraalitieto ja hengellinen tieto eivät ole sama asia. Joten ihminen, jolla on paljon moraalitietoa ja paljon siitä nousevia hyviä tottumuksia ja asenteita, voi antaa vaikutelman, että on hengellinen ihminen.
Kirjaimellisesti vastaus on siis, että ei voi.
Pohdiskelun sijaan veikkaan, että katolinen teologia antaa tähän suorankin vastauksen. Tietoinen irtisanoutuminen Jumalasta eli tietoinen Jumalan tahtoa vastaan toimiminen tekee tyhjäksi tai siis lakkauttaa Jumalan läsnäolon ihmisen sielusta.
On vertaus, että ihminen putoaa kaivoon, josta ei tule omin avuin ylös. Mutta kaste, täydellinen katumus sellaisenaan tai epätäydellinenkin katumus ripin sakramentissa korjaa tilanteen. Noiden katumusten ero on se, että onko katumuksen motiivi Jumalaa vai ihmistä itseään koskeva.
Ihminen voi tehdä sellaisia syntejä, jotka eivät tietoisesti ja vapaaehtoisesti mene Jumalan tahtoa vastaan ja pysyä edelleen armon tilassa eli Jumalan yhteydessä. Ja ihminen voi olla ilman Jumalan läsnäoloa sielussaan, mutta toimia silti moraalisesti ja rationaalisesti. Vähän samalla tavalla kuin koira voi olla tottelevainen ja sisäsiisti sen perusteella, mitä se muistaa ja mihin on tottunut. Tätä voi joku sitten ajatella vain osittain lankeamisena.
Se kuuluu tiedon alueelle. Katolinen usko lähtee siitä, että Pyhässä Kolminaisuudessa Pyhä Henki on Isän ja Pojan välinen, persoonallinen rakkaus. Kun taas Poika on Isän persoonallinen itsetuntemus ja siksi toiselta nimeltään Totuus. Siinä, missä Isä on Hyvyys. Joten Pyhän Hengen osallisuus on Totuuden tuntemisesta seuraava Rakkaus, joka kohdistuu Hyvyyteen.
Tahto on jokin, mikä on seurausta siitä, mitä ihminen tietää. Mutta ihminen voi tahtoa asioita, jotka sumentavat tai selventävät sitä, minkä ihminen tietää. Paatua tai pyhittyä. Mitä paremmin ihminen siis tuntee Jumalan ja mitä suurempi on Pyhän Hengen osallisuus, niin sen enemmän se vaikuttaa myös kaiken muun tietämiseen. Siis siihen, missä valossa kaikki muu näyttäytyy. Ja sitä kautta tahtoon.
Voidakseen nauttia synnistä, jonka tietää vääräksi, ihmisen pitää suunnata tahtonsa siten, että tahtoo tietää jonkin asian muulla tavalla kuin se todellisuudessa on. Ihminen ei siis voi valita syntiä neutraalisti, vaan siitä aiheutuva “väärä tietäminen” jää voimaan kunnes korjaantuu jostain syystä.
Sydämen merkityksestä on pääosin kahta koulukuntaa. Toinen pitää sitä tahdon synonyyminä. Toinen pitää sitä passioiden synonyyminä. Lähinnä se suurin mahdollinen erhe, mihin nykyään kaikki tuntevat vetoa, on pitää sydäntä passioiden synonyyminä ja samaan aikaan tiedon lähteenä. Joka siis tarkoittaa oikean hengellisen tietämisen torjumista ja psyykkisen ja biologisen elämän nostamista sen tilalle.
Älä käsitä väärin. Kuvailin tuossa sen näkökulman, jota pidän nimenomaan harhaoppisena ja vaarallisena.
No siis miten asia minulle lopulta selvisi, ja miten sen tuossa edellä selostin, niin olen edelleen käsityksessä, että kaikki protestantit ovat käytännössä nominalisteja. Ja että nominalistinen realismi ei oikeasti ole realismia. Se ei ole realismia metafyysistä tietoa koskien, vaan passioita koskien. Joka tekee sen, ettei se ole oikeasti realismia ollenkaan.
Luterilaisuudessa, sellaisena kuin se minulle aukeaa Lutherin ja Tunnustuskirjojen kautta, tahto ei ole mikään ihmiseen sidottu asia. Toki ihminen tahtoo asioita, mutta se ei tarkoita että ihmisessä on jokin “tahto” niminen entiteetti. Olin juuri koulutuksessa jossa puhuttiin luovuudesta ja ajattelen että se on hieman samanlainen asia. Luovuus ei ole ihmisessä oleva entiteetti, vaan jotakin johon ihminen temmataan itsensä ulkopuolelta. Itse asiassa se on Pyhän Hengen lahja, silloinkin kun sitä käytetään väärin.
D
Luterilaisessa antropologiassa sama asia sanottaisin siten että tunteet eivät kerro mitään objektiivista tuntijan ulkopuolisesta todellisuudesta. Mutta ne kertovat jotakin objektiivista tuntijasta itsestään.
Jos minusta tuntuu pahalle jonkin asian äärellä, niin se ei tarkoita että se asia jonka äärellä minusta tuntuu pahalle, olisi jotenkin itsessään paha tai että olisin tekemässä väärin jos teen tuon asian. Mutta se kertoo siitä, että olen itse rakentunut siten että asia tuntuu pahalle ja voin tutkia itseäni miksi se tuntuu pahalle minusta.
D
Tuntuu, että sinulla on aika nominalistinen käsitys protestantismista.
“Sidottu ihmisen olemiseen biologisena ja psyykkisenä olentona”, eli käytännössä sanoo saman asian, minkä loputtoman monta luterilaista pappia ja saarnamiestä on sanonut, että ihmisestä ei tule pyhempää tämän elämän aikana. Asia, josta myös ainakin KRS:n nuorten aikuisten keskuudessa tuntui olevan selkeästi tämä näkemys joitain vuosia sitten.
No tästä olen vastakkaista mieltä. Mutta samalla käsitän tämän nimenomaan oireena siitä, että modernissa ymmärryksessä ero hengellisen ja psyykkisen ihmisen välillä on kadonnut. Sitä kautta myös sen, että onko kaikkeuden tiedollinen keskipiste Jumala vai minä itse, tai kumman on tarkoitus palvella kumpaa.
Tuossa katoaa koko merkitysero objektiivisen ja subjektiivisen väliltä.
Tämä juu pitää paikkansa. Mutta kuten toisaalle linkittämäni terapiaprosessin ohje selvästi antaa ymmärtää, tällaiset tutkimista tarvitsevat tunteet ovat useimmiten oire siitä, että jotain on mennyt vikaan, kuin että ne sinänsä kertoisivat jotain jostain ihmisen tosi itsestä.
Siinä on yksi merkitys lisää, minkä mukaan katsottuna ne eivät ole objektiivisia.
Tölväisyjä tai hirmuisia copypasteja.
Kyllä te tähän hetkeen mennessä olisitte oikaisseet sen moneen kertaan jos se ei pitäisi paikkaansa. Tai jos teistä ei ole siihen, niin sitä varmemmin itse olisin oikaissut.
Siis selitin tuossa tauon jälkeisessä pitkässä viestissä koko kuvion. Eli sitä en koe enää mitään tarvetta toistaa. Varsinkaan niin kauan kuin mikään kritiikki ei näytä tavoittavan sitä keskeistä ajatusta. Tai vastaukset ovat aivan kuin en olisi sitä sanonut edes.
Te ette usko, että ihminen on langennut siinä merkityksessä, että Jumalalla olisi mitään vaatimuksia tai oikeuksia ihmisen suhteen ja että ihmisen onni ja tarkoitus olisi Jumalan avulla toteuttaa ne oikeudet ja täyttää ne vaatimukset. Siinä on se iso ero realismin ja nominalismin välillä, niin tiedon kuin moraalin tasolla. Koska jos Jumala on oikeasti hyvä, pyhä ja rakkaus, niin tuo seuraa siitä.
Uusi asia tässä tänä keväänä oli vain kyetä sijoittamaan paikalleen se, että nominalismin ja realismin lisäksi on tosiaan liikkeellä nominalistista feikkirealismia. Jota monet, aluksi myös minä, pitävät jonkinlaisena tienä ulos nominalismista. Siksi David Bentley Hart, Owen Barfield ja C. S. Lewis ovat vähän kuin huijausta.
Siinä on siis ideana se, että ihminen tekee Jumalan tahdon ja elää hengellistä elämää toteutuessaan luonnollisena, materiaalisena, sosiaalisena, biologisena ja psykologisena olentona. Kun taas puhtaassa nominalismissa ihminen tekee Jumalan tahdon vain pitämällä totena joukkoa toteamuksia.
Hauska havaita, että muuten kaikki on niin kuin ennenkin.
Tuo oireena käsittäminen on mielenkiintoista.
Pyhä Henki vaikuttaa kaikkialla. Hän on vapauden lähde ja vapaus on luovuuden ja spontaaniuden jne edellytys. Joku ymmärttää aina välillä jossakin että hänen lahjansa on Jumalalta eikä hänestä itsestään ja tämä kertoo samasta asiasta. Soli Deo Gloria.
Tämä on hassua että vaikka kuinka olen tässä megaketjussa yrittänyt puolustaa sitä näkemystä, että ihminen ei ole oman ajattelunsa keskipiste, maailmankaikkeuden napa, vaan kaikki mitä hän on ja mitä hän saa ja joka ylläpitää tätä kaikkea, on Jumalalta ja että tämä on aito luterilainen näkemys, niin se aina jotenkin kääntyy tähän että ihminen olisi kaikkeuden keskipiste. Ei ole. Jumala on, jos kaikkeuden keskipiste ylipäätänsä on aito käsite.
Oma koulutukseni ja terapiaprosesseista on sitten ollut jotenkin sallivampaa. Tutkimista tarkoittavat tunteet eivät tarkoita aina vikaanmenemistä. Jokainen tunne on tutkimisen paikka lähtökohtaisesti.
Aina niitä ei edes pysty joka tapauksessa edes tutkimaan, jos ne on kovin nuorena koettu. Ja ne kertovat jotain ihmisen tosi itsestä. Ihminen on ajallinen jatkumo ja se tosi itse on sillä jatkumolla ja ihminen se tosi itse ja se jatkumo.
Taivas on sitä, että tuolla jatkumolla eletyt asiat ja tunteet eivät enää ole ihmisellekään ylitsepääsemättömiä, sillä ne eivät ole nyt Jumalalle ylitsepääsemättömiä.
Uusi luomus ei tarkoita sitä, että mikään entisessä elämässäni ei koskettaisi minua enää tai vaikuttaisi täällä eläessäni jotenkin siihen mitä minuaa tänä päivänä nousee ja herää ja miten reagoin asioihin. Ja tämä on minun kokemukseni kun olen toistakymmentä vuotta pyöritellyt näistä asioita käytännössä ihmisten kanssa keskustellessa.
Tuota, kyllä todellakin uskotaan. Vaikuttaa siltä, että sinä keräät koko ajan todisteita että näin ei ole ja että emme protestantteina/luterilaisina voisi uskoa näin. Se että Jumala vaatii ja että Jumalalla on oikeuksia on itsestään selvää, mutta miten se tapahtuu, on tyyliä “Teillä on lupa, hyväntekemisellenne ei ole oikeasti mitään esteitä”.
Ei sinun tarvitse koko ajan kritisoida luterilaisuutta ollaksesi uskottava. Ongelmalliset taustaoletukset eivät olleetkaan ongelmallisia, Se on ihan OK. Asia kunnossa. Viimeksi tänään luin D.B. Hart sitaatin, tosin kirjoittaja ei maininnut lähdettä, mutta en epäile sitä.
"And it may be comforting to blame the Reformers for modernity, but voluntarism and nominalism were fruits of late Catholic scholasticism, partly in accord with a venerable tradition in the interpretation of Augustine "
Kiitos asiallisesta linjasta.
D
Nämähän ovat melkoisia karikatyyreja. Tai siis jonkinlaisia oletusrakennelmia. Eihän puhdas nominalismi ole tuollaista. Mistä tuollainen määritelmä on löydettävissä?
Uskon että voisit testata näitä teorioitasi laittamalla D.B. Hartille spostia. Minä olen joskus laittanut jollekin jenkkiproffalle jostain asiasta postia ja hän ystävällisesti vastasi.
Minä lopetin Hartin lukemisen, mutta aika ajoin seinälle ilmestyy kavereiden kautta jotain.
D
Vaikea nähdä ihmistä muuten kuin ihmisenä jolla on oikeasti oma tahto. Entiteettistä en tiedä, mutta tahto löytyy myös luterilaisuudesta. Luterilainen antropologia on hyvin pessimistinen verrattu vanhojen kirkkojen opetukseen, näin olen ymmärtänyt. Suuri ongelma on langennut tahto, jonka heijastusvaikutukset näkyvät luterilaisuudessa kilometrien päähän. Sidottu tahto, valinta, predestinaatio, ja yksin uskosta vanhurskauttaminen ilman tekoja, kaikki nämä nitoutuvat orjalliseen langenneeseen tahtoon. Kysymys on nähdäkseni enenmän filosofiasta johon sekoittuu Raamatun tulkinta. Aku Visala kumppaneineen ovat tätä problematiikkaa avanneet, kriittisestikin. Luterilaisuudessa Raamattu tulkitaan siis aivan toisin näissä kysymyksissä kontra vanhat kirkot. Kissan pohdinta on siis tervetullutta.
Ja taas lähti jopo keulimaan samoilla vanhoilla raiteilla.
Sanoppa nyt mitä Visala on sanonut filosofiasta johon sekoittuu Raamatun tulkinta, niin ei jää vaan taas kryptiseksi heitoksi jonka todistamisen jätät muille.
Tai miten luterilaisuus tulkitsee Raamattua tässä asiassa eri tavalla kuin vanhat kirkot? Ja jos tekee, niin tekeekö erilainen tulkinta siitä väärän.
Tai sano edes minä kommenteissani oli väärin. Luther nimenomaan de servo arbitriossa kiisti olemuksellisen tahdon, niin miksi jankkaat siitä vielä?
D
Sano mitä Visala on sanonut filosofiasta johon sekoittuu Raamatun tulkinta?
Miten luterilaisuus tulkitsee Raamattua tässä asiassa eri tavalla kuin vanhat kirkot? Ja jos tekee, niin tekeekö erilainen tulkinta siitä väärän?
Mikä kommenteissani oli väärin?
Luther nimenomaan de servo arbitriossa kiisti olemuksellisen tahdon. Miksi puhut siitä luterilaisena käsityksenä?
D
Missä teoksessa mielestäsi Luther kieltää ihmisen tahdon, osaatko sanoa sivua, jos kysymyksessä on jokin teos.
Älä aloita tätä “vastaan kysymyksillä” rumbaa. Vastaa ensin kysymyksiini, niin sitten sanon uudestaan:
Ollaanpa tarkkana
D
Lutherilla oli tahto niin kuin kaikilla ihmisillä Jumalan kuvaksi luotuna. Taidat puhua olemuksellisesta tahdosta. Mikä tässä oli sinulle ongelma.
Eikö sinua oikeasti hävetä kirjoittaa tällaisia kommentteja, joissa vain pyörittelet toisten sanomisia, kyselet ihan ihmejuttuja ja väistelet sinulle ensin esitettyjä kysymyksiä?
D