Tätähän olen täällä esittänyt itsekin, mutta Leijona vänkäsi vastaan ja kysyi mistä Raamatusta löytyy tälle tukea. Siitähän tämä alkoi kun Leijona tätä alkoi tivaamaan. Oma kantani on, että voi rukoilla lähinnä surutyössään, mutta lopputulokseen asialla tuskin on vaikutusta. Asian voi jättää silti armollisen Jumalan käsiin.
Tähän en esitä mitään kritiikkiä. Käsitin, että haluat nimenomaan vastustaa edesmenneiden puolesta rukoilemista (siis muutenkin kuin sielunmessuissa tms.), mutta jos se oli väärä käsitys, meillä ei sitten liene ratkaisevaa erimielisyyttä.
1 tykkäys
En missään tapauksessa vastustanut, vaan esitin päinvastaisen kannan, jossa voin huokaista kuolleen puolesta. Tosin sillä varauksella, että ratkaisut tehdään tämän ajan perusteella. Leijona käänsi tämän toisinpäin ja alkoi pyytää tähän raamatullista perustetta. Siis perustetta rukoiluun ja kun käytin sanaa huokaisu, sitä että miten sen voi perustella Raamatulla ja miten se eroaa rukoilusta. En jaksanut selittää.
Minua ei kiinnosta tässä mitä rukous kuolleiden puolesta vaikuttaa. Fokus ei ollut siinä. Kysyin Fratrekselta mihin Raamatussa kuolleiden puolesta rukoileminen perustuu. Fratres kertoi, että Raamatulla tätä ei voi perustella. Joten asia on selvä. Jokainen voi todeta, että meillä on luterilaisessa kirkossamme sellainen hengellinen tapa, jota emme voi perustella Raamatulla. Haluamme olla Raamatullisia mutta, tätä tapaa emme perustele Raamatulla, koska sitä ei voi perustella Raamatulla. Meillä vai on sellinen hengellinen tapa joka vahvasti elää kirkossamme, surutyössä, ilman Raamatullista valtuutusta. Huokausrukous kuoleen ihmisen puolesta.
Vanhoissa klrkoissa tapa sen sijaan on olemassa ja he osaavat sen perustella. Tässä suhteessa olemme erilaisia.
En usko, että niillä on missään vaiheessa ajateltu voitavan muuttaa kenenkään lopullista sijoituspaikkaa. Ajattelen ja olen kuullut sen opetettavan juuri noin kuten sanot seuraavassa viestissä, että kyse on salatun asian vaikuttamisesta tai muuttamisesta, joka on kuitenkin sitten tapahtunut kuin se on tapahtunut. Eli ei ole menneisyyttä, jota jokin asia “muuttaisi”, vaan se menneisyys tapahtuu sen ensimmäisen ja ainoan kerran sen mukaan, miten kaikki rukoukset, menneet ja tulevat, ovat siihen vaikuttaneet.
Kiirastulen ajatus on se, että Jumalan eteen tai yhteyteen ei voi päästä mitään epäpyhää. Tai toki voisi päästä, mutta ihminen ei sitä kestä eikä tahdo. Joten siinä on kyse ihmisestä, joka on kyllä pelastunut, mutta joka ei ollut vielä täysin pyhittynyt. Siis osannut pitää tahtonsa tärkeysjärjestyksessä Jumalaa aivan kaikkien ajallisten ja maallisten kiintymysten edellä.
Lk. 10:25 Ja katso, eräs lainoppinut nousi ja kysyi kiusaten häntä: “Opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?” 26 Niin hän sanoi hänelle: “Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?” 27 Hän vastasi ja sanoi: “Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. 28 Hän sanoi hänelle: “Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää”.
Luulen, että tuo on se ainoa pitävä vastaus. Ei niin, että ensin laki vaatii jotain, mutta ristiltä kuuluu että “aprillia, sinun tarvitsee vain uskoa!”
Joten voisi sanoa, että kiirastuli on paikka, jossa ihmistä polttaa Jumalan rakkaus. Ja se, ettei ihminen ole vielä kykenevä ottamaan sitä vastaan täysin. Mutta ihmisen tekee siellä kykeneväksi Jumalan rakkauden täydelliseen vastaanottamiseen myös Jumalan rakkaus. Joka tässä tapauksessa vaikuttaa esimerkiksi taistelevan seurakunnan (eli ajassa elävien ihmisten) rukousten kautta.
Tätä voi katsoa tälläkin tavalla. Vaihtoehtoinen tapa on katsoa, että kiirastuli on rangaistus, jossa ihmisen pitää maksaa “loput velastaan” Jumalalle, joka on tässä eräänlaisen tyrannin roolissa.
Tässäkin on kaksi tapaa katsoa asiaa. Toinen on se, että raha ja vauraus ovat jollain tavalla etuoikeutettuja asioita, tulevat etuoikeudesta ja johtavat etuoikeuteen. Siis tietyllä tavalla maallisesta perspektiivistä. Tai juutalaisesta, jos siihen salaliittoon joku sattuu uskomaan.
Jaak. 5:16 Confess therefore your sins one to another: and pray one for another, that you may be saved. For the continual prayer of a just man availeth much.
Mutta sen voi ajatella myös niin, että raha on huonompi korvike vanhurskaan rukouksille. Joten jos ei ole vanhurskaita, jotka olisivat valmiita rukoilemaan, niin rikas mies voi tehdä kaksi vanhurskasta tekoa 1) hellittämällä kiintymyksestään mammonaan ja 2) tukemalla pappia, jonka tehtävä ja kutsumus on olla vanhurskas hänen puolestaan.
Eihän kukaan varmastikaan ajattele, että Jumala sitä rahasummaa katsoo. Ja voihan rikkaalla ja joutilaalla olla enemmän tunnollaan ja suurempi tarve katumukseen kuin köyhällä ja rasitetulla? Joten on sopivaa, että Jumala, joka on tasapuolinen, eikä katso henkilöön, antaa heillekin jonkin mahdollisuuden. Jollain tavalla se kaikki menee tasan ja täyttää tarkoituksensa.
Varakkuudesta ja suosiosta luopuminen näyttää kuitenkin auttavan ihmistä pelastumaan. Tyyliin Lk. 10:25–28.
Sano nyt sinä, joka syytät Lutheria nominalismista, tuolla hienolla sanalla, jonka taakse te kätkeydytte, missä tässä seuraavassa katkelmassa hänen Galatalaiskirjeen selityksessään, jossa sykkivät luterialaisuuden sydänäänet on nominalismia?
Lain toinen käyttö on teologinen eli hengellinen. Sen on määrä tehdä rikkomukset suuremmiksi. Mooseksen lain päätarkoitus on kasvattaa syntiä ja moninkertaistaa se, eritoten omassatunnossa. Roomalaiskirjeen seitsemäs luku on Paavalin suurenmoinen esitys tästä aiheesta. Lain perimmäinen tehtävä ja varsinainen pääkäyttö toteutuu, kun laki paljastaa ihmiselle hänen syntinsä, sokeutensa, kurjuutensa, jumalattomuutensa ja tietämättömyytensä, Jumalaan kohdistuvan vihamielisyyden ja halveksimisen, kuoleman, helvetin, tuomion ja hyvin ansaitun Jumalan vihan. Siitä lain käytöstä eivät tiedä mitään tekopyhät, eivät yliopistojen sofistit eivätkä muutkaan, siitä ei tiedä kukaan, joka rehvastelee luulotellussa, lakiin nojaavassa itsevanhurskaudessaan. Taltuttaakseen ja lannistaakseen tuon raivoisan, petomaisen hirviön, luulovanhurskauden, Jumala joutui antamaan Siinainvuorella uuden lain niin juhlallisesti ja niin kauhistuttavin muodoin, että koko kansa vapisi pelosta. Ihmisen järki on näet tottunut pitämään itseään vanhurskaana ja luulee sen vuoksi olevansa Jumalalle mieleen. Siksi Jumalan täytyy lähettää Hercules, laki, joka käy kaikin voimin tuon hirviön kimppuun, kaataa sen maahan ja tekee siitä lopun. Laki tahtoo voittaa pedon, muuhun se ei pyri.
Tämä lain käyttö on siis sangen hyödyllinen ja aivan välttämätön. Jos näet ihminen ei ole murhannut ketään, ei tehnyt aviorikosta eikä varastanutkaan ja jos hän on pitänyt näppinsä irti muistakin julkisynneistä niin kuin se Luukkaan kuvaama fariseus, semmoinen pirulta riivattu vannoo olevansa vanhurskas. Hän sepittää itselleen vanhurskauden ja komeilee hyvillä teoillaan. Jumalalla ei ole muuta keinoa kesyttää ja nöyryyttää häntä ja opettaa häntä tuntemaan kurjuutensa ja kadotustuomionsa kuin laki. Siksi lain oikea ja varsinainen käyttö on vieläkin sama kuin Siinainvuorella: leimahduksin, jyrinöin ja torventoitotuksin se kauhistuttaa kaikkia, salamalla se polttaa ja murskaa tuon pedon, jonka nimi on Luulovanhurskaus. Sitä tarkoittaen Jumala sanoo Jeremian suulla (23:29): “Minun sanani on moukari, joka murskaa kalliot.” Niin kauan kuin ihmisen onnistuu säilyttää luuloteltu vanhurskautensa, hänessä pysyy myös käsittämätön ylpeys, pöyhkeys, suruttomuus, Jumalaan kohdistuva viha, armon ja laupeuden halveksiminen sekä piittaamattomuus lupauksista ja Kristuksesta. Sydämeen saakka ei pääse ilmaisen armon eikä anteeksiannon julistus; se ei hänelle maistu, sen tiellä on valtava kallio ja teräsmuuri niin kauan kuin luulovanhurskaus ympäröi sydäntä.
Iso ja kamala hirviö on luulovanhurskaus. Sen taltuttaakseen ja lannistaakseen Jumala tarvitsee valtavan väkivasaran, lain. Se on kuoleman moukari, helvetin jyrinä ja Jumalan vihan salama. Mihin sitä käytetään? Sen on murskattava luulovanhurskaus, tuo kapinallinen, itsepintainen ja uppiniskainen elukka. Laki syyttää ja kauhistuttaa omaatuntoa: sinun olisi pitänyt tehdä niin ja niin, mutta et ole tehnyt; siksi ansaitset Jumalan vihan ja ikuisen kuoleman. Näin lausuessaan laki hoitaa omaa virkaansa ja pyrkii oikeaan päämäärään. Sydän siinä musertuu epätoivoon saakka. Tämän lain käytön ja viran tuntee kauhistunut, epätoivoinen omatunto ja etsii kuolemaa. Sen tuntevat ne ihmiset, jotka tunnon tuskissa tahtoisivat riistää itseltään hengen.
Näin laki on kallioita murskaava moukari, se on tuli, myrsky ja voimallinen maanjäristys, joka siirtää vuoret sijoiltaan. Elia ei kestänyt näin kuvattuja lain kauhuja, vaan peitti kasvonsa viitallaan (1. Kun.19:13). Mutta sitten lakkasi myrsky, jota hän oli joutunut katselemaan, ja kuului hiljaista huminaa, missä Herra oli läsnä. Tulenlieskan, pyörremyrskyn ja maanjäristyksen täytyi kulkea edellä, mutta vasta sitten tuli Herra itse, hiljaisessa tuulen huminassa.
Tätä lain käyttöä kuvaa se hirmuinen ja juhlallinen meno, jonka yhteydessä Jumala antoi lain Siinainvuorella. Perin pyhä oli Israelin kansa, joka oli lähtenyt Egyptistä. “Me olemme Jumalan kansa”, se kerskui. “Kaiken, mitä Herra, meidän Jumalamme, on käskenyt, me aiomme tehdä.” Päälle päätteeksi Mooses vielä pyhitti sen, käski sen pestä vaatteensa, pidättäytyä avioyhteydestä ja muutoinkin valmistautua kolmannen päivän varalle. Kolmantena päivänä paikalla oli pelkkiä suurpyhimyksiä. Silloin Mooses johdatti kansan leiristä vuoren luo, Jumalan eteen, kuulemaan hänen ääntään. Mutta kuinka kävikään? Israelilaiset näkivät hirmuisen näyn: vuoresta nousi savua ja tulta, synkän pimeyden vallitessa salamat leimusivat mustissa pilvissä. Kansa kuuli torventoitotusta, joka voimistui voimistumistaan. Kuullessaan salamoiden jyrinät se vapisi pelosta, perääntyi taaksepäin ja sanoi matkan päästä Moosekselle: Me teemme mielihyvin vaikka mitä, kunhan Herra ei puhu meille, niin että tuo hirmuinen lieska nielaisee meidät ja me kuolemme. Opeta sinä meitä, me tahdomme kuunnella sinua! - Mitä apua oli kansalle puhtaudesta, valkeista vaatteista, avioyhteyden karttamisesta ja kaikesta pyhyydestä? Ei yhtään mitään. Kukaan ei kestänyt Herran läsnäoloa, kun hän saapui kirkkauden majesteettina, vaan kaikki joutuivat pelon valtaan ja perääntyivät kauhun järkyttäminä, aivan kuin Perkele olisi ajanut heitä edellään. Jumala on tuhkaksi polttava tuli, jonka edessä ei yksikään tässä ruumiissa oleva ihminen kestä.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selittys, s. 346-347.
2 tykkäystä
Se nominalismi alkaa oikeastaan heti tästä. Realismissa teot, oikeat ja väärät, ovat yksinkertaisesti jotain. Kun taas nominalistisessa ajattelussa merkitsee se, että miksikä ne nimetään tai miltä ne saadaan näyttämään.
Tätä lukiessa hoksasin, että katolisessa kulttuurissa, uskonelämässä ja etenkin lasten kasvatuksessa synti on jotain, mikä ymmärretään aivan arkipäiväisenä asiana ihmisen jokapäiväisessä kokemuksessa. Paha tai väärä ei ole erikseen olemassa sekulaarina rakennelmana ja teologisena rakennelmana.
Kaikki synti ja kaikki armo vaikuttavat siihen järkeen ja tahtoon, minkä ihminen kokee omaksi itsekseen. Mutta samaan aikaan kaikki konkreettinen synti on ensisijaisesti Jumalaa vastaan, sitten tekijäänsä itseään vastaan ja onttisesti vasta sen jälkeen materiaalista ja sosiaalista todellisuutta vastaan.
Kun on se salaliittoteoria, että Luther oli oikeasti juutalainen juutalaisten asialla Katolista kirkkoa vastaan, niin niiden valossa Lutherin niinsanottu antisemitismi oli välttämätön eräänlaisen alibin luomiseksi. Ja sen vaikutelman, että kyseessä olisi ollut kristinuskon sisäinen juttu, eikä kirkon ikiaikaisten vastustajien eli talmudistien hyökkäys sitä vastaan.
Samalla tavalla, katolisesta näkökulmasta, luterilaisuuden käsitemaailmassa ei ole yhtään oikeaa vanhurskautta, mutta on kahdenlaista luulovanhurskautta. Toinen on se, mikä tulee yhteiskunnallisesta kelvollisuudesta ja asemasta—mikä on se, mihin jokainen kunnon judaisti kuitenkin käytännössä uskoo. Toinen nimellisestä armosta. Tuossa nimellisessä taas se nominalismi.
Mutta koska luterilaisella nimellisellä vanhurskaudella ei ole mitään käytännön merkitystä, on jokainen luterilainen kuitenkin käytännössä tavoittelemassa sitä samaa vanhurskautta, mitä UT:n sekularisoituneet juutalaisetkin. Eli noudattamassa Mooseksen laki ja kymmentä käskyä siksi, että sillä tavalla elämästä tässä maailmassa ja ajassa tulee parempaa.
Tottakai käsitän sen niin, että Luther tuossa hyökkää katolista, käytännössä tapahtuvaa ja vaikuttavaa pyhityselämää vastaan. Sen mukaan kaikki käytännössä tapahtuva on luuloteltua ja vain nimellinen ja forenssinen voi olla aitoa. Tällä tavalla Luther ainakin kieltää Jumalan voiman ja ehkä ottaa vielä jumalisuuden ulkokuoren.
Mutta Luther siis hyökkää väitettyä luulovanhurskautta kohti nimenomaan siksi, ettei kukaan pysähtyisi ja toteaisi takaisin, ettei hänellä ole tarjota muuta kuin sitä.
Tämä ilmentää nominalismia sillä tavalla, että tässä luodaan kuvitteellinen nimi, jolle annetaan kuvitteellisia mutta absoluuttisia piirteitä. Sillä, mitä Luther sanoo tuossa, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä järki yleensä tai järki minkään tietyn yksilön kohdalla tekee.
Ihmisen järki on tottunut haluamaan seksuaalisesti naapurin koiraa olisi totuusarvoltaan jokseenkin samaa luokkaa oleva lausahdus. En näe mitään syytä, miksi kokonaisten kirkkokuntien kannattaa ottaa siitä totaalinen umpisolmu teologiansa keskelle.
Antaa Lutherin siinä yksinään kirota järkensä. Kenenkään muun ei ole pakko mennä mukana.
Lisäksi pitää ymmärtää se, että Lutherin argumentti tuossa on käytännössä solvaus. Sama kuin minä sanoisin, että jonkun toisen foorumilaisen järki haluaa seksuaalisesti naapurin koiraa. Voiko sellaisen asian uskottavasti tai tehokkaasti edes kiistää? Tai voisiko tuollaisen väitteen esittämisen jälkeen edes jatkaa keskustelua?
Tai kannattaako kokonaisten kirkkokuntien perustaa teologiaansa jonkun väitteelle siitä, mitä joku toinen ajattelee? Eikä vain joku toinen, vaan jokainen. Eikä vain sattumalta, vaan Lutherin teologia lepää sellaisen väitteen varassa, että jokainen ihminen väistämättä ajattelee koko ajan jollain tietyllä tavalla.
Järki se on joka tapauksessa, joka sanoo, että luterilaisessa teologiassa ei ole päätä eikä häntää, jos edes järjen hiventä. Selvästi Luther itsekin tiesi sen. Ja siksi solvaa ihmisiä, jotta loukkaantuneena ja loukkausta kuulemasta päästäkseen tyhmentäisivät itsensä.
Katolisen teologian mukaan Pyhä Henki voi nostaa ihmisen järjen käsittämään hengellisiä ja yliluonnollisia asioita. Ilman se ei onnistu. Mutta siinä ei ole sinänsä mitään absurdia tai sinänsä järjelle vastakkaista tai järjen kannalta olematonta. Se on asioiden ymmärtämistä eri tavalla. Kuten käsittääkseni Raamattukin asiasta puhuu. Eikä mitään että sammutan järkeni, siis uskon.
Tämä on siitä mielenkiintoista, että Luther kuvailee tässä nimenomaan judaistista kokemusmaailmaa, jolla ei ole mitään tekemistä minkään katolisuudesta tutun ilmiön kanssa.
Katolisuudesta tällaiset sepittämiset ja komeilemiset puuttuvat juuri siksi, että koko elämä on, oikein ymmärrettynä, joko konkreettista edistymistä tai taantumista vanhurskaudessa. Siinä iloitaan oikeista edistysaskelista ja murehditaan oikeita vaikeuksia ja lankeemuksia.
Siis nominalismia on koko tuo juttu, että ensin heitetään järki ikkunasta ulos, jotta sen jälkeen voidaan tehtailla tällaisia hillittömän yliampuvia asioiden nimiä ja laittaa ne kamppailemaan keskenään. Lain pyörremyrsky tulee yhdestä suunnasta ja vanhurskauden pyörremyrsky toisesta suunnasta.
Missä siinä ei ole nominalismia?
Näetköhän edes tätä tekstiäni tässä? Jospa tämäkin on sinulta jotenkin kätkeytynyt?
Onneksi minulla on se toivo, että joku muu näkee, niin en ole turhaan kirjoitellut.
1 tykkäys
Tästä ja muustakin tulee mieleen havainto, että tyylisi on samanlaista retorista liioittelua ja shokeeramista (monien mielestä ehkä shokeeraamisen yrittämistä) kuin 1500-luvulla eläneen Lutherin, jota juuri moitit yliampumisesta. Olen antanut itselleni kertoa, että esim. Lutherin aikaan vastustajien värikäs leimaaminen ja retorinen överiksi vetäminen oli ajan tapa. Ehkä myöhempien aikojen kristityt ovat sekä loukkaantuneet että ihailleet sitä kekseliäisyyttä jolla nuo verbaaliset miekkailijat pyrkivät nujertamaan kiistakumppanit.
Tämähän on tietenkin puhdasta loukkaamista. Ilmeisesti olet loukkaantunut koko katolisen (ennen Vatikaani 2: ta?) teologian puolesta, kun joku ei näe nominalismia siinä missä sinä näet sen.
Tässä on myös leikkauskohta siihen, mitä usein nykyään pohdin (muuallakin kuin täällä, ehkä eritoten työelämässäni). Kuinka usein törmään kuin seinään, kun minua ei ymmärretä? Miten muut voivat käsittää minut väärin tai olla näkemättä jotain, mikä on minulle täysin kirkasta? Mikä on se este - entä jos se on minussa ja sanoissani, enkä itse näe sitä? Ja usein - puhun nyt siis omasta kokemuksesta - varsinkin viime aikoina huomaan: Ainoa tapa jatkaa on hyväksyä se että me emme mitenkään ymmärrä samalla tavoin asioita aina, vaikka miten selittäisin. Minä en muutu häneksi eikä hän minuksi. Ihmiset ovat kuin metsässä, jossa näkemistä rajoittavat puut, kivet, kalliot yms. Ennen kuin minä tai hän kävelee eri paikkaan, ei näköala muutu.
Ehkä tästä voisi tähänkin soveltaa jotakin? Onko syytä loukkaantua ja loukata?
1 tykkäys
Eikä ymmärretä, tai se ymmärretään vain hyvin pintapuolisesti ulkonaisena asiana, ei sydämen ja ihmisluonnon turmeluksena kuten Luther sen kuvaa tuossa häneltä lainaamassani tekstissä. Jos synti olisi vain ulkonainen asia, josta voitaisiin päästä eroon oman järjen ja tahdon toiminnalla ja kyvyillä, niin mihin Kristusta tarvittaisiin? Mutta kuten olen sanonut sinulle aiemminkin niin syyllistyt itse siihen mistä Lutheria syytät, nominalismiin. Realismia näistä postauksistasi on vaikea löytää.
1 tykkäys
No, onhan meille Luther ja kirkkomme opettanut nimenomaan, että vain Pyhä Henki antaa uskon, ja ymmärryksen. Eroa voi olla (retorisesti?) siinä kuinka rajusti järjen päätelmiä teilataan.
Luther taisteli aikansa vääristymiä vastaan. Hänhän oli katolilainen itse. Ei ainakaan alunperin ollut kysymys luterilaisen kirkon perustamisesta vaan siitä että Luther pyrki Raamatusta löytämäänsä vertaamaan silloiseen opetukseen ja käytäntöön. Välillä tuntuu kuin unohtaisit tämän. Ikään kuin Luther olisi kaiken keksinyt päästään. Eikös hän ollut Augustinukselle paljonkin velkaa, jne.?
Ja mitä ennenkin olen tähän ketjuun kaivannut: Jos Luther käsitti Paavalin teologian väärin, eikö olisi syytä pureutua siihen, mikä on oikea tapa ymmärtää Paavali - ja Raamattu? Nyt puhutaan koko ajan filosofiaa, joka toki vaikuttaa kaikkien taustalla, myös Lutherin. Mutta jos hän opetti ihmisiä Raamattuun perustuen, voisi olla parempi opettaa nyt sitä mielestäsi oikeaa oppia samalla tavalla? En itse pysty ohittamaan Roomalaiskirjeen opetusta laista ja armosta. Etkä sinäkään sitä varmaan ohita, mutta jos on toinen tapa ymmärtää se kuin “nominalistinen”, mikä se tarkkaan ottaen on?
Lisäys: Tietenkin tuossa lainattu Galatalaiskirjeen selitys on samalla tavalla Raamattuun perustuvaa kuin Room. selityksetkin. Room. ja Gal. ehkä kaikkein eniten esillä kirkossamme, kun tästä ihmisen osasta armon kerjäläisenä puhutaan.
Krysostomoksen Galatalaiskirjeen selityksen suomennosta odotellessa. 
2 tykkäystä
Tästä nousee kysymyksiä:
-oliko katolinen opetus Lutherin aikaan tosiaan se että omin voimin syntiä vastaan?
-onko katolinen opetus sama nyt?
-oliko Lutherin kärjistettävä saadakseen silloisessa tilanteessa äänensä kuuluviin? Että ihmiset eivät vain missään tapauksessa turvaisi itseensä Kristuksen sijasta?
-onko meillä kuitenkin jäänyt jossain määrin päälle tuo mahdottomuuden korostus? Onko pyhittyminen jätetty opetuksessa heikolle osalle kun Yksin armosta on koettu vaarantuvan - vaikka pyhitys kuuluu kristityn uskonelämään meidänkin oppimme mukaan?
Ja se iso asia mitä itse en (ainakaan vielä) oikein tajua: Kun vanhat kirkot puhuvat siitä että ihmiselläkin on mahdollisuus tehdä oikein (eli turmelus ei tuhoa kaikkea), niin tarkoittaako se aina sitä,
-että Pyhä Henki on uskovassa ihmisessä vaikuttamassa tekemisiä
-vai onko ihmisessä, jolla ei ole uskoa eikä Henkeä, jonkinlainen mahdollisuus luomisen perusteella hyvään
-vai onko kyse siitä että kasteessa saatu Pyhä Henki vaikuttaa aina tuon kyvyn - riippumatta uskosta?
Näitä miettii, koska lut. opetus on meihin juurtunut: Kaste vaikuttaa uskon, Pyhä Henki vaikuttaa uskon, Uskosta seuraavat hyvät teot eli pyhitys. (Ja meneekö se noin oppimme mukaan, olenko ymmärtänyt oikein?)
Voi olla että tämä on selitetty, mutta olen hidas oppimaan.
Siis: Jos kaikki lut ort kat tarvitsemme Pyhää Henkeä tehdäksemme mitään hyvää, niin milloin se Henki on saatu?
(Oma vähäinen ymmärrykseni sanoo, että ihminen voi tehdä hyvää, mutta ei riittävästi voidakseen kelvata Jumalalle. Mistä tuo hyvä kyky tulee - onko sillä merkitystä? Maailma on kuitenkin syntiinlankeemuksen alainen. Kuten rippikoulussa opetamme nykyään: SÄRÖLLÄ. Siis kaunis ja hyvä Luojan maailma ja ihmiskunta, mutta kuitenkin säröllä, vinossa, epätäydellinen, ja monin osin myös paha. Siksi Jeesus!)
1 tykkäys
Luterilaisen dogman mukaan ihminen voi tehdä hyvää vain ulkonaisissa asioissa, eli olla yhteiskunnallisesti vanhurskas, mutta ei hyvää Jumalan edessä. Jumalaa kohtaan ihminen voi olla vanhurskas ainoastaan yksin uskosta ja tämän uskon antaa Pyhä Henki saarnatun sanan ja sakramenttien kautta. Tämä on käsittääkseni myös Room. kirjeen opetus, etenkin luvut 3-8 ovat kiistattomat tässä.
1 tykkäys
Luterilainen dogma onkin väärä. Ei Jeesus tee tuollaista erottelua. Hän opettaa, että jos antaa jollekulle vettä tai ruokaa, se on sama kuin antaisi sen hänelle - eli Jumalalle.
3 tykkäystä
Väärin. Tämä on osoitettu monet kerrat. Tunnustus puhuu yhteiskunnallisesta vanhuskaudesta joka on tosiasiallisesti syntiä.
Totta kai näin! Eihän Jumalan edessä voi kukaan tehdä vanhurskaita tekoja, ellei jo ole sitä ennen vanhurskas! Toisin sanoen on selvää, ettei kukaan epäuskoinen voi tehdä Jumalan edessä vanhurskaita tekoja, sillä kuten Jeesus sanoo, että ensin on puu tehtävä hyväksi, jotta se voi tuottaa hyvää hedelmää. Ja hyväksi puu taas tulee ainostaan uskon kautta.
Yhteiskunnalisessti hyvät teot ovat taas niitä tekoja, jotka ovat ihmisten mielestä hyviä. Esim. voit luotsata sokean turvallisesti kadun yli sen toiselle puolelle tai antaa maljallisen kylmää vettä janoiselle, mutta jos olet epäuskoinen ovat nämä tekosi Jumalan edessä syntiä, sillä ei saata paha puu tuottaa hyvää hedelmää, kuten niin ikään Jeesus sanoo.
Room 4:2-3: “Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”.”
Tämäkin on totta. Jeesus opettaa, että vähimmille veljille osoitettu laupeus on Jumalan palvelemista.
Mutta jos otetaan vakavasti se Raamatun sana että pelastus ei ole teoista vaan armosta, eivät nämä laupeudenteot riitä tekemään meistä kelvollisia.
Ajattelematta nyt dogmaattisesti ja luterilaista oppia tarpeeksi tuntematta olen taipuvainen myöntämään että ihminen jossain määrin kykenee hyvään. Millä perusteella ja missä suhteessa tämä on Pyhän Hengen vaikutukseen - se on minulle avoin kysymys.
Mitä sinä ortodoksina tuumitkaan edellä viittaamastani:
Tästä myös seuraa puhtaaksiviljeltynä hassuja kuvioita;
Jos peset hampaita teet syntiä
Jos solmit avioliiton teet syntiä
Jos osallistut hyväntekeväisyyteen teet syntiä
Jos otat pankkilainan teet syntiä
Jos käyt kirkossa teet syntiä
Jos laitat leivän päälle juustoa ja makkaraa teet syntiä
Jos autat naapuria teet syntiä
Jos korjaat autoa teet syntiä
Jos käyt töissä teet synti
Jos et käy töissä teet syntiä
Kaikki on luterilaisittain syntiä, koko elämä, ilman Jumalaa. Tälläistä elämää luterilaisen uskon mukaan pakana elää, koska hän elää ilman Jumalaa. Ja tämä on ok? Tästä tosin harvoi kuulee puhuttavan. Vai olisiko niin, että tämä on itsestään selvyys.
Kuningas vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.
Tätähän muuten on selitetty niin että koska Jeesus puhuu tässä opetuslapsilleen ja mainitsee “veljet”, kysymys ei ole mistä tahansa hyväntekeväisyydestä - joka tekisi ihmisestä vanhurskaan - vaan toisten kristittyjen palvelemisesta, jolloin kysymys on uskosta ja siinä vaikuttavasta rakkaudesta. Näin ristiriitaa ei armosta ja teoista pelastumisen välillä niin selvästi olisi. En sitäkään pidä mahdottomana, että tämä on vertaus - onhan siinä vuohet ja lampaat ja kuningas - ja kysymys on yksinkertaisesti opettaa siitä että rakkaus on palvelemista. Viimeinen tuomio on toisaalta kuitenkin tuleva ja totta Jeesuksen ja apostolien mukaan… Sillä tuomiolla ei minulla ainakaan muuta mahdollisuutta voi olla kuin armahdus ja jos siellä johonkin voi vielä vedota niin sanaan “Kadotustuomiota ei ole niille, jotka Kristuksessa ovat” - mikä taas viittaa siihen että meidät on puettu häneen jo kasteessa ja hänen ominaan olemme saaneet elää ja kuolla.
Mitä mieltä olette vähimmistä veljistä? Onko kyse kristittyjen keskinäisestä rakkaudesta joka on Kristuksen palvelua? Vähän sama kuin Kristuksen ruumiin jäsenistä sanotaan toisessa kohdassa. Me olemme jäseniä, jotka kärsimme yhdessä ja kannamme toistemme taakkoja.
Ortodoksisuudessa ajatuskuvio etenee kuoleman jälkeen niin, että pyhitys, kilvoitus jatkuu myös tulevassa elämässä. eli hyvien tekojen tekeminen jatkuu rajan toisellakin puolella.Jumaloitumisen prosessi saa jatkumoa.
Juuri näin, koska syntinen ei voi tehdä muuta kuin syntiä suhteessaan Jumalaan. Kivi ei ole, eikä voi olla puu! Tämän täytyy olla jo ihan loogistakin!