Hmm. Ei. Luulen, että tässä on yksi pohjimmainen lähestymistavan ero. Voin yrittää jälkikäteen keksiä itselleni motiiveja tähän kolmen ja puolen vuoden viestiketjuun.
Yksi oli ehkä sellaisen tutkimusretken läpikäyminen luterilaisuuden halki, että minua oli aina vaivannut, ettei siinä tietyllä tavalla ole mitään kiinteää ainesta. Joten jollain tavalla se oli luterilaisuuden purkaminen pois omasta ajattelustani.
Samaan aikaan minua välillä vaivasi ohikiitävästi sellainen epäuskoinen aavistus, että entä jos luterilaisuus ja katolisuus ovat vain sama asia, missä asioille on annettu vähän eri nimiä? Entä jos kaikki on vain ilmiöitä, ja koko ajatus hengellisestä teosta tai hengellisesti merkitsevästä teosta todella syntyy ihmisen oman mielikuvituksen seurauksena ja on siten vain sen varassa?
Tuohon on neljä eri vaihtoehtoista ratkaisua. Joko hengellisesti merkitseviä tekoja ei ole olemassakaan, ja siihen alistuminen on totuutta ja viisautta. Tai siihen voi suhtautua kauhulla, että ihminen on ikuisesti lukittu päänsä sisään, eikä ikinä voi tietää, mitä Jumala vaikuttaa tai on vaikuttanut tai mikä on Jumalan vaikuttamaa omissa tai kenenkään toisen teoissa. Tai siihen voi suhtautua riemulla, että potentiaalisesti kaikki kastetun ihmisen teot ovat Jumalan vaikuttamia. Minä tuijotan napaani, keitän kahvia tai autan mummoja kadun yli, mutta kaiken sen teen Kristuksessa.
Tai viimeisenä vaihtoehtona on, että jotkut ihmisen ajatukset, sanat ja teot on mahdollista ymmärtää siten, että mikä niissä on Kristuksen mielen mukaista ja mikä ihmisestä itsestään. Ja että tämä on mahdollista oppia paremmin tunnistamaan vaikkapa rukouksiin vastauksena tulleen ymmärryksen avulla. Ihminen ei siis järkeile manuaaleista suoraan ajatteluaan ja toimintaansa ja kutsu sitä hengelliseksi, vaan ne ohjaavat vaikkapa sitä, että mitä ihmisen tulisi rukoilla tai mihin kiinnittää huomiota.
Se, miten perille päässeet pyhät tässä auttavat, on sitten luku erikseen. Oma kokemukseni on, että todella yllättävän paljon. Joku luterilainen voi kysyä, että eikö Kristus ole sittenkin paras, joten miksi ei Kristus voisi olla ainoa rukousten kohde? Tässä taas on kyse siitä, että ihminen ei rukouksessa pyydä mielivaltaisesti mitä tahansa, eikä ole kykenevä mielivaltaisesti ottamaan vastaan mitä tahansa, vaan pyhät, heidän kokemusmaailmansa ja erityiset piirteensä puhuttelevat rukoilijaa molempiin suuntiin, niin pyynnöissä kuin vastauksissa.
Tai toki viides ratkaisu on se, että tekojen hengellisyys on sosiaalinen ja poliittinen ilmiö. Hengellistä on se, mikä hyödyttää psyykkisesti ja materiaalisesti muita yhteisön jäseniä. Oli se sitten ylevää taidetta tai ilmaista työtä tai taloudellista apua. Tai se Opus Dein spesiaali (tai “karisma” tai “spiritualiteetti” tai “apostolaatti” tai keppihevonen tai emävale), että hengellistä on kaikenlainen sosiaalinen, taloudellinen, poliittinen, pedagoginen, juridinen ja journalistinen vallankäyttö ja vaikuttaminen. Joka on sama kuin tuo kolmas vaihtoehto, että tee mitä muutenkin tekisit ja sitten kutsu sitä hengelliseksi. Jos vapaamuurarit joskus tahtoisivat tehdä itsensä tunnetuksi ekumeenisissa ja evankelisissa yhteyksissä, niin hekin puhuisivat samanlaisesta “karismasta” tai “apostolaatista” tai peräti “spiritualiteetista”.
Mutta kyllä kai nyt jokainen ymmärtää, kun sen olen niin monta kertaa sanonut, että katolisesta traditiosta tekee realismia tuo “viimeiseksi vaihtoehdoksi” kutsumani kuvaus. Luterilaisuus nimenomaan kiistää tai kieltää, että pyhityksessä olisi tuollaista konkreettista, kriittistä, välttämätöntä ja ajassa tapahtuvaa ja ihmisen oman ymmärryksen ja tahdon mobilisoivaa puolta. Eikä vain tämä, vaan luterilaisuus edestakaisin ja sekavasti kiistää ja myöntää saman asian samassa merkityksessä. Josta tulee se, että katolisuudessa ei ole mitään erilaista silloin, kun se erilaisuus olisi jotenkin parempi. Mutta katolisuudessa on kaikki totaalisesti eri tavalla jos se onkin huonompi.
Jos yhtään katsoo asiaa minun kannaltani, niin en minä voi jäädä jumiin siihen, että tuleeko joku muu perässä tai käsittääkö joku muu asiasta jotain. Jos kristinusko on totta ja Jumala on olemassa, niin silloin ei voi olla niin, että Jumala on ensisijaisesti yksi ihminen muiden joukossa, siis Kristus, jolla sen lisäksi on jumaluus jossain taustalla. Jos voisi olla, niin silloin usko voisi olla ihmisten välistä dialogia ja hymyjen leviämiset kasvoille ja sovintojen tekemiset olisivat suurin ja korkein hengellisyyden muoto. “Me ihmiset olemme tärkeitä. Ja mikä onni, että meillä sen lisäksi on keskellämme totuus.”
Sen sijaan olen käsittänyt, myös kun olen tätä (The Spiritual Life by Novus Ordo Watch | Free Listening on SoundCloud) tallennettujen radio-ohjelmien sarjaa kuunnellut, että ihminen on langennut reaalisesti. Ei imaginäärisesti, abstraktisti tai nimellisesti. Eikä sillä tavalla totaalisesti, ettei ihmisen tahdolla tai ymmärryksellä voisi koskaan olla enää mitään tekemistä hengellisten asioiden tai Jumalan kanssa. Kuten luterilaisuus teoriassa ja käytännössä opettaa, paitsi silloin kun opettaa samaan aikaan myös näennäisesti päinvastoin.
Se tarkoittaa sitä, että ihmisen tarkoitus on, tämän elämän aikana, palata Jumalan yhteyteen ja kasvaa siihen kiinni.
Fil. 3:12 Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että minä sen omakseni voittaisin, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut. 13 Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, 14 minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa. 15 Olkoon siis meillä, niin monta kuin meitä on täydellistä, tämä mieli; ja jos teillä jossakin kohden on toinen mieli, niin Jumala on siinäkin teille ilmoittava, kuinka asia on. 16 Kunhan vain, mihin saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!
Jos ihminen on kuollessaan edistymässä tuossa, niin se tarkoittaa pelastumista. Katolinen ajattelu puhuu tästä armon tilassa olemisena. Joten täysin pyhäksi tuleminen tämän elämän aikana ei ole pelastumisen edellytys. Mutta se, että ei ole edes halua tai kiinnostusta, on mahdollinen merkki siitä, että ei tule pelastumaan.
Mutta tässä on ongelmana puhetapojen ero. Luterilainen ei ymmärrä katolista tapaa ajatella, koska luterilaiselle armo tarkoittaa kertaluontoista vapauttavaa päätöstä. “Sinulle on annettu jo anteeksi.” Johon voi sitten saivartelun vuoksi esittää vastalauseen, että “eipäs, vaan sinulle on annettu, annetaan ja tullaan antamaan anteeksi.” Se taas ei muuta itse asiaa mihinkään. Katolisessa ajattelussa armo on aina suhteessa päämäärään, eli armo annetaan jotain tarkoitusta varten. Se ei tarkoita vapauttamista tai irti päästämistä kuin toissijaisesti, koska ensisijaisesti se tarkoittaa muuttavaa voimaa. Johon luterilainen voi sanoa, että kyllähän se heilläkin tarkoittaa sitä. Mutta se tarkoittaa näkymätöntä, huomaamatonta ja nimetöntä muutosta.
Samaten minua arvelutti lainata Fil. 3:16, koska sen voi helposti käyttää väärin niin, että repäisee sen irti edeltävästä asiayhteydestä. Se tapahtuu niin, että siitä samaa tietä vaeltamisesta tehdään kahden ihmisen subjektiivinen kokemus, joka ei liitykään enää mihinkään rientämiseen tai kurottautumiseen, vaan johonkin jaettuun hymyyn tässä ja nyt.
Eli kun tätä debaattia käy, niin pitää koko ajan tallustaa kuin miinakentällä, joka on täynnä harhaanjohtavia mielikuvia ja sitä, että eri asiaa tarkoittavia sanoja ja lausahduksia tarjotaan aivan kuin ne olisivat samaa asiaa tarkoittavia. Ei ole olemassa mitään yhtenäistä luterilaista teologiaa, jossa olisi jotain järkeä tai joka tarkoittaisi jotain. Ja tämä ei ole edes virhe, mistä luterilaisuutta voi syyttää, vaan ominaisuus, jota Luther itse ensimmäisenä riemusta hehkuen esittelee.
Joten samalla tavalla kuin Lutherin ajattelussa Jumala ja saatana ovat jotenkin saman olennon kaksi eri ilmenemismuotoa, tulee varmasta ja epävarmasta, selkeästä ja epäselvästä, järjestä ja järjettömyydestä vain kaksi Jumalan naamiota. Ja tietyllä tavalla evankeliumi tai risti ovat aseita, jotka Jumala antaa ihmiselle, jotta ihminen voi käyttää niitä Jumalaa, siis Jumalan hyvyyttä ja pahuutta, järkevyyttä ja järjettömyyttä, sietämätöntä valoa ja sietämätöntä pimeyttä vastaan. Luterilaisuus on tällä tavalla niin nominalistista kuin mikään asia määritelmällisesti voi olla.
Vaatii jonkinlaista masokistista perversiota yrittää debatoida paradokseja ja kontradiktioita, jotka ovat sitä vielä avoimesti ja polleasti. Se on vähän kuin toikkaroisi valssaimen lähellä, tulisi imaistuksi sisään ja yrittäisi saada kiinni oman ajattelunsa littanaksi menemisestä. Kuten masokistisiin perversioihin kuuluu, niin parannus ei ole ymmärtää pohjia myöten sitä, mitä tapahtuu ja miten tapahtuu, miten vastakohdat litistyvät ja laskostuvat toisiinsa, asiat lakkaavat tarkoittamasta mitään tai alkavat tarkoittaa vastakohtiaan ja pää menee pannukakuksi. Että jos pimu latekseissa piiskaa vielä kerran, niin ehkä joku lamppu syttyy jossain. Vaan yksinkertaisesti alkaa torjua koko ajatus varomattomasta heilumisesta valssilinjaston lähellä. “Tämähän on pelkkää kärsimystä. En minä nauti tästä pätkääkään.”
—“Nämä viisauspillerit… nämähän ovat jäniksen papanoita!”
—“No niin. Huomaatko? Alat viisastua.”
Siis ennen Lutheria, ennen Occamilaista, ennen di Fiorea, ennen albigensiläisiä, ennen näitä kaikkia kolmannen ajan ja modernin ajattelun tyyppejä, se tie takaisin Jumalan luo ei ollut mitenkään vaikea, käsittämätön tai epäselvä. Siihen väistämättä kuului se, että ihminen ensin luopuu määrittelemästä itsensä materian ja biologiansa kautta ja kasvaa eräänlaiseen älylliseen ja moraaliseen ymmärrykseen hengellisistä asioista. Sen jälkeen se älyllinen ja moraalinen ymmärrys vaihtuu johonkin korkeampaan. Kaikki tämä tapahtuu nimenomaan rukouksen kautta. Mutta ihmisen pitää samalla kuitenkin ymmärtää jotain siitä, että mitä rukouksen pitäisi tavoitella. Siksi hyveistä pitää kuulla tai saada opetusta.
Pyhän Ristin Johanneksen The Ascent of Mount Carmel ja The Dark Night of the Soul ovat vain yksi esitys tästä aiheesta. Sen voi jopa ajatella niin, että kun ihminen kasvaa uskossa, niin uskon hyve tarkoittaa hengellisten ja yliluonnollisten asioiden ymmärtämistä älyllisellä ja moraalisella tasolla. Siinä siis ihmisen ajattelu muuttuu, mutta sillä muutoksella on yliluonnollinen vaikuttaja rukouksessa. Ihminen vaihtaa lihan mukaan tietämisen Hengen mukaan tietämiseen.
Kun ihminen kasvaa toivossa, niin tieto vaihtuu ymmärrykseksi. Joka hyveenä tarkoittaa kykyä erottaa asiat toisistaan. Tässä tapauksessa maallisen vaihtumista hengelliseksi ja maallisen erottamista hengellisestä konkreettisesti. Ja viimeisenä kasvua rakkaudessa, joka siis oikeasti tarkoittaa rakkautta Jumalaan, joka on se Caritas, josta myös 1Kor. 13 puhuu. Voi olla sattumaa, että hengelliset tiet ovat aina kolmiosaisia ja että hengellisiä hyveitä on kolme. Tai sitten se ei ole sattumaa.
Sanomattakin selvää, ettei luterilaisuudessa ole mitään samanlaista.
Jos tuo edellä kuvailemani on kristinuskoa, luterilaisuus ei ole. Jos luterilaisuus on, tuo kuvailtu ei ole. Jos haluaa jotenkin yhdistää nämä, niin sitten pitää lähteä siitä, että perimmäinen totuus on kokemus meistä biologisina ja psyykkisinä olentoina. Joka tarkoittaa, että luterilainen evankeliumi ei ole mikään totuus. Eikä katolinen spirituaalinen teologia ole mikään totuus. Vaan molemmat ovat eräänlaisia satuja, mitä ihmiset kertovat itselleen ja toisilleen.
Tai, kuten C. S. Lewis sen esittäisi, tosi myyttejä. Siis eivät tavallisia satuja, vaan jonkinlaista satujen eliittiä, satuja yli kaikkien muiden. Joko a) vain luterilaisuus on totta ja katolisuus on valhetta, samalla tavalla kuin C. S. Lewisin ajatus on valhetta. Tai b) vain katolinen, traditionaalinen, spirituaalinen teologia on totta. Silloin niin luterilaisuus kuin C. S. Lewisin ajatus tosi myyteistä on valhetta.
Tai sitten c) C. S. Lewisin ajatus on totta. Silloin Jumala on vain kertomus, jota ihmiset kertovat toisilleen. Silloin en näe mitään syytä, miksi kukaan kertoisi kenellekään luterilaista evankeliumia, jossa Jumala pitää ensin nähdä kuin Janus, antiikin Rooman kaksikasvoinen jumala. Paitsi tarjotakseen selitystä ja kiintopistettä maailman pahuuteen ja arvaamattomuuteen. Joka kuitenkin tästä näkökulmasta jää hyvin ohueksi, koska se ihmisen ja kaksikasvoisen jumalan välillä tehty rauha on vain kertomus muiden joukossa.
En ole ikinä ymmärtänyt, mihin kritiikki ristin sadistisuudesta tai tarpeettomuudesta viittaa, koska olen ollut siinä käsityksessä, että luterilaisuus omasta mielestään perustelee sen järkevästi sijaiskärsimisenä. Ristin merkityksen perustelee myös katolinen teologia, mutta selkeästi eri tavalla. Mutta jos luterilainen ajattelu lähtee mielivaltaisuudesta, niin silloin se sama mielivaltaisuus, mitä selvästi Lutherkin pohti, on vaarassa nielaista ristin ja evankeliumin samalla tavalla.
Ainoa asia, mikä luterilaisessa maailmankuvassa takaa tai perustelee evankeliumin, on että se on mielivaltaa mielivaltaa vastaan. Tai sen voi nähdä myös niin, että Jumalalle sattui sellainen vahinko tai erehdys, että tuli heikoksi ristillä. Ja nyt meillä on ikuisesti mahdollisuus ottaa siitä ilo irti ja käyttää sitä takeena tai vastakkaisen merkkisenä mielivaltana Jumalaa vastaan. Joten kun Jumala meinaa uhata ihmistä mielivallalla, niin ihminen voi näyttää, että “katso ristille; katso, mitä teimme sinulle” ja Jumala perääntyy kauhuissaan kun ei kestä katsoa.
Mk. 12:7 Mutta viinitarhurit sanoivat toisilleen: ‘Tämä on perillinen; tulkaa, tappakaamme hänet, niin perintö jää meille’.
Voi siis Lutherin itsensä tekstien pohjalta, mutta myös Gillespien kirjan käsittelyn avulla, sanoa ihan tekstistä päätellen, että luterilainen evankeliumi on ilosanoma Jumalan murhaamisesta. Sitten voidaan olla eri mieltä, että tapahtuiko tämä Jumalalle vahingossa, vai tarkoittiko Jumala tulla murhatuksi siinä mielessä, että ihmiset saavat viinitarhan omakseen, eli murhasta palkitaan perinnöllä. Tai onko tämä koko kysymys ja samalla tapahtuman syy vain osa jotain Jumalan (tai luterilaisen teologian) loputonta paradoksaalisuutta ja järjenvastaisuutta.
Mt. 27:24 Ja kun Pilatus näki, ettei mikään auttanut, vaan että meteli yhä yltyi, otti hän vettä ja pesi kätensä kansan nähden ja sanoi: “Viaton olen minä tämän miehen vereen. Katsokaa itse eteenne.” 25 Niin kaikki kansa vastasi ja sanoi: “Tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja meidän lastemme päälle”.
Kaikki aina korostavat, että Pilatus on syyllinen, joka irtisanoutui syyllisyydestään. Mutta jostain syystä kaikki ovat kuin seuraavaa jaetta ei olisi Raamatussa ollenkaan. Tämä on sellainen kuvio, jonka olen huomannut toistuvan aina. Otan mitä tahansa luterilaisena kuulemaani, mitä on korostettu ja millä on perusteltu jotain ja sitten käytetty Raamattua siinä tukena. Tarvitsee yleensä lukea vähän eteenpäin tai seuraava jae, niin asian merkitys muuttuu aivan toiseksi. Tässä nyt vain sattumalta tai tangentiaalisesti, mutta monesti paljon suoremmin.
Ne, jotka iloitsevat vapaudestaan tässä maailmassa, ovat niitä tai seuraavat niiden oppeja, jotka ovat lausuneet nuo Mk. 12:7 ja Mt. 27:25. Olen sitä mieltä, että Girardin teoriat ovat katolisesta näkökulmasta katsottuna aivan huuhaata. Mutta jostain kumman syystä ne kuvaavat tarkalleen ja täsmällisesti tätä jumalan (tai syntipukin) murhasta seuraavan vapauden näkökulmaa. Ja kun Girard sanoo, että kristinusko paljastaa uhrimekanismin, hän käytännössä sanoo saman kuin C. S. Lewis sanoessaan kristinuskoa tosi myytiksi. Käytännössä Girardin sanat pitää lukea takaperin, niin ymmärtää, miten asia on todellisuudessa: Kristinuskon katoaminen historiasta paljastaa sen, mitä Girard kutsuu uhrimekanismiksi, ja josta todellisuuden vastaisesti esittää kristinuskon olleen vain mahtavin ilmentymä.
Mutta silti luulen, että lopussa parhaiten nauraa joku muu kuin minä. Koska jollain tavalla uskon, että luterilaiset papit ja teologit, jos eivät ole niitä kilttejä, naiiveja ja konservatiivisia, ovat aivan hyvin selvillä näistä tässä sanotuista asioista. Joku kiltti, naiivi ja konservatiivinen luterilainen pitää tätä ehkä törkeimpänä ja sekopäisimpänä teoriana, millä kukaan on koskaan hyökännyt luterilaisuutta vastaan. Kun taas se teologisesta tiedekunnasta kaiken ilon irti ottanut tyyppi katsoo tekstiäni tyrmistyneenä, että oliko tuossa sitten jotain uutta? Ja minä voin vain sanoa, että olihan siinä minulle.
Tässä on kyse kolmesta eri päättelyn vaiheesta. Toisaalta siitä, että otan irtonaisia lausahduksia. Niin Lutherilta, Gillespieltä, SLEY:n ja SEKL:n papeilta ja tämän foorumin luterilaisilta. Sitten yritän käsittää, että mikä niiden asiayhteys on, tai mihin kertomukseen ne liittyvät. Sitten vertailen erilaisia tuntemiani kertomuksia, että löytyykö niistä yhtymäkohtia. Tai puhuvatko ne samoista asioista hieman eri sanoin tai hieman eri näkökulmaa korostaen.
Koominen bonus on, että hoksasin nyt varmaan viidennen tavan lukea Nietzscheä. Siinä hän käytännössä sanoo saman asian kuin miten Luther käsittää evankeliumin vastavetona nominalismiin, siis Jumalan murhaamisena ja viinitarhan voittamisena. Supermiehiä tai yli-ihmisiä tarvitaan tietenkin hallitsemaan sitä näin voitettua viinitarhaa.
Nietzsche on kiva tyyppi. Sen suuntaa melkein mihin vaan ja vetää liipaisimesta, niin aina jytää. Girard oli minulle vähän kyseenalainen sankari, ja siitä on jo aikaa, joten ei mikään iso menetys.
Mutta tuosta kolmesta vaihtoehdosta edellä voi sanoa, että lopulta C. S. Lewisin puhe tosi myytistä ja Lutherin käsitys evankeliumista menevät päällekkäin. Koska molemmat selittävät vain sen, miten ihminen on käytännössä vapaa tässä ajassa ja maailmassa. Jäljelle jää katolinen teologia, se traditionaalinen, jossa Jumalan murhaamisen sijaan uskotaan Jumalan rakastamiseen.
