Teitpäs. Kyhäsit yhden laulun sanojen perusteella ”Jari Kekäle” nimisen olkiukon ja vetäisit sen Vatikaani II kanssa vessan pöntöstä alas.
Ja nyt sitten päättelyssäsi olet tullut siihen pisteeseen, että Jari Kekäleen edustamassa kekäleläisessä luterilaisuudessa tapahtuu jatkossa kuvailemiasi asioita. Ei hyvää päivää!
Juu. Juu. Juu. Tässä se meidän erimielisyys on. Kaiken aikaa ollut. Sinä uskot, että siinä on jotain oikeasti hengellistä, että ihminen temmataan vapauteen Jumalan toimesta. Kun taas minä uskon, että siinä ihminen ottaa vaan lihallisen luontonsa hienostuneen puolen ja nimeää sen hengelliseksi.
Tämä siis on hyvin mahdollista, koska tietenkin sen ja lihallisen luonnon karkean puolen välillä on selvä kontrasti.
Vaikka Hart onkin minulle nykyään jo melko out, niin rajatusti käyttökelpoisuuttaan on säilyttänyt edelleen tämä First Thingsin artikkeli, siis Christ and Nothing, jonka loppupuolelta yksi kappale:
Which is why I repeat that our age is not one in danger of reverting to paganism (would that we were so fortunate). If we turn from Christ today, we turn only towards the god of absolute will, and embrace him under either his most monstrous or his most vapid aspect. A somewhat more ennobling retreat to the old gods is not possible for us; we can find no shelter there, nor can we sink away gently into those old illusions and tragic consolations that Christ has exposed as falsehoods. To love or be nourished by the gods, we would have to fear them; but the ruin of their glory is so complete that they have been reduced—like everything else—to commodities.
Aluksi piti hetki miettiä, että miten tähän kiukkuamiseen ja ajatusten työntämiseen pitäisi suhtautua. Tiedän, että tekstisi on ivaa ja sarkasmia, mutta kirjaimellisesti ottaen luulet voivasi selittää siinä minulle, että ajattelen jotain, mitä olen sanonut jo että en ajattele. Rauhoitu sitten kun ehdit.
Mutta keksinpä jotain kun vilkaisin tuota edellisen viestini Hart-sitaattia. Sitä ennen yksi sivuhuomio:
Tätä koko kekälegatea voisi ajatella sillä tavalla, että siteeraan vaikka Elviksen jotain yhtä laulua ja analysoin siitä tiettyä tapaa käsittää miesten ja naisten väliset suhteet. Sitten puhun siitä Elviksen tyyppisenä käsityksenä rakkaudesta tai elvisläisenä teoriana parisuhteen synnystä. Jokainen tietää, että huomio on silti edelleen vain laulun sanoissa, enkä tee mitään väitteitä Elvis Presleyn yksityisistä ajatuksista. Mutta tässä kohdassa se sama ei jotenkin toiminut.
Olen ollut kuuntelemassa Kekäleen kanavia tapahtumissa ja olen sitten esittänyt myös jatkokysymyksiä. Ajattelin silloin myönteisesti hänen tietotasostaan. Enkä tuomarin vaan ihan oppilaan ominaisuudessa. Mutta tämä on ollut viime vuosikymmenen alkupuolta. Muistan myös nähneeni hänet LHPK:n tilaisuuksissa. Joten tätä taustaa vasten luulin itsekin, että tässä on kyse pelkästään yksistä irrallisista sanoituksista. Niin ja olen käsityksessä, että musiikillisesti mies tekee asiat tyylillä ja vakavasti. Ei että itse kuuntelisin, mutta kuitenkin.
Mutta jos saa syytteen ja tuomion hyvästä teosta, jota ei ole tehnyt, niin miksi ei yhtä hyvin tekisi sitä?
Eli sattumalta ihmettelin vähän hänen tuotantoaan. Ja ymmärsin, että vaikka tuo tuossa esittämäsi ajatus ei ollut aluksi minun, niin ehkä se asia sittenkin on noin. Toistan Hartia:
To love or be nourished by the gods, we would have to fear them; but the ruin of their glory is so complete that they have been reduced—like everything else—to commodities.
Kyse on siis ilmiöstä, jossa uskonto tai usko on, taiteen ja kulttuurin tapaan, tullut eräänlaiseksi kulutushyödykkeeksi. Tai uskonto ja usko ovat tulleet taiteeksi ja kulttuuriksi. Joilta myös odotetaan korjaavia, eheyttäviä ja avartavia elämyksiä, jotta elämä tuntuisi syvemmältä tässä ja nyt.
Kyllä siis luulen, että Kekäle on hyvin hienostunut esimerkki tästä ilmiöstä. Kekäleen edustamassa luterilaisuudessa on jo pitkään tapahtunut sellaisia asioita. Ei hän ole sen alullepanija, arkkitehti, ideologi tai kantava voima silti, joten “kekäleläinen kristinusko” kuuluu edelleen lainausmerkkeihin ja viittaa tuohon yhteen sanoitukseen. Koko ajanhan minä olen halunnut keskustella ideasta ja kaikki muut minua vastaan yhdestä henkilöstä.
Täällä on joitain, jotka käsittävät tuon helpommin. Jotkut vaikeammin. Mutta voin sanoa sen niin monta kertaa, että kaikki pääsevät mukaan.
Kysymyshän ei lainkaan ole siitä mitä joku Aku Visala on sanonut luterilaisuudesta, eihän hän ole mikään auktoriteetti asiassa. Luterilaisuus edustaa järkähtämättömästi Raamattuun pitäytyvää uskoa ja siksi luterilaisuutta normittaa po. asiassa mm. Room. 6 luku, ei jonkun henkilön mielipiteet siitä.
Room 6:11-18: “Niin tekin pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa. Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, Älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle. Sillä synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla. Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se! Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, tahi kuuliaisuuden, vanhurskaudeksi? Mutta kiitos Jumalalle, että te, jotka ennen olitte synnin palvelijoita, nyt olette tulleet sydämestänne kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut, ja että te synnistä vapautettuina olette tulleet vanhurskauden palvelijoiksi!”
@Thinkcat ja @Leijona ovat muodostaneet luterilaisuudesta oman idologiansa mukaisen olkiukon, jota ukkoa he koettavat syöttää meille kuin lapselle velliä.
@Hullutus tämän ei ollut kritiikkiä sinua kohtaan. Sain viestistäsi vain hyvän alustan omalle viestilleni.
Idologia on varmaan joku kylppärikalusteita tutkiva tieteenala.
Koko ajan näkyy, ettei tuolla sinun järkähtämättömällä uskollasi ole mitään käytännön toteutusta. Ellet sitten sinäkin laske sellaiseksi tuota kekäleläistä taiteen ja kulttuurin kuluttamiseen perustuvaa. Mutta uskon, että et. Tätä havaintoa olen yrittänyt syöttää sinulle kuin lapselle velliä. Mutta todennut, että vellin syöminen on lapsen kykyjen ulottumattomissa. Eikä asia minun huoleni oikeasti ole edes.
On ilman mitään loukkaantumishaluja ja taustasyitä hieman huono tapa tuo että otetaan ihmisen nimi ja tehdään siitä aatteelta tai opilta vaikuttava termi.
Tiedän mitä tässä tarkoitat mutta samalla tiedän että se on turhaa ja hämäävää kirjoittaa noin. Sitäpaitsi sinulla on täällä historia joka vaikuttaa. Heilutat sanan säilää niin vauhdikkaasti että ei ehdi hengittää jos lukee sinua. Myös aivan ilmeiset keksimäsi ilkeydet henkilöitä ja ryhmiä kohtaan tekevät vaikeaksi huomata milloin olet puhunut asiasta ja milloin henkilöistä.
Eli sama juttu kuin ennenkin. Et alennu keskustelemaan vaan luennoit ja pelaat kanssamme. Asiasi on kiintoisaa mutta se hukkuu tuon tulvasi aaltoihin.
6 viestiä siirrettiin ketjuun: Offtopic-aarrearkku
Kyllä. Se oli vähän kevytmielistä. Ja asia hukkui oikeastaan siihen nyt. Vieläkään minulla ei ole mitään pahaa tahtoa Kekälettä kohtaan. Ellei sen toteamista, että Kekälekään tuskin uskoo manualistiseen traditioon, sellaiseksi lueta. Mutta viittaan ilmiöön jatkossa muilla tavoin.
Silti en kutsuisi sitä tässä ilkeydeksi. Oikeastaan se terapeuttisen taiteellinen lähestymistapa, minkä jotenkin yhdistän häneen, oli yksi parhaita asioita mitä muistan viidesläisyydestä. Kaikki sitä tekivät vähän, mutta asian osaaminen onkin eri asia. Kaikki taide ei ole hyvää ja kaikki yritetty itseilmaisu ei oikeasti onnistu ilmaisemaan itseä.
Aina mieluummin olisin ollut sellaisen evankelisuuden ja viidesläisyyden kannalla, joka olisi keskittynyt kuuntelemaan ja ymmärtämään ihmisiä. Kuin sellaisen, mikä on lähinnä vain itsensä markkinointia. Toki ymmärtäminen tarkoittaa johonkin ihmisestä riippumattomaan totuuteen nojautumista ja sen valossa toimimista. Ei sitä, että ihminen saisi luoda itselleen oman totuuden. Tuo ei siis olisi sellaista hengellisyyttä, mitä enää kannattaisin, mutta tarkoitin ajatuksen vähän kuin myönteisenä utopiana.
Se oli Lutherin pointti, pastoraalisuus. Sitä on oikea luterilaisuus.
D
Asiaa valaisee hieman jos sen ajattelee takaperin. Ei niin, että lähtee laulusta ja toteaa, ettei se käy dogmatiikaksi. Vaan niin, että lähtee aivan tietystä dogmatiikasta ja toteaa, että tuo laulu sopii siihen yllättävän hyvin.
Saattaa olla, että olen nämä samat jutut maininnut jo toisaalla. Mutta kuitenkin. Lähtökohtana on yhtenäisen kirkon aikainen opetus Pyhästä Kolminaisuudesta, jonka tuossa ylempänä kertasin Pekalle.
Ensin on Isä, joka on itse olemassaolo ja hyvyys. Sitten on Poika, joka on Isän persoonallinen itsetuntemus. Sitten on Pyhä Henki, joka on näiden kahden välinen rakkaus, joka on myös persoona.
Tästä on mahdollista tehdä naturalistinen versio. Siinä isä on materiaalinen ja naturalistinen olemassaolo tai kaikkeus. Josta nousee, jotain kautta, mutta esimerkiksi evoluution voimasta, ihminen. Tässä ihmisellä on pojan rooli, eli ihminen on kaikkeuden itsetuntemus, sen logos ja totuus. Sitten ihmisen ja olemassaolon rakkaus, tai ihmisen rakkaus naturalistiseen olemassaoloonsa, on tämän version pyhä henki.
Tämä tarkoittaa, että kun ihminen ilmaisee rakkautta olemassaoloonsa, esimerkiksi rakastamalla aurinkoisia päiviä, hyvää olutta, kaunista taidetta, ylevää musiikkia tai liikuntaa, eli laulaa ihmisille ja kertoo liikkeillä tanssijan, niin hän tekee sen tässä naturalistisessa pyhässä hengessä. Tai hän ylistää tätä luonnollista olemassaoloaan puhumalla siitä niin kuin se olisi jumalallista tai hengellistä.
Jumala, joka on olemassaolo ja Hyvyys, on korvautunut kaikkeudella, joka on olemassaolo ja hyvyys.
Jumala, joka on logos ja Totuus, on korvautunut ihmisellä, josta on tullut logos ja totuus.
Jumala, joka on Rakkaus, on korvautunut ihmisen luonnollisilla passioilla.
Nyt on menossa välivaihe, jossa hengellinen ja naturalistinen ovat sekaisin. Mutta kaiken aikaa viljellään enemmän ja enemmän puhetapoja, jotka ilmentävät tätä naturalistista ja eksistentiaalista uskoa, jonka voi ymmärtää tämän naturalistisen kolminaisuuden kautta. Olemassaolo, ihminen ja ihmisen rakkaus olemassaoloonsa, erityisesti nauttimisen ja itseilmaisun muodossa.
Jokainen vuoden 1958 jälkeinen, paavia esittänyt henkilö on ylistänyt jossain tekstissään Pierre Teilhard de Chardinia. Yksi kyseisen miehen ajatuksista oli eräänlainen kaikkeuden spirituaalinen evoluutio, jossa ihmiskunnalla on “kosmisen kristuksen” rooli.
Tähän liittyy…
…eräs uskomus, jonka kanssa piispa Wojtyłan eli niinsanotun Johannes Paavali II:n kiertokirjeet ovat paremmin yhteensopivia kuin historiallisen kristinuskon. Sen mukaan Kristus inkarnoitui ihmiskuntaan. Joka tarkoitti sitä, että kristinuskon tuntema inkarnaatio oli siemen, josta kasvaisi koko ihmiskunnan muuttuminen “kollektiiviseksi kristukseksi” kun aika olisi käsillä.
…Hegelin ajatus, että historia on materiaalinen, sosiaalinen ja henkinen evolutiivinen prosessi, jossa kaikkeus pyrkii tutustumaan itseensä tai tulemaan itsestään tietoiseksi. Eli kaikkeus luo evoluution kautta ihmisen, jonka rooli on tuntea kaikkeus. Tai olla kaikkeuden instrumentti sen itsensä tuntemisen tapahtumassa.
…helluntailainen menestysteologia ja muukin helluntailaisuus, jossa Pyhän Hengen sijaan on joku henki, jonka tarkoitus on Jumalan tuntemisen ja rakastamisen sijaan tuntea materiaalinen todellisuus, rakastaa sitä, omata valtaa sen yli ja saada siitä kaikki ilo irti.
…niinsanotun Johannes Paavali II:n yksityiset seksiopetukset, jotka tunnetaan paremmin nimellä Ruumiin teologia. Kaikessa sama, että asioiden naturalistinen tarkoitus korvaa tai syrjäyttää niiden hengellisen tarkoituksen ja sitten sitä naturalistista tarkoitusta ylistetään kuin se olisi hengellinen.
En minä ajattele, että Kekäle välttämättä edes ymmärtää, että hänen sanoituksensa sopii paljon paremmin kuvaamaan tätä naturalistista uskontoa kuin kristinuskoa. Siis pois se, että pohtisin jotain tietoista pahuutta tai tahallisuutta. Mutta jos sinä et ajattele sitä dogmatiikkana, niin se tuskin estää minua tekemästä samaa. Vieläpä jos se laulu onnistuu tahattomastikin olemaan sellainen. Ynnä turha olla liian vaativa ja kysellä kokonaisesityksen perään, jos tarjolla on pääpiirteet enemmän kuin hyvin.
Kun samaan aikaan pidän kuitenkin täysin selviönä, että missään protestantismin sisällä ei tiedetä eikä ymmärretä tuota yhtenäisen kirkon aikaista oppia Pyhästä Kolminaisuudesta. Tai ei ainakaan millään tavalla huomioida sitä siinä, mitä opetetaan käytännön elämästä. En kiistä, etteikö joku voisi asiasta jonkin nippelitiedon tai tietosanakirjan tasolla olla tietoinen. Vaan se, mitä pidetään uskona, tähtää tähän naturalistiseen elämään osallistumiseen Jumalan sisäiseen elämään osallistumisen sijaan. Tai loppua kohden naturalistisen elämän esittämiseen aivan kuin se olisi Jumalan sisäistä elämää. Tai niin se onkin, jos vaihdetaan pieni alkukirjain ja Isän, Pojan ja Pyhän Hengen tilalle kaikkeus, ihminen ja passio.
Tarkoittaa sitä, että protestantismi oli lankeaminen pois katolisesta uskosta. Tai lankeamisen ensiaskel. Ja kun se lankeemus saavuttaisi päämääränsä, niin tuloksena olisi tällainen naturalistinen ja immanentti versio, joka lainaisi samoja sanoja ja käsitteitä, mutta tarkoittaisi niillä naturalistisia asioita.
Kun oikea usko, tai oikean uskon sisältö perustui tälle Pyhän Kolminaisuuden sisäiselle elämälle ja Pyhä Henki oli sen elämän vaikuttaja, niin mitä sitten pitää ajatella jostain, missä sitä ei ole? Jos kristinuskosta ottaa Jumalan pois, niin mitä jää? Jos kristinuskosta ottaa pois uskon, niin mitä jää? Jos vie sisällön ja jättää vain nimet? Joko jää a) vain nimet? Tai b) ei mitään? Tai c) tilaa naturalistisille korvikkeille.
Kun siis katolinen usko jää taakse, niin ihminen on eräällä tavalla heitetty tai pakotettu elämään vain naturalistista elämää. Kutsuu sitä vaikka sitten protestanttiseksi työn etiikaksi. Mutta kun aikaa kuluu tarpeeksi ja elintaso nousee, tulee mahdolliseksi alkaa monenlainen luotuisuuden glorifioiminen, joka tekee välittömästi läsnäolevista asioista eräänlaisen uuden uskon.
Tästä tulee se, että pidin evankelioinnin korostamista huijauksena. Monessa herätysliikkeessä niin luterilaisella puolella kuin vapaissa suunnissa “evankelioidaan” ihmisiä, jotka liikkeen omien mittapuiden mukaan ovat jo “uskossa” tai “uudestisyntyneitä”. Ja tulee sellainen vaikutelma, että kyseessä on usko, joka on 0 % uskoa ja 100 % markkinointia. Eli kun joku “tulee uskoon”, niin hän vain alkaa tämän markkinoinnin tuottajaksi tai kuluttajaksi.
Mutta vastaus on siinä nenän alla. Se markkinointi, se “laulaminen ihmisille” ja “kertominen liikkeillä tanssijan” on de facto sen uskon keskeistä sisältöä. Varmaan kymmenen vuotta mietin, että mitä ne vaan tanssii ja laulaa, että koska ne laittaa tapahtuman ohjelmistoon sitä kristinuskoakin. Tai että miksi oikeille, vakaville uskonasioille oli niin vähän tilaa kaiken viihteen ja taiteen välissä. Mutta nyt ei tarvitse miettiä enää.
Eli on naturalistinen usko. Mutta se myydään ihmisille “kristinuskon markkinointina”. Tai se naamioidaan kristinuskon markkinoinniksi. Ja minua on koko ajan vedetty höplästä kun olen olettanut ja luullut, että se todella on sitä. Nyt nolottaa hieman.
Eli a) evankeliointi on kristinuskon markkinointia…
…mutta se kohdistetaan niille, joille sitä ei oikeasti tarvitsisi kohdistaa.
…mutta se on vain markkinointia, eikä itse markkinoidusta asiasta ole tietoa.
…mutta se markkinoi aivan muita asioita kuin mitä sen pitäisi.
tai b) evankeliointi ei ole kristinuskon eikä minkään markkinointia, vaan eri uskonto sinänsä.
Varmaan viides kerta kun ratkaisin taas Kansanlähetyksen arvoituksen.
Voisikohan tämän väitteen jotenkin osoittaa oikeaksi muualla kuin kirjoittajansa pään sisällä? Ilmeisesti kaikki protestanttinen kirjallisuus on luettu ennen kuin tällaista väitettä lähdetään esittämään. Näin haluan suopeasti ajatella. Mutta todistustaakka on jossain muualla.
Lukeminen loppui tällä kertaa tähän. Nämä painit on käytävä jossain pään sisällä, mutta ei minun pään.
D
Kuuntelen sellaisen sedevakantistisen nettiradion ohjelmaa kuin Restoration Radio, sarjaa nimeltä Root of the Rot. Minusta on yllättävää, miten paljon painoa piispa Dolan antaa Lutherin vaikutukselle siinä, miten moderni sekularismi lähti kehittymään. Ynnä tämä on taas yksi niistä lähteistä, missä nominalismia käytetään käsitteenä sillä tavalla kuin olisi aivan selvää, mitä sana tarkoittaa.
Kyllä, piispa Dolanin mukaan on absoluuttisen selvää, että Luther oli nominalisti.
Sen sijaan, että tätä ajatellaan jotenkin määritelmällisesti, että nominalismi = paha ja jatketaan lapsellisesti inttämällä siitä, oliko Luther paha tyyppi vai hyvä tyyppi ja sen perusteella nominalisti tai ei nominalisti, on paljon hyödyllisempää olla selvillä siitä, että luterilaisuus erityisesti ja protestanttinen revoluutio yleisesti, oli nimenomaan nominalismin perustalle rakentunut uusi uskonnon muoto.
Ajatuksenani oli kuitenkin sellainen sana tai käsite kuin pelagiolaisuus. Luterilaisuuden piirissä on yleinen ymmärrys, että koska katolilainen tekee jotain osana pelastustaan, katolilainen on silloin pelagiolainen, koska määritelmällisesti pelagiolaisuus on sitä, että ihminen voi tehdä jotain pelastuakseen, kun taas luterilainen ei ole pelagiolainen, koska ei usko voivansa tehdä pelastuksensa eteen mitään.
Mutta piispa Dolanin käyttämä määritelmä on, että katolilainen ei ole pelagiolainen, koska uskoo voivansa pelastua vain tekemällä asioita yliluonnollisen armon avustuksella ja sen kanssa yhteistyössä, kun taas luterilainen on pelagiolainen siksi, että katsoo tällaisen yliluonnollisen, konkreettisesti vaikuttavan armon olevan pelastukseen tarpeetonta, jopa asiana sinänsä olematonta tai jopa määritelmällisesti mahdotonta, joten luterilainen katsoo voivansa pelastua siten luonnollisten kykyjensä varassa, ilman yliluonnollista armoa, sillä ei minkään tekemisellään, joka on yllättäen se toinen mahdollinen pelagiolaisuuden määritelmä.
Ottamatta tässä ja nyt mitään kantaa siihen, kuka on oikeassa ja kuka ei, haluan vain sanoa, että kyseisen sanan määritelmiä on kaksi. Toinen, luterilaisten suosima, tarkastelee sitä tekemisen näkökulmasta: pelagiolainen tekee; joka ei ole pelagiolainen, ei tee. Toinen, piispa Dolanin käyttämä, tarkastelee sitä konkreettisesti vaikuttavan yliluonnollisen armon näkökulmasta: pelagiolainen pelastuu ilman sitä; joka ei ole pelagiolainen, tarvitsee sitä.
Luterilaisesta näkökulmasta katolilainen on se, joka luulee pelastuvansa luonnollisilla kyvyillään.
Katolisesta näkökulmasta luterilainen on se, joka luulee pelastuvansa luonnollisilla kyvyillään.
Luterilaisesta näkökulmasta katolilainen tekee paljon luonnollisia tekoja ja virheellisesti attribuoi ne jollain tavalla Jumalan vaikuttamiksi.
Katolisesta näkökulmasta luterilaisen väitteille uskonsa yliluonnollisesta sisällöstä ei ole minkäänlaista katetta. Vaikka samaan aikaan molemmat osapuolet tunnustaisivat evankeliumit tosiksi historiallisiksi kuvauksiksi.
Tarkoitan sitä, että jotta tätä koko keskustelua olisi ollut mielekästä käydä, niin sen olisi pitänyt perustua juuri tällaisille määritelmien erojen hoksaamiselle. Ja sille, että osaa tällä tavalla selventää, että mistä puhuu ja mitä tarkoittaa.
Olen tuon ohjelman neljännessä osassa nyt. Nauhoitettu 23.5.2014. Katolisen uskonelämän ydin ja tarkoitus on se, että olisi erilaisia tapoja, joilla Jumala vaikuttaisi kristityn elämässä. Että opetus, rukous ja sakramentit olisivat tähän toimivia tapoja. Kun taas luterilainen hengellinen elämä rakentuu sille ajatukselle, että Jumalan vaikutus ei sinänsä ole suotavaa, tarpeellista tai edes mahdollista. Joten siksi ei ole mitään yhtenevää käsitystä siitä, että mitä se on, miten sitä tulisi etsiä ja miten sen voi olettaa vaikuttavan. Sen tilalla on jonkinlainen hyvin yleisen ja hyvin subjektiivisen polariteetti.
Joka tapauksessa niin, että Jumalassa on kyse Jumalasta yksinään, mutta ihmisen suhteessa Jumalaan on keskiössä aina ihminen. Jumala ylläpitää universumia ja ehkä Suomen hallitusta. Ja sitten yksilölle ehkä ohjaa puolison tai opiskelupaikan. Mutta ei ole mitään varsinaista Jumalan tuntemista. Paitsi jos sillä tarkoitetaan jonkinlaista konservatiivisen moraalin vaikutusta ja selkeän irstauden ja pakanuuden poissaoloa jonain aikana jossain paikassa. Tai naisten keskuudessa jonkinlaista subjektiivista ihastumista Kristukseen jonain unelmien prinssinä.
Joten piispa Dolan kuvailee luterilaisia palveluksia pelagiolaisina rohkaisukokouksina, joihin ihmiset tulevat uudestaan ja uudestaan vakuuttamaan itseään ja toisiaan siitä, että heidän subjektiivinen luottamuksensa Jumalaan lopulta pelastaa heidät. Tässä siis piispa Dolanin logiikka on, että koska subjektiivinen luottaminen on ihmisen luonnollinen kyky ja pelagiolaisuus on pelastumista luonnollisten kykyjen varassa, ilman yliluonnollisesti vaikuttavaa armoa, seuraa että luterilaisia palveluksia voi kutsua mainitulla tavalla.
PS.
Olen ihan satavarma, että jokainen katolisen uskon, opin ja tradition ajatus—paitsi ehkä ne, jotka liittyvät suoraan kirkkoon instituutiona tai laitoksena—löytyy jonkinlaisena esoteerisena kuriositeettina jostain luterilaisesta kirjoittelusta, joltain teologilta, jossain tilanteessa, jonain aikana. Ja löytyi tai ei, niin sitä olisi täysin turhaa ja epärelevanttia yrittää edes kiistää.
Toisaalta sanani voi lukea siten, että missään luterilaisuuden sisällä ei opeteta, että usko on, tai että sen kuuluisi olla Pyhän Kolminaisuuden elämään osallistumista. En missään kansankirkon toiminnassa tai luterilaisessa liikkeessä, järjestössä tai kapinaliikkeessä törmännyt tähän.
Paitsi siinä merkityksessä, joka käsittää väärin koko ajatuksen ytimen, että Pyhän Kolminaisuuden persoonat rakastavat toisiaan, joten rakastetaan mekin kristityt toisiamme.
Olennaista on kuitenkin, että luterilainen käsitys uskosta ei käytännössä ole sitä.
Ei ainakaan sitä, mitä asialla on aina tarkoitettu.
Vaikka jos tehdään tuo keikautus tuossa, että aletaan palvoa luotua ihmistä jumalana ja luodaan siitä uusi, epäpyhä kolminaisuus, niin tietenkin luterilaisten järjestöjen humanismi—siis juuri kaikenlainen taiteellinen ja terapeuttinen setti—on sen naturalistisen kolminaisuuden sisäiseen elämään osallistumista. Joten jos ajatellaan, että kolminaisuuksia on joka lähtöön, niin onhan se törkeää minulta väittää, ettei luterilainen ainakin jonkun niistä sisäiseen elämään väistämättä osallistuisi, tietämättäänkin.
Lisäys 1:
En tässä pelkästään siteeraa itseäni, vaan siteeraan viestiä sen itsensä sisässä. Jos foorumi tästä vetää itsensä solmuun, niin olen vapauttanut meidät kaikki. Tosin en usko näin käyvän, koska olen tehnyt tämän saman aikaisemminkin. Siispä:
Luterilaisesta näkökulmasta katsottuna katolilainen ei pelastu, koska katolilaiselta puuttuu se simppeli luottamus tai heittäytyminen sen ajatuksen varaan, että pelastuu. Mikään määrä rukousta, paastoa tai hartauksien viettoa tai edes mystisiä harjoituksia, kontemplaatiota tai Jumalan sisäisen elämän tuntemista ei voi korvata tätä yksinkertaista heittäytymistä. Jos voisi, niin olisi kaksi pelastustietä. Tai sitten tuo vaikeampi olisi kaikille pakollinen.
Katolisesta näkökulmasta katsottuna luterilainen ei pelastu, koska luterilainen yksinkertaisesti kieltäytyy yliluonnollisen armon vaikutuksesta elämässään. Ja sen tilalla joko ahkerasti vakuuttaa itseään sen tarpeettomuudesta näissä pelagiolaisissa rohkaisukokoontumisissa. Joita paradoksaalisesti kutsuu jumalanpalveluksiksi, vaikka samalla nimenomaan alleviivataan, ettei niissä kukaan palvele ketään. Tai tavoittelee jonkinlaista luonnollista korviketta yliluonnollisesti vaikuttavalle armolle kaikenlaisten sosiaalisten ja humanististen aktiviteettien kautta. Sen sijaan, että antaisi Jumalan muuttaa itsensä, tuleekin vastuun kantamisen ja evankelioivan itseilmaisun ja hienon kirkollisen taiteen muuttamaksi.
Lisäys 2:
Minun on hankala oikein päästä selville siitä, että mikä ihmisten ongelma on nominalismista puhumisessa tai sen merkityksen käsittämisessä. Aivan kuin se olisi joku tabu, josta puhuminen on jotenkin itsessään kiellettyä tai pahaa. Joko luterilaisuus on nominalistista, mutta on sietämätöntä kuulla asiasta, koska se tarkoittaa, että koko protestanttisen ajattelun peli on pelattu. Tai luterilaisuus on nominalistista, ja se taas on sinänsä yhdentekevää, mutta siitä ei pidä puhua siksi, että hätäiset ja huolimattomat luulevat, että kyseessä on hirmuinen paljastus, jonka seurauksena luterilaisten peli on pelattu. Tai on joku kolmas syy. Tai vielä useampia. Tai joku näiden yhdistelmä.
Edelleen piispa Dolanin yhden kommentin perusteella voi kuitenkin todeta, että sola Scriptura on sinänsä nominalistinen ajatus. Koska joko on niin, että hengelliset asiat ja Raamattu ovat olemassa ihmisen mielen ulkopuolella. Josta seuraa se, että ihmisillä on mahdollista olla niistä kokonaan yhtenevä käsitys. Siis ne ovat asioita todellisuudessa, ja ainoastaan se vaihtelee, miten hyvin kukin yksilö on tullut tutuksi niiden kanssa. Tai on niin, että hengelliset asiat ja se, mitä Raamattu merkitsee, tapahtuu kokonaan kunkin yksilön pään sisällä. Ja tämä on se, mitä nominalismi tarkoittaa. Eli, katolisin termein, ei ole traditiota, ei paavia, ei hierarkiaa. Koska kaikki, mitä nämä voisivat yhdessä edustaa, olisi jokaisen yksilön kannalta ainoastaan jonkun toisen mielipide.
Kun taas jos hengelliset asiat ja Raamatun tarkoittamat asiat ovat asioita todellisuudessa, niin on mahdollista, jopa todennäköistä, ellei jopa varmaa, että niistä on mahdollista muodostua kumulatiivinen ymmärrys, joka on tunnistettavissa ja yhtenäinen. Tämän yhtenäisen ja kumulatiivisen ymmärryksen puuttuminen on se, mikä tekee luterilaisesta teologiasta joko sohaisuja pimeässä tai loputonta spekulointia. Tai sitten sitä, että otetaan yksi idea ja yritetään selittää kaikki tukemaan sitä.
Se traditio, paavi tai hierarkia eivät ole mikään lähtökohta tai itseistarkoitus. Vaan ne ovat jotain, mikä seuraa siitä ja mikä mahdollistuu sitä kautta, että hengelliset asiat ja Raamatun tarkoittamat asiat ovat asioita todellisuudessa. Mutta ne eivät ole mahdollisia eivätkä tarpeellisia jos hengelliset asiat eivät ole asioita todellisuudessa, vaan ainoastaan ihmisen omassa kokemuksessa.
Viimeisenä pitää vain muistaa, että juuri näissä asioissa Vatikaanista johdettu organisaatio loikkasi vuodesta 1958 alkaen pois siltä kannalta, mikä sillä oli historiallisesti aina ollut, ja omaksui tuon kannan, mikä on nominalisteilla ja protestanteilla. Occamilaisen ajatukset eivät olleet katolisia, eivätkä kuuluneet katoliseen maailmankuvaan, vaan olivat filosofisesti virheellisiä ja ristiriidassa kirkon kaiken muun uskon kanssa.
Nykyään jokainen nominalisti esittää olevansa jotain muuta kuin nominalisti. Ja jokaista hyvää filosofia, eritoten Pyhää Tuomas Akvinolaista, pidetään aivan oikein vastalääkkeenä nominalismiin, mutta samaan aikaan yhteensopivana sen ajattelun kanssa, mikä on näillä nominalisteilla, jotka teeskentelevät olevansa jotain muuta kuin nominalisteja. Näitä taas vilisee Suomen ekumeenisessa konservatiivisessa älymystössä.
Mikä tällainen piispa Dolan on sanomaan yhtään mitään? Luterilaisuus kuten hyvin tiedätkin pitäytyy yksin Raamattuun so. kristinuskoon. Jos siis luterilaisuus on nominalismia, on Raamattu ja kristinuskokin nominalismia, mikä teiltä jää iäksi osoittamatta viisasteluillanne!
Surkeata lukea tällaista olkiukkoilua ja yliampuvaa yleistystä. Miksi tämä väite päänsisäisestä uskosta ja tradition puuttumisesta vain jatkuu ja jatkuu? Jos oma subjektiivinen kokemus on ‘kekäleläisestä’ (sic!) viidesläisyydestä (“luterilaisten järjestöjen humanismi—siis juuri kaikenlainen taiteellinen ja terapeuttinen setti”), niin kannattaako yleistää kaikkeen luterilaisuuteen? Minusta juuri tällainen on nominalismia, että lähdetään luomaan olkiukkokategorioita luterilaisuudesta kenenkäkin oman kokemuksen tai jonkun partikulaarisen änkyräpiispan mielipiteen mukaan, eikä tutkita kumuloitunutta kirjallisuutta, mitä luterilaisuus oikeasti todellisuudessa on. Mikään vastaväite ei ole tehonnut, leimaaminen isolla pensselillä vaan jatkuu. Myönnän kyllä, että monissa, jopa useissa tapauksissa esille tuoduissa puutteissa on perää - erittäin hyviä huomioita joista olen monista ihan samaa mieltä. Älyllistä epärehellisyyttä tai vedätystä on havaittavissa, kun empiirisesti havaituista ilmiöistä aletaan tehdä synteesiä ja johtopäätöksiä. Tuli mieleen, että onkohan kissa sittenkin kryptonominalisti ja pelkästään höynäyttelee huvikseen meitä tyhmiä? Se joka haukkuu nominalistiksi on itte.
Vai että kristinusko = Raamattu. Tuo on vähän sama kuin sanoisi, että jalkapallo on yhtä kuin sen sääntökirja. Tai että Suomi on yhtä kuin Suomen historian pikkujättiläinen.
Tuomari puhaltaa pilliin jos jalkapallossa ei noudateta sen sääntöjä. Samoin kristinuskossakin Tuomari toteaa laittomuuden tapahtuneen, jos poiketaan sen säännöistä.
9x ajattelee ilmeisesti, että Raamattu yksin on se ohjekirja, josta kaikki ohjeet otetaan. Kun Raamatusta ei kuitenkaan kaikkea löydy, puhutaan ehdonvallan asioita. Näin ei ole kuitenkaan ajateltu kristikunnassa 1500 vuoteen. Luther kehitti tämän sääntökirjamallin, ja kaikki muut laitettiin sivuun, ehdonvallan asioiksi.
Niinkö? Eikö Luther tukeutunutkaan traditioon lapsikastekysymyksessä?
Hyvä pointti! Kyllä, mutta poikkeus ei tee sääntöä. Lutherhan oli näissä traditio kysymyksissä - hyvin ailahtelevainen, tästä kirjoittaa mm Kaarlo Arfman kirjassa Sanan jäljet, jossa hän kertoo Lutherin vedonneen lapsikaste kysymykssä nimenomaan kirkon traditioon, ei niinkään Raamattuun. Tässä Arfman vauhdissa; Emeritusprofessori Arffman: "Luterilaisuus ei tiedä mitä sen pitäisi olla" | Päivämies
Oikeasti siinä ei ollut minkäänlaista olkiukkoa tai yleistystä. Selitin, minkä perusteella sola Scriptura on käsittääkseni (ja piispan mukaan) nominalistinen ajatus. Siihen itse asiaan ei kukaan ole vielä lähtenyt väittämään vastaan.
Koska siitä löytää aina vähän väliä uusia ja kiinnostavia puolia. Tuossa edellisessä viestissä nuo kaksi, eli pelagiolaisuuden määritelmä ja sola Scripturan nominalistisuus.
Traditiolla ei tarkoiteta, eikä ole koskaan tarkoitettu, katolisessa ajattelussa mitään a) historian synonyymiä tai b) kirkon käytännön elämää säätelevien lakien ja sääntöjen joukkoa, c) kirkon monumentteja, juhlapäiviä, rituaaleja tai tapoja, eikä d) taideaarteita, patsaita, esineitä, lauluja ja muita teoksia tai niihin liittyviä perinteitä tai käytäntöjä.
Siinä mielessä luterilaisuudella on traditio, että sillä on joku lauluja, perinteitä ja käytäntöjä koskeva historia. Tämän vuoksi ajattelenkin LHPK:ta eräänlaisena luterilaisen kulttuurin perinneyhdistyksenä, joka pyrkii pitämään elossa kaikki luterilaisuuden historialliset muodot ja vaiheet. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä sen kanssa, mitä katolinen teologia käsittää traditiolla.
Ei varmaan sellaista yleistystä kannata tehdä. Siksi en olekaan tehnyt sellaista missään vaiheessa, vaan olen edennyt aivan päinvastaisella tavalla. Kertaan siis, ynnä toistan tässä vähän edellistä viestiäni, että nominalismi ei ole hirveän vaikea, monimutkainen eikä hämärä käsite sinänsä. Jos ymmärtää historiallisen taustan, niin siitä ymmärtää myös, että Lutherin ajattelu oli kaikki täysin nominalismin kyllästämää. Luterilainen sovitusoppi on täysin nominalistinen.
Mutta tämän asian ymmärtämistä hämärtää se, että niin luterilaisissa järjestöissä kuin Vatikaani II:n katolisuudessa ollaan menty täysillä humanismiin. Siis siihen renessanssin pakanuuteen, joka tekee ihmisen taiteen ja kulttuurin saavutuksista olemassaolon tarkoituksen, Jumalan korvikkeen tai uskomisen tavan. Tämä on sitä nominalistista realismia, joka vastaa väitteeseen, että ihmisen ajattelu ei tavoita todellisuutta, vaan vain nimiä, että oikeasti ihmisen ajattelu luo todellisuutta, koska mielikuvituksen, taiteen ja kulttuurin kautta ihminen nousee Jumalan rinnalle eräänlaiseksi kanssaluojaksi. Mutta jos tätä on jonkun vaikea käsittää, niin tästä kekäleläisestä jutusta saa sellaisen havainnollistuksen tai esimerkin, mitä ei voi olla käsittämättä.
En siis ole missään vaiheessa tehnyt tällaista yleistystä. Jos olen sen jossain vaiheessa vahingossa jättänyt sanomatta, niin pitää nyt sanoa, että tiukasti tunnustuksellinen luterilaisuus on siinä Lutherin alkuperäisessä nominalismissa kiinni. Mutta jotkut esittävät siihen näennäisen vasta-argumentin, että ei luterilaisuus voi olla nominalistista, koska siinä on kaikki tämä luotuisuudesta iloitseminen. Siis kyseessä on spektri nominalismin ja nominalistisen realismin välillä.
Siis joko nyt käsität, mistä olen puhunut. Tai et käsitä. Tai sitten ihan tahallisesti et käsitä. Viesteistäsi tulee sellainen vaikutelma, on alusta alkaen tullut, että haluat olla iso ilkeä mies, joka alkaa runnoa asioita ja heitellä itseään niitä päin jos ei homma miellytä. Ja tämä on selvästi kesympi analyysi kuin mitä sinä teet minusta vähän väliä.
No kun minkään määritelmän mukaan se ei aikuisen oikeasti ole nominalismia. Olen vähän miettinyt, että ei kai kukaan oikeasti halua vetää tätä keskustelua väkisin pelkän loanheiton tasolle.
Joku voisi argumentoida, että koko luterilaisuus on olkiukkokategoria. Siis voi tehdä niin kuin Walther tekee, että sanoo luterilaisuuden olevan vain Raamattuun perustuvaa kristinuskoa. Koko puhe luterilaisuudesta jonain selkeänä ilmiönä on vain yritys antaa vaikutelma, että luterilaisuus ja Raamattuun perustuva kristinusko olisivat kaksi eri asiaa, joilla on selkeästi eri ominaisuuksia.
Mutta oli kumpi tahansa mitä tahansa, niin ne ovat ainakin nimiä. Ja ne nimet viittaavat joko johonkin älylliseen konstruktioon tai historialliseen ilmiöön. Tai molempiin. Joten kategorioiden tekeminen sinänsä on välttämätöntä. Sitä, että ovatko ne jotenkin olkiukkoja, siis tahallisesti tai pahantahtoisesti epätosia, ei ole kukaan yrittänyt edes vakavissaan sivuta tai perustella mihinkään suuntaan.
No tästä juuri ei ole kyse. Ollut missään vaiheessa. Tulee sellainen vaikutelma, että on ihan turha keskustelu, kun mikään, mitä sanon, ei saavuta kohdettaan.
Onko tämä vain nimittelyä, vai onko sinulla oikeasti jotain tietoa henkilöstä?
Tai vastaatko edes siihen, miksi ja missä merkityksessä viittasin piispan näkemykseen?
Ei näytä siltä ainakaan.
Yritän nimenomaan olla täsmällinen sen suhteen, että millä perustelen mitä ja miksi. Jotta kävisi yhtä selväksi, että millä en perustellut mitä jollain tietyllä kerralla. Ja jos jää jotain epäselvyyksiä, niin yritän aina oikaista ne. Ja oikaisen myös kysyttäessä. Mutta jos vastapuolella on joku, jonka tarkoitus on pitää vain mölyä, niin hukkaanhan se menee.
Tässä on yksi luterilaisuuden ongelma, mistä olen myös tullut tietoiseksi. On eräs tuttu teologian opiskelija yliopistolla, jolle olen heittänyt vähän kysymyksiä. Mutta olen joutunut huomaamaan, että vaikka hän suhtautuu niihin miten myönteisesti ja jopa innokkaasti, häneltä ei saa täsmällisiä vastauksia mihinkään. Sen tilalla hän annostelee juurikin jonkilaista kumuloitunutta huttua, mistä ei ole mahdollista sanoa mitään varmaa. Kaikki on ilmiöiden kuvailua. Aivan kuin henkilön sanakirjasta ja ajattelusta puuttuisi määritelmän ja kategorian käsitteet kokonaan. Tuloksena on vaikutelma, joka vastaa vähän Tony Halmeen säätiedotuksia Frank Pappa show:ssa, että sieltä tuulee sitä, täällä esiintyy tätä ja tuollainen voima vaikuttaa tuolta.
Katolinen teologia, traditio ja käsitys todellisuudesta, ihmisestä ja Jumalasta ei sinänsä vaadi mitään kumuloitunutta henkilöiden, historiallisten tapahtumien, kirjoitettujen dokumenttien ja pidettyjen kokoontumisten pilveä tai sekamelskaa. Ne ovat asioita, jotka jos kerran sanoo, niin siitä sanotusta voi pitää kiinni ja niiden yhteys muihin sanottuihin ja tosiin asioihin on myös selvä.
Katolinen teologia toki hajoaa sekamelskaksi vuoden 1958 jälkeen. Mutta se oli vihollisen työtä. Aivan alkujaan totuus ei ollut yhtä kuin kirkon tai ihmiskunnan performanssi.
Olen täällä foorumilla siellä täällä selittänyt paloja katolisesta teologiasta ja traditiosta. Mutta luulen, että monilta menee ohi se, että kyse on todella määritelmistä ja kategorioista. Sen sijaan kyseiset asiat otetaan vähän kuin ne olisivat pieniä makupaloja jossain teologisessa herkkupöydässä.
Kun ekumeenisia, konservatiivisia älykköjä seuraa vähänkin, niin siellä törmää tähän ajatukseen Katolisesta kirkosta historian suurimpana, luotettavimpana ja parhaana herkkupöytänä, jossa syöminen on ensisijaista ja mikään varma tieto mistään kaukana toisella sijalla.
Sinun sopii toki olettaa, tai edes toivoa, että olen jotenkin riippuvainen kehuista. Ja että sillä tavalla kaikenlainen teilailu ja maan pinnalle romauttaminen myös jotenkin vaikuttaisi johonkin. Kiinnitän näihin huomiota kuitenkin siksi vain, että minulle jää yleensä täysin hämäräksi, että mistä asiasta olet kulloinkin minua kehumassa tai teilaamassa.
Se, että tuossa ilmeisesti hyppäät kehumisesta teilaamiseen välimerkin pituisella matkalla, tekee ihan kielellisestä ilmaisustasikin rikkinäistä ja sekavaa.
Mutta käsitän, että syytät minua 1) älyllisestä epärehellisyydestä ja 2) vedätyksestä, koska empiirisesti havaituista ilmiöistä eli käytännön luterilaisesta elämästä teen synteesejä ja johtopäätöksiä.
Mutta tässä sinä syytät minua siitä, että luterilaisuus on nominalistista. Siis jos se on nominalistista, niin siinä nimenomaan empiirisellä todellisuudella ja abstrakteilla teologisilla konsepteilla ei ole kosketuspintaa tai vaikutusta toisiinsa. Paitsi että minä en tee synteesejä mistään. Uskon, että luterilaisuus on ilmiö todellisuudessa, vaikka se itse kiistää olevansa.
Uskon, että luterilaisuuden voi ymmärtää olemuksellisella tasolla. Siis on mahdollista sijoittaa se kategoriaan ja sanoa, mitä se on ja mitä se ei ole. Eikä ole mikään pakko tyytyä mihinkään sekamelskaan, että se on performanssi tai kumulatiivinen joukko tekstejä tai tapahtumia. Tämä tarkoittaa, että kyseessä ei ole synteesi. Mutta jos luterilaisuus olisi vain performanssi tai kaoottinen tapahtuma, niin silloin väistämättä yritys kategorisoida sitä olisi synteettinen.
Tällä menolla kaikki minun teesini on todistettu ainakin sata kertaa. Olisin pikkusieluinen sadisti, jolla ei ole ajalleen mitään hyödyllistä käyttöä, jos jäisin havittelemaan sadatta ja ensimmäistä kertaa. Etenkin sen kautta, että vastustaja ehkä jälleen ampuu täysosuman itseään jalkaan.