Armolle onkin helppoa antaa määritelmiä, mutta @Miknius pyytää antamaan määritelmät käsitteille järki, tahto, sydän ja henki siinä merkityksessä mitä ne itsessään ovat, eikä niiden funktioille! Tällöin on selvää, ettei siihen pysty kukaan, eikä minkään kirkkokunnan edustaja, vaikka hiukan pilaillen sanoinkin hänelle, että ehkäpä ortodoksit voisivat niin tehdä. Tosiasiassahan se ei ole mahdollista. Siksi minusta vastausten vaatiminen kysymyksiin joihin ei ole vastausta ei ole oikeutettu yritys selittää miksi kirkkokunnat kohtaavat toistensa ymmärtämisen vaikeuksia.
Ja olen @Anskutin in kanssa hyvin pitkälle samaa mieltä siitä, että @Miknius peilaa luterilaisuutta STLK:n kautta, toisin sanoen sen vaikutelman kautta, jonka hän on omaksunut luterilaisuudesta STLK:n kautta, vaikka ei STLK kirkkona vastaakaan tuota Mikniuksen vaikutelmaa.
Ei STLK:n oppi ole näissä asioissa jotenkin erilainen kuin muiden luterilaisten. Sitä kummatkaan kirjoittajat eivät ole ainakaan maininneet, ei edes 9x jonka hengellinen koti tuo STLK on monia armon rikkaita vuosia ollut.
Minähän sanoin, ettei STLK vastaa sitä vaikutelmaa, jonka Miknius on siitä luonut. STLK edustaa kyllä ihan täysillä luterilaisuutta teologialtaan, mutta on liiaksi suvaitsematon niitä luterilaisia kohtaan, jotka eivät kaikin osin kykene pitäytymään tiukasti luterilaisen tunnustuksen mukaiseen teologiaan. Syy miksi minä olen siitä erillään on juurikin tämä tiukkuus, jonka näen yhtenä syynä STLK:n viimeaikaisiin kärhämiin. Minä en niitä kestänyt!
Vaikka se, kuinka hyvin ymmärrän luterilaisuutta ja STLK:ta on tietysti mielenkiintoisempi aihe… niin tässä @9x:n lainauksessa ollaan asian ytimessä. Juuri tätä on nominalismi. Eli siis se, että me emme voi päästä asioihin itseensä käsiksi. Kun nominalismissa torjutaan mielen ulkopuolisten olemusten/muotojen olemassaolo, niin tämä on hyvin johdonmukaista; kuinka nimittäin jonkin asian olemusta tai olemukseen liittyviä “juttuja” voisi tuntea, jos mitään olemusta ei ole olemassa. Niinpä meille jää käteen vain havaintomme, jotka eivät kerro siitä, mitä asiat itsessään ovat yhtään mitään. Ja tällainen ajattelu muovaa sitten teologiaa aika melkoisesti ja heijastuu aika moneen oppiin. Mutta niistä kirjoitan enemmän blogissani. Nyt:
Näinhän minäkin sen ymmärrän, mutta nyt @Miknius vaatii luterilaisia selittämään mitä ne itsessään ovat! Itsessäähän ne ovat abstrakteja, joita ei voida tehdä konkreettisella tasolla käsitettäväksi. Voidaan esim. sanoa, että järki on kyky, jonka avulla me jäsentelemme havaintomme ja teemme niistä johtopäätöksiä kuka oikeita johtopäätöksiä, kuka vääriä. Mutta silloinhan emme ole vielä lainkaan vastanneet kysymykseen mitä järki itsessään on. Ehkä lähemmäksi asian ydintä pääsisimme vastauksella järki on Jumalan meille antama kyky, mutta tällöinkään emme ole vastanneet kysymykseen mitä se itsessään on, eikä siihen kukaan kykenekään.
Mutta nyt alkaa minullekin riittämään tämä laji, josta on muodostunut ikään kuin Russelin paradoksi. Kun siitä on päässyt jonkinlaiseen ymmärrykseen niin tulee kysyneeksi mitä järkeä tässä oikeastaan on?
Tästä ketjusta tulee nyt paljon liputuksia. Suljetaan joksikin aikaa ja katsotaan myöhemmin uudelleen, tuleeko tänne asiallista ja järkevää keskustelua. @Thinkcat viestit ovat usein siinä sopimattoman rajoilla.
Kirjoitin blogikirjoituksen, jossa syvennyn Lutherin pelastusopin nominalistisiin taustaoletuksiin. Isona ajatuksena on se, että nominalistisen pelastusopin kritisoiminen ei vielä tarkoita sitä, ettei jakaisi pitkälle samat oletukset kuin vastapuoli, jota kritisoi. Kirjoituksen lähteenä on Sidottu ratkaisuvalta, josta otin mukaan kohtuullisen järkkyjä lainauksia.
@Miknius Kirjoitit: ““Keskeistä on se, että Luther maalaa lukijan eteen melkoisen hirmuvaltiaan, joka vaikuttaa kaiken suvereenisti tahtonsa mukaan. Eikä vaadi kauheasti päättelyä, että huomaa Lutherin ajattelun viittaavan kaksinkertaiseen predestinaatioon – siis siihen, että Jumala on edeltämäärännyt sekä iankaikkiseen elämään että iankaikkiseen kadotukseen joutuvat. Luther itse asiassa sanoo ihan suoraan sekä pelastuvien että kadotettujen kohtalon määräytyvän yksin Jumalan tahdon mukaan.””
Unohdat kokonaan sen seikan, että Jumala omaksui ihmisyyden, eikä hän tahdo tämän omaksumansa ihmisyyden ulkopuolella jotain joka olisi ristiriidassa tämän hänen omaksumansa ihmisyyden Kristuksen kanssa. Meillä ei ole muuta Jumalaa kuin Kristus. Kaikki jumalat hänen ulkopuolellaan ovat vääjäämättä epäjumalia, kuten Luther toteaa. Sen tähden tulee kiinnittää huomio siihen mikä on Jumalan tahto Kristuksessa, eikä pohtia kaikenlaisia kristologian ulkopuolisia malleja, joihin pohdintoihin ihmismieli on luonnostaan taipuvainen. Sanot esim. palasessasi Pieperin erehtyneen kun hän sanoo Jumalan leppyneen Kristuksen sovitustyön seurauksena ihmiskuntaa kohtaan. Mutta noinhan siinä juuri kävi kuin Pieper sanoo, eli Jumala on omaksuessaan ihmisyyden, siis sinun ja minun persoonan ja olemuksen tullut yhdeksi meidän kanssamme ja sovittanut omaksumassaan ihmisyydessä meidät itsensä kanssa, kun otti syntimme kantaakseen ja kärsi niiden rangaistuksen meidän sijassamme. Kun siis hän on tässä omaksumassaan ihmisyydessä kärsinyt meidän rangaistuksemme niin ei kaiketi hän enää silloin ole vihainen meille, joiden rangaistus on jo kärsitty, sehän olisi epäloogistakin!
Meidän on siis koko ajan tarkasteltava Jumalan ilmoitettua tahtoa Kristuksessa, eikä spekuloitava sen ulkopuolisilla asioilla, joita omahyväinen mielikuvituksemme kyllä keksii ihmisten edessä pätemisen tarvettaan tyydyttääkseen. Ja Jumalan tahto on ilmoitettuna Raamatussa, joka on kapalot, joihin Kristus on käärittynä.
Luehan vähän pidemmälle, niin huomaat, etten ole unohtanut yhtään mitään!
Mutta selvyyden vuoksi sanottakoon: Luther painottaa sitä, että tulee paeta salatun Jumalan luota ilmoitetun luo. Samalla hän kyllä ihan selvästi toteaa, että salattu Jumala tahtoo syntisten kadotusta ja päälle vielä sen, että usko vaatii jännitettä salatun ja ilmoitetun Jumalan välillä. Jos tätä jännitettä ei olisi, uskolle ei olisi tarvetta. Näinpä Lutherin “malli” ei suinkaan salli sitä, että jätämme salatun Jumalan taaksemme, vaan se tulee pitää mukana, jotta uskoa voitaisiin harjoittaa uskomalla ilmoitukseen.
Sekoitat termejä nyt tosi pahasti. Kristus ei omaksunut yhdenkään ihmisen, esim. sinun tai Mikniuksen, persoonaa, vaan ihmisen luonnon. Luonto, persoona ja olemus eivät ole termejä, joita voisi noin vain käyttää toistensa vaihtokäsitteinä. Olemusta ja luontoa voi pitää toistensa synonyymeinä (tietyin rajauksin), mutta persoona on eri juttu.
On tarkoin erotettava toisistaan se mitä hän sanoo Erasmuksen “suulla” ja mitä omallaan. Luther ei takuulla sano omalla suullaan salatun Jumalan tahtovan syntisten kadotusta. Siitä hän ei sano mitään ja miksi sanoisikaan, koska se olisi ristiriidassa hänen kristologisen käsityksensä kanssa, jonka mukaan hän on ilmoittanut Kristuksessa tahtonsa ihmiskuntaan nähden. Hänhän omaksui ihmisyyden, jotta hänestä tuossa omaksutussa ihmisyydessä tulisi maailman Vapahtaja ja pelasti näin kaikki ihmiset, vaikka tuota hänen kaikille ihmisille hankkimaansa pelastusta eivät kaikki otakaan uskolla vastaan. Mutta varmaa on, että hän tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan ja siksi pidän herjaavana syyttää häntä kaksinkertaisesta predestinaatiosta, ikään kuin hän ei tahtoisikaan kaikkien pelastusta!
Tässä seuraavassakin sitatoimassasi kohdassa hän nimenomaan kehoittaa pakenemaan Jumalan tutkimatonta tahtoa ja ohjattava itsemme Kristuksessa, Sanassa ilmoitettuun tahtoon.
Mutta nyt meidän on katsottava sanaan ja jätettävä sikseen tuo tutkimaton tahto, sillä meitä on ohjattava sanalla eikä tuolla tutkimattomalla tahdolla.
Noihin pohdiskeluihisi predestinaatiosta on tällä foorumilla jo moneen kertaan tuotu ilmi luterilaisia vastauksia, joissa etenkin @Diakoni on hyvin tuonut esille luterilaisen käsityksen, jossa ei ole mitään sijaa kaksinkertaiselle predestinaatiolle.
Voisitko ottaa jonkun esittämistäni lainauksista ja tekstikontekstin perusteella osoittaa, että Luther puhuu Erasmuksen suulla? Nyt meinaan vaikuttaa siltä, että olet sitoutunut ennalta siihen, että Luther ei voi opettaa kaksinkertaista predestinaatiota. Minun näkemykseni on se, että Luther ja FC lähestyvät eri tavoin predestinaatiota, mutta ei Luther kuitenkaan kalvinisti ole, koska hän uskoo ilmoitetun Jumalan yleiseen armotahtoon.
Jos erotat luonnon peroonasta pelastuksen asiassa, niin jäät oman persoonasi varaan ja ilmeisesti tahdot tämän erittelyn tehdäkin, koska korostat oman vapaan tahdon merkitystä pelastuksessasi. Minä sen sijaan käsitän yhdistyneeni ukossa Kristukseen siten, että kaikki mikä on hänen on myös minun ja kaikki mikä on minun on myös hänen. Pitäydyn tässä ehdottomasti apostoli Paavaliin ja Lutheriin.
Enää en elä minä (2:20)
Se merkitsee: En elä omassa persoonassani enkä olemuksessani. Tässä apostoli osoittaa selvästi, kuinka hän elää, ja sanoo, mitä on kristillinen vanhurskaus. Se on Kristuksen elämistä meissä, sitä vanhurskautta ei ole meidän omassa henkilössämme. Kun siis keskustellaan kristillisestä vanhurskaudesta, on meidän henkilömme jätettävä kokonaan syrjään. Sillä jos takerrun omaan persoonaani ja puhun siitä, minusta tulee väkisinkin lain alainen tekojen tekijä. Mutta tässä täytyy Kristuksen ja omantunnon sulautua yhteen, niin ettei näkyviin jää muuta kuin ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus. Jos tuijotan itseeni ja jätän Kristuksen vaille huomiota, olen hukassa. Sillä silloin mieleeni tulee heti ajatus: Kristus on taivaissa, mutta sinä olet maan päällä. Kuinka voisitkaan päästä hänen luokseen? - Minäpä elän pyhästi ja teen, mitä laki vaatii; varmaan sitten pääsen sisälle elämään! - Jos käännän huomion itseeni ja mietin, millainen olen tai minun kuuluisi olla, tai jos ryhdyn pohtimaan, mitä minun pitäisi tehdä, silloin häviää silmistäni Kristus, joka yksin on vanhurskauteni ja elämäni. Mutta jos hänet kadotan, ei löydy enää neuvoa eikä apua, vaan vääjäämätön seuraus on epätoivo ja tuho…
… vaan Kristus elää minussa. (2:20, KR-38).
Sanat “minä elän” kuulostavat siltä, kuin Paavali puhuisi omasta henkilöstään. Siksi hän heti täsmentää: “en enää minä.” En elä enää omassa persoonassani, vaan “minussa elää Kristus”. Ihminenkin tosin elää, mutta ei itsessään eikä itsekseen. Kuka on siis se “minä”, jota hän tarkoittaa sanoessaan “en enää minä”? Hän tarkoittaa sitä minää, jolla on laki ja jonka kuuluu tehdä tekoja, siis Kristuksesta erossa olevaa persoonaa. Sen minän Paavali heittää menemään, koska se on Kristuksesta erillisenä persoonana kuoleman ja helvetin oma. Siksi hän sanoo: “en enää minä, vaan Kristus elää minussa.” Kristus on minun “muotoni”, hän se kaunistaa uskoni niin kuin väri tai valo seinän. Näin karkeasti asia on pakko esittää. Emme näet ymmärtäisi, jos koettaisimme hengellisesti ilmaista sen, että Kristus on ja pysyy meissä niin likeisesti ja intiimisti, kuin valo tai valkoinen väri seinässä. Apostoli siis sanoo: Kristus on ja pysyy minussa, minuun liimautuneena, ja elää minussa tätä elämääni. Kristus on jopa itse se elämä, jota näin elän. Kristus ja minä olemme siis jo tässä mielessä yhtä.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 193-194.
Meilläkin on ihmisyys (olemus, luonto, essentia, substantia, ousia) ja persoona (persona, prosopon, hypostasis). Ei näitä mielestäni voida samaistaa missään kontekstissa.
Tarkoitin noin yleisesti koko Sidottu Ratkasuvalta kirjaa, jossa pelin henki on se, että Luther tahtoo meidän pakenevan Jumalan salattua tahtoa ja pitäytyvän hänen ilmoitettuun tahtoonsa. Hän ei siis tahdo ylipäätään ihmisten pohtivan sitä mitä ei ole ilmoitettu, vaan pakenevan sitä.
Tässä jatkoa tuohon sivun 139 sitatoimaasi tekstiin, joka riittänee selitykseksi sinun sitatoimaasi kohtaan?
Ja ken voisikaan ohjata itsensä täysin tutkimattoman ja tuntemattoman tahdon mukaisesti! Riittää, että me tiedämme Jumalassa olevan tutkimattoman tahdon; sitä vastoin ei ole ensinkään luvallista kysellä, haluta tietää sitä, huolehtia siitä tai kosketella sitä, mitä, minkä tähden ja missä määrin se tahtoo, vaan ainoastaan peljätä ja kumartaen kunnioittaa.
Oikein siis sanotaan tähän tapaan: Jos Jumala ei tahdo kuolemaa, on meidän hukkumisemme laskettava oman tahtomme syyksi. Oikein, minä sanon, jos puhut julistetusta Jumalasta; sillä hän tahtoo kaikkien ihmisten tulevan autuaiksi, koskapa hän autuuden sanalla tulee kaikkien tykö; mutta tahdon syytä on se, ettei se päästä häntä ihmisen tykö, niinkuin hän sanoo Matteuksen evankeliumin 23. luvussa (37. jakeessa) (Matt. 23:37): »Kuinka usein minä tahdoinkaan koota sinun lapsesi, mutta sinä et tahtonut!» Kuitenkaan ei ole luvallista tutkia, minkä tähden jumalallinen majesteetti ei poista tai muuta tätä tahtomme vikaa kaikissa ihmisissä, vaikka se ei ole ihmisen vallassa, tai minkä tähden hän lukee sen ihmisen syyksi, vaikka ihminen ei voi päästä siitä vapaaksi. Tutkit sitä minkä tutkit, kuitenkaan et milloinkaan pääse sen perille, niinkuin Paavali, Roomalaiskirjeen 11. luvussa (Room. 9:20) sanoo: »Mikä sinä olet riitelemään Jumalan kanssa?» Tämä riittäköön mainitusta Hesekielin kohdasta; siirtykäämme nyt niihin muihin!
Siis kun edellisessä sitatoimassa kohdassasi hän sanoo Jumalan tahtovan syntisen kuolemaa salatussa tahdossaan, niin hän tietenkin tarkoittaa sellaisen syntisen kuolemaa, joka ei tule omasta syystään sovituksen osallisuuteen, vaikka hänetkin on Kristus pelastanut. Tätä, miksi Jumala näin menettelee ei ole Lutherin, eikä Paavalin mukaan meidän syytä pohtia, eikä se pohtimalla selviäkään, ei vaikka raastaisimme aivomme riekaleiksi.
