Olen ymmärtänyt, että siinä kuuluisassa Hyvinkään Sleyn messussa, jossa naispappi poistui, olisi ehtoollisavustaja ollut nainen, olikohan paikallisyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja tai jotain sellaista.
Olen kyllä @Anskutin kanssa samaa mieltä, että jos virkakysymystä perustellaan vain Raamatulla ja korostetaan, että kyse on nimenomaan papin virasta vain miehen virkana, silloin ei pitäisi kyllä tehdä maallikoiden kohdalla eroa sukupuolten välillä. Jos tehtävän voi hoitaa maallikko, sen voi hoitaa niin mies kuin nainen. Tai sitten kyse ei ole vain Raamattuun perustuvasta virkakäsityksestä, vaan jostain muusta erosta naisten ja miesten välillä, jota ei tunnuta osaavan perustella ja selittää.
Olen kyllä sitä mieltä, että Sleykin on muuttanut linjaansa, vaikka sitä ei myönnetä. Ei naiset olleet Sleyssä ennen Raamatun opettajia tai seurapuhujia, kuten nykyään.
On kyllä totta, ettei heitä tainnut olla Sleyn kolportööreinä. Minusta tosin tuntuu joitain vanhoja kolportöörien kriteerejä lukiessa, että kyseinen tehtävä on mielletty Sleyssä eräänlaiseksi ‘maallikkopapin’ hommaksi tehtävään kutsumisineen, kokeineen ja velvoitteineen. Kirjamyyjinä naisia sen sijaan toimi, ja miespuolisten kollegoidensa tavoin nämä saattoivat pitää myös puheita. Luulen, että palkatun työvoiman määrän kasvu ja maallikkopuhujien väheneminen ovat hävittäneet kolportöörien lisäksi jossain vaiheessa myös naispuhujat, jotka eivät siis yleensä olleet yhdistyksen työntekijöitä.
Mitä tuohon ehtoollisavustaja -asiaan tulee niin itse olen mieltänyt sen niin, että ehtoollisen jako on ensi sijassa papiston tehtävä ja maallikoita tarvitaan sitten, jos papistoa ei ole riittävästi käytettävissä. Maallikoissa luontevimpia ovat silloin teologian opiskelijat, toissijaisesti muut. Minuakin on muuten joskus kysytty avustajakoulutukseen, silloin koin elämäntilanteeni turhan haastavaksi voidakseni sitoutua. En ole myöskään varma, haluaisinko ottaa viinin vastaan itseltäni, niin sanotusti. Täytyy miettiä mitä sanon, jos toiste kysytään.
Tämä on hyvä muistaa.
Teemu Kakkurin Suomalainen herätys -teos opetti minulle myös, että joissakin herätyksissä naiset olivat ihan johtavissa asemissa. Mutta se oli kai ennen Evankeliumiyhtiön aikaa, ja hurmoksellistakin usein.
Sleyn toiminnassa varmaankin juuri tuo lähetystyö on perinteisesti ollut naisten(kin) aluetta. Sekä ulkomailla että kotimaassa (lähetyssihteerit srkssa jne) on ollut vahvoja naisia, joilta on opetuspuheita sekä aikoinaan saarnojakin (lehtorit) kuultu. Olen tuntenut itsekin tällaisia ihmisiä. Naimattomat naiset saivat ennen vanhaan ja toisinaan vieläkin lähetystyössä itsenäisen ja arvostetun aseman. Ja vaikka tavanomainen asetelma on ollut että lähetystyössä pariskuntana olevista aviomies on teologi ja vaimo opettaja tai terveydenhoidon alalla, voi asia olla niinkin että nainen on ainakin hengellisissä jutuissa oppineempi ja mies käytännön ammatissa. Nykyään ylipäätään lähetystyö on usein projektityötä ja monta eri ammattitaitoa tarvitaan.
Mitä tulee ehtoollisen viettoon niin luonnollisesti siinä näkyy 80-luvulla tapahtunut muutos edelleen reaktiona. Naispappeuspäätös korotti varsinkin Evankeliumiyhdistyksessä miesten johtoasemaa kun eri mieltä olevat lähtivät vähitellen muualle ja lopulta sitten Elykin syntyi. Maallikkoliike on paljolti muuttunut pappien johtamaksi raamattuopetus- ja messuyhteisöliikkeeksi.
Itse muistan lapsuudestani monet piirisihteerit ja kauempaakin tulleet maallikkopuhujat kuten Otto Muhonen jne. Heitä majoitettiin koteihin. Paikkakunnan evankeliumijuhlaan liittyi jumalanpalvelus kirkossa. Siinä saattoi saarnata tämä maallikkopuhuja mutta liturgian ja ehtoollisen johti tietenkin seurakunnan pappi. Kun nyt toimitaan enemmän omissa joukoissa ja Sleyn oma pappi johtaa, on naisten tehtävänkuva ehkä entistä enemmän siirtynyt pyhäkoulun ja kyökin puolelle… se voi aiheuttaa joskus jännitettä. Mutta hyviä kokemuksia on siitäkin että naiset ovat aktiivisia ja vetovastuussakin. Ehtoollisen vietossa ei taida sen sijaan nykyisin avustajana olla kuin miehiä. Maallikko siinä tarvitaan, mikäli ei haluta todella pitkää messua. Luulen että ei haluta yleensä 100 ihmisen ehtoollisen viettoa niin että yksinään pappi on toimessa. Lapsiperheet tuskin innostuvat…
Paikalliseurakunnissa vastaavasti naisten suuri määrä papistossa on aiheuttanut sen että koko aktiivinen väki on naisvoittoista. Yleistäen näin. Ehtoollisavustajan tehtävä on samalla muuttunut yhdeksi luottamustehtäväksi. Vastuutehtäviä ovat myös lukijat, tervetulotoivottajat, suntion apulaiset, ristikulkueen jäsenet jne… Seurakuntanuorista luotetuimmille annetaan joskus myös ehtoollisavustajan perehdytys ja luvan myöntää kirkkoherra. Tämä on minusta oikeastaan hyvää sitouttamista. Messu on kaiken kaikkiaan hieman yhteisöllisempi ja enemmän “Jumalan kansan juhla” - vaikka tietenkin paikallisseurakunnan ja herätysliikkeen messut voivat myös olla ihan samanlaisia jollain paikalla, tai jopa yhteisöllisyyden kannalta juuri päinvastoin kuin edellä kirjoitin. Mutta joka tapauksessa papin viran merkitys ja käytäntö vaikuttaa kummassakin suunnassa.
Tämä on nyt sitten taas vain jutustelua ja havaintoja. Teologisesti oppineet ja tarkat saakoot sanoa miten pitäisi olla ja miksi. Itse näen vain ilmiöitä ja yritän ymmärtää eri näkökulmia.
No, itse en ole perehtynyt Sleyn historiaan enkä ole oikeastaan kiinnostunutkaan siitä, miten sata vuotta sitten toimittiin. Mutta eipä kyllä 80- ja 90-luvuilla ollut naisia eviksillä puhujina, mitä nyt ehkä joku kertoi terveisiä Keniasta. Opiskelijailtojen puhujat olivat lähes pelkästään miehiä. Jos nainen oli puhumassa, aihe oli enemmän ihmissuhteisiin tms. liittyvä. Muistan hyvin, että silloin korostus oli huomattavasti selkeämmin kuin nykyisin että (Raamatun ja opin) opettaminen on miehen tehtävä, ei vain papin virka. Samoin maallikkomiehet voivat silloin ja voivat edelleen saarnata messussa eli saarnakaan ei ole puhtaasti aina vain papin virkaan kuuluva, mutta kuitenkin miehen.
En ole vaatimassa muutosta, siitä ei ole kyse, mutta hämmentää selitys siitä että kyse on virasta mutta silti osittain samaa sovelletaan viran ulkopuolellakin, ilman sen kummempia perusteluja.
Ei opiskelijailloissa nykyäänkään naisia puhu, kuin korkeintaan mainitsemissasi lähetysmaaterveisissä. Toki niissä illoissa kävijöinä käy muitakin kuin sleyläisiä, mutta olen antanut ymmärtää että halutaan antaa vaikutelma että Sleyssä ei sitten nainen julista?
Kyllä minun opiskeluaikanani 2010-luvun alussa oli naisia opettamassa EO:lla. Toki vähemmän kuin miehiä, mutta sitä selittää osin se, että monesti opettajat olivat pastoreita, joiden joukossa ei luonnollisesti ollut yhtään naista.
Jeps, kyllä oli naisteologeja puhumassa teologisista aiheista. Sleyn nykyisen käsityksen mukaan - en tiedä kuinka vanhan - he saavat opettaa kuinka opillisesti tahansa, kunhan tilaisuuden nimi ei ole jumalanpalvelus. Opiskelijaillan ei mielletä olevan sellainen seurakunnan kokous, jonka yhteydessä naisten opettamiskielto on annettu.
Heheh, puhuin oman Sleyn messuyhteisöni kontekstista. Käyn tosin aina silloin tällöin perheeni kanssa omassa maalaispaikallisseurakunnassani, mutta siellä väkimäärä on yleensä sellainen, että yksi jakaja riittää hyvin. Tosin joskus tämä pastori tahtoo nopeuttaa tilaisuutta jakamalla viinìin kastetun leivän, mistä käytännöstä en pidä. Avustajat ovat yleensä olleet seurakunnan työntekijöitä, diakoni, perhekerhon vetäjä jne. Yleensä nämä avustajat ovat naisia, mutta ei se ole ollut minulle este osallistua, kun eivät ole papistoa.
Kun täällä on puhuttu lapsiperheistä ja heidän tarpeistaan nopeuttaa ehtoollista, niin itsellänihän on kolme alakouluikäistä lasta, ja pidän usein vastenmielisenä sitä, kuinka paikallisseurakunnassa (usein mielestäni turhaan) saatetaan nopeuttaa jakoa intinktiolla sekä sillä, ettei ehtoollista vietetä alttarikaiteen äärellä. Ennemmin toki lisää jakajia, mutta harvoin olen paikallisseurakunnassa nähnyt sille todellista tarvetta. Kiireen tuntu on ehtoollisella vastenmielistä.
Onpa kyllä erikoista, jos alttarikaidetta ei käytetä, vaikka sellainen on. Tällaiseen en ole törmännyt muualla kuin viidennen herätysliikkeen piirissä, jossa alttarikaide saatetaan jättää vapaaksi sitä varten, että sinne voi mennä kiireettömästi rukoilemaan ehtoollisen nauttimisen jälkeen. Omassa paikallis-evlutissani on kirkon ja väkimäärän koosta riippuen 2-4 ehtoollisenjakajaa, avustajina yleensä tähän koulutettuja maallikoita tai välillä joku eläkepappikin. Nyt kun isoimman kirkon siirtyminen remontin takia väistötilaan on vienyt sekä alttarikaiteen että puolet kävijöistä (tai osa on voinut lähteä teologisista syistä mutta osunut samaan ajankohtaan remontin kanssa), on siirrytty intinktioon käytännön syistä.
Ehtoollinen pitäisi kyllä viettää rauhallisessa, arvokkaassa ja hartaassa tunnelmassa, ei kiirehtien. Hyvä tapa nopeuttaa on yhteismalja. Sehän on niin monella muullakin tavalla parempi. Sählääminen erillismaljojen kanssa on hidastavaa. Itse pidin eräässä entisessäs seurakunnassani olleesta tavasta jakaa ehtoollinen vanhaan tapaan pöydittäin.
Sellaista avustustapaa olen nähnyt, jossa avustaja ei itse jaa ehtoollisaineita, vaan ainoastaan avustaa pateenin ja kalkin kuljettamisessa, joista pappi sitten jakaa ehtoollisen. Tämä on minusta hyvä tapa.
Jos ehtoollisella on useita jakopisteitä, intinktiokin sopii seisomajonossa. Aiemmin kun Helsingin Kansanlähetys toimi Nmkyn juhlasalissa vuokralla, jossa ei ollut alttaria, jaettiin ehtoollinen aina seisten leipä ja viini erikseen kahdessa jakopisteessä, joissa pappi jakoi leivän ja avustaja, usein maallikkonainen jakoi viinin. Omiin tiloihin päästyään ehtoollinen on jaettu alttarilla maallikkoavustajan kanssa.
Seisten intinktiona tai erillisinä saatu ehtoollinen on ihan yhtä hyvä, vaikka pidänkin enemmän erillisistä aineista. Katolisessa kirkossa Barcelonassa viime keväänä ehtoollinen, johon emme osallistuneet, jaettiin käytävällä pelkän leivän muodossa ja pappi lopuksi otti itse molemmat aineet. Tapa lienee Espanjassa yleinen. Alttaria ei käytetty. Aiemminkin olen nähnyt vastaavaa.
Kiire ei sovi ehtoollisen viettoon.
Näin muusikon ja kanttorin kulmasta myös harmittaa kun olisi valmistellut messun musiikin huolellisesti ja sitten ehtoollinen onkin hetkessä ohi. Mielestäni siihen pitäisi messussa päinvastoin sijoittaa puhuttelevaa instrumentaalimusiikkia tai kuoron tai yhtyeen laulua. Lisäksi myös seurakunnan virsi!
Vasta ehtoollisen jälkeen, ylistysvirressä ja joskus myös päätösmusiikissa pannaan vauhtia töppösiin ja volyymiä kohti kirkon kattoa.
Yleisesti ottaen herätysliikkeiden messuissa on paljon väkeä ja myös lapsiperheitä, paikallisseurakunnan messuissa vähemmän kumpaakin. Sen vuoksi on ristiriitaista että jälkimmäisessä pyrittäisiin nopeuttamaan ehtoollista kun taas pidän ihan kohtuullisena että otetaan jotenkin ikärakenne huomioon ensinmainituissa. Riippuu toki ihan ihmisistä ja myös kellonajoista (onko nälkä lapsilla! tai päikkärin tarve!) mutta yli tunnin kestävät tapahtumat ovat kaikki jo pitkiä. Kun lähestytään 2 tunnin kestoa, voidaan tehdä hallaa lasten kokemukselle kirkonmenoista.
Jo pitkään tuonilmaisissa olevat ev.lut. vanhempani reissasivat aikoinaan useasti Italiassa ja Espanjassa. Poikkesivat monesti kirkoissa messussa ja kävivät ehtoollisellakin. Eihän siellä luterilaisia kirkkoja ollut…
Siirsin taas rönsyä sopivampaan ketjuun, kun enää ei puhuttu LHPK:sta ollenkaan. Näköjään vuonna 2017 on pyöritetty monilta osin aika samanlaista keskustelua kuin nyt.
Asiaan:
Ehtoollisen kestoa ei voi etukäteen kovin hyvin tietää, joten musiikin suhteen joutuu varautumaan hyvin monenlaisiin ratkaisuihin. Joskus on virsitaululle laitettu ehtoollisvirsi jäänyt laulamatta tai siitä laulettu vain pari säkeistöä, kun väkeä onkin ollut odotettua vähemmän. Tai ehtoollisenjaon loppumisen jälkeen odotettu esitettävän kappaleen loppumista - virren voi poikkaista monesta kohtaa, mutta pitempää klassista instrumentaalikappaletta välttämättä ei…
Tässä on paljon näkemyseroja. Mulle noin 1,5h messut ovat normisettiä ja tunnin versio saattaa tuntua jotenkin tyngältä - joko se nyt loppui? Runsaasti lapsia keräävissä yhteisöissä on ihan normisettiä, että ehtoollisella käytyään lapsiperheet siirtyvät kirkkokahvitilaan lämmittämään lasten eväitä. Siellä saattaa jopa olla kaiutin, josta kuulee kirkkosalin tapahtumat. Kyllä lapsiperheet näissä tosiaan sujuvasti käyvät, vaikka kesto usein onkin reilusti yli tunnin. Sitten taas paikallisseurakunnissa kuulee jonkin verran sitäkin ajatusta, että perhemessu saisi kestää 30-40min ja kaikki lapsiperheille suunnattu on hirveän tiivistettyä ja nopeaa. Tulee mieleen, että lasten jaksamista ehkä silloin aliarvioidaan. Miten he oppisivat rauhoittumaan ja keskittymään yhtään missään, jos sitä ei koskaan vaadita? Tarvitseeko lapsille kaiken olla yhtä nopeatempoista sirkusta?
Mutta kyllä se kesto silti vaikuttaa aikuisillakin. Kun huomioidaan esim matkojen ja aloituskellonajan vaikutus, niin kyllähän sitä kirkkovalintaa tulee pohdittua siitäkin näkökulmasta, että pääseekö ihmisten aikoihin lounaalle ja syökö kirkkoreissu ikään kuin puoli päivää. Toisaalta messun pitäisi olla elämän paras asia ja viikon kohokohta, eikä silloin pitäisi olla ensimmäisenä mielessä se, että menisipä se nopeasti…
Ei siellä ole pakko olla koko aikaa, jos lapset ei jaksa. Eikä myöhässä tuleminen ja aikaisin lähteminen ole mitenkään epäkohteliasta. Pääasia että tulee.