Näinhän se on.
On sekin hyvä huomioida, että passiivisuuden ja vieraantumisen taustalla voi olla - ja monesti onkin - muitakin syitä kuin välinpitämättömyys tai maallistuminen.
Juu, erovirta on pääosaltaan tasaista maallistuneiden lähtemistä.
Pietismi ei ole lähtökohtaisesti riippuvaista yhteiskunnan enemmistökirkosta. Pietismiä on aina esiintynyt myös konstantinolaisten kirkkojen ulkopuolella. Pietismin syvin olemus ei ole konventikkelit (ecclesia in ecclesiola), vaan hengellinen “tosiuskovaisuus”. Kannattaa lukea tämä kirja: https://online.nph.net/the-spirit-of-pietism-1.html
Kansankirkkoaate on sitten täysin eri asia - pohjimmiltaan maallinen juttu. Sen mukaan kansankirkkoon kuuluminen ja sen tukeminen viimeiseen asti on kansalaisvelvollisuus. Evlut kirkon herätysliikkeet ovat sekä pietistisiä että kansankirkollisia. Ei kannata sotkea käsitteitä.
1 tykkäys
No mistä syystä he kuitenkin pitäytyvät kansankirkossa kuin täi tervassa?
Huokaus Totta puhut, mutta kontekstissa ei nyt ollut pietismin lyhyt historia, vaan ev.lut. kirkko. Pahoittelen, jos olin epäselvä. Kiitos kuitenkin kirjavinkistä. Pitää lukea.
Tämä on hyvä huomio ja varmasti osin päällekkäinen uuspietismin kanssa.
Metodistit ovat nykyään oma kirkkokunta, tai useampikin. Joissain muissa pohjoismaissa pietistisistä liikkeitä osa on irtaantunut myös omiksi kirkoikseen. Suomessa pietistiset liikkeet ovat pysyneet paremmin alueen suurimman kirkkokunnan piirissä. Toisaalta pietistisistä liikkeistä esimerkiksi Kansan Raamattuseura ei ole välttämättä missään vaiheessa ollut yksinomaan kansankirkon sisäinen järjestö, vaan se on voinut olla ennemminkin luterilaisen kirkon piirissä toimiva evankelioiva järjestö, jossa ei tavata erityisemmin kysellä, minkä kirkkokunnan jäseniä ihmiset ovat. Järjestön synnyssä Frank Mangs (joka kuoli 1990-luvulla) oli perustamisvaiheessa keskeinen hahmo 1940-luvulla. Mangsin oma kirkollinen tausta taisi olla vapaakirkossa, jossa hän toimi pitkään saarnaajana.
1 tykkäys
Tähän hommaan voi yrittää tuoda jotain perspektiiviä katoliselta puolelta. Tai oikeastaan siitä, mitä kirjoitin Girardia käsittelevään ketjuun:
Ihmiskunta on luonnostaan korruptoituvaa lajia. Jokainen yksilö, ihan Raamatun mukaan, kaiken aikaa joko pyhittyy tai paatuu. Kukaan ei pysy paikallaan.
Sitten on se sykli, jossa vaikeat ajat tuottavat kestäviä miehiä, jotka tuottavat hyviä aikoja, jotka tuottavat velttoja miehiä, jotka tuottavat vaikeita aikoja.
Aktiivisilla jäsenillä on suurempi painoarvo kuin passiivisilla. Jälkimmäisten painoarvo ei kuitenkaan ole olematon. Tai sitten voidaan ajatella kirkon tilaa kahden vastakkaisen aktiivisten jäsenten joukon välisenä kilpailuna. Ev-lut. kirkossa on jossain vaiheessa ollut se taitekohta, että aktiivisia liberaaleja on ollut enemmän kuin aktiivisia konservatiiveja. Passiiviset jäsenet ovat vain jonkinlainen painolasti, joka sitten keikkuvassa veneessä valahtaa aina voittajan puolelle.
Toiveikas ajatus on, että ev-lut. kirkolla olisi ollut joku perustamisessa säädetty ajatus, vaikka Raamattu ja tunnustuskirjat, jotka olisivat olleet pysyviä ja sanoneet, että järjestys pitää olla. Minun yksityinen kantani tähän on, että kukaan ei ole tähän mennessä kyennyt saamaan selville, että mitä pelkkä Raamattu tai pelkät tunnustuskirjat sanovat mistään asiasta.
Raamattu on siitä erityinen kirja, että jos siihen kohdistaa vaatimuksen, että sen on sisällettävä kaikki tieto uskosta, niin silloin siitä joutuu heittämään puolet pois. Sieltä pitää selittää olemattomiksi välistä sellaisia kohtia, mitkä edellyttävät, että Raamattua luetaan ja käytetään osana todellisuutta, osana käytännön elämää ja osana kirkon elämää ajallisena yhteisönä.
Toki Raamattu sanoo, että ei pitäisi homoilla. Mutta siitä pääsee eroon—kuten tällä foorumilla pään räjähtämiseen asti aikaisemmin saimme nähdä—sillä luterilaisuuteen keskeisesti kuuluvalla periatteella, että jaetaan koko Raamattu lakiin ja armoon.
Katolisella puolella siinä kävi niin, että oli selkeä oppi noin vuoteen 1958 asti. Kuitenkin sitä ennen taustalla oli puuhailemassa sellaisia teologeja, joiden mielestä ihmisen luonto ja armo eivät ole mitenkään kaksi eri asiaa, vaan että armo sisältyy ihmisen luontoon. Heidät vaiennettiin tehokkaasti, kunnes vaihtui paavi, ja sitten ei enää vaiennettukaan.
Ennen katolinen ajattelu meni niin, että ihmisellä on biologinen luonto, jossa on kyse langenneesta ihmisestä sellaisenaan. Sitten tulee armo, jossa on kyse Jumalasta, joka nostaa tai ylevöittää ihmisen biologisen luonnon johonkin, mihin se ei mitenkään omasta lähtökohdastaan kykenisi, tehden siitä samalla rationaalisen ja pyhän. Siksi kristityn elämän on pitänyt olla jatkuvaa ja lisääntyvää käytännön tasolla Jumalan mielen mukaiseksi kurottautumista ja ojentautumista, asenteen, käytöksen ja ajattelun muuttumista. Nimenomaan siinä ajatuksessa, että kirkon opettava (katekeesi), pyhittävä (messu, rukoukset) ja hallitseva työ (rippi) välittävät sitä armoa käytännön tasolla. Usko antaa tiedolle merkityksen, joka ohjaa tahtoa ja ottaa hallintaan passiot. Kun taas tämän vallankumouksen jälkeen ajatus on ollut se, että ihmisyys sinänsä on niin ihmeellistä, että armo sisältyy siihen. Me olemme itse oma tarkoituksemme ja koko luomakunnan tarkoitus on palvella meitä, meidän onnellisuuttamme ja keskinäistä yhteyttämme. Myös se kirkon uusi rooli, mikä julkaistiin 1965, oli tämä ihmisen palveleminen.
Luterilaisella puolella tämä menee helposti niin, että laissa on kyse Jumalasta ja Jumalan tahdon toteutumisesta, kun taas armossa on, tuon edellisen ajattelun tapaan, kyse ihmisen tahdon toteutumisesta. Sekä luterilainen että tämä uusi katolilainen ajattelu näkevät sen niin, että todellisuuden tarkoitus löytyy ihmisen onnellisuudesta, mutta Jumala on antanut siihen rinnalle tällaisia ohjaavia käskyjä muutaman. Mutta koska ihmisen lähtökohta on ihminen, niin jokaisen ihmisen tulee kysyä itseltään, että sopiiko se häneen se käsketty asia, tai lisääkö se hänen onnellisuuttaan.
Joten joka aikoo seksuaalista syntiä tehdä, voi toiveidensa ja ymmärryksensä mukaan kokeilla, minkälaisena yhdistelmänä laki ja armo hyödyttävät häntä eniten. Johtuen ihan siitä, että niissä molemmissa on nyt kyse hänestä ja hänen onnellisuudestaan.
On erään näkyvän katolilaisen suusta kuultu ja kynästä nähty, että tämä 1960-luvun vallankumous viimeisteli sen, minkä 1500-luvun vallankumous aloitti. Ja tämä ei ollut kritiikki kumpaakaan vallankumousta kohtaan. Eli se, mitä luterilaisuudelle on nyt käynyt kansankirkossa, on ollut homman idea koko sen ajan kun luterilaisuutta on ollut olemassa. Tähän asti on hämännyt vain se, että ihmisen ei ole ollut aikaisemmissa oloissa edullista eikä onnelliseksi tekevää homoilla tai tehdä haureutta. Mutta nyt entistä useampi on alkanut havaita, että hetkittäin, joistain lähtökohdista ja joissain tilanteissa se saattaa jopa kannattaa.
Jos ei parempaan pysty, niin tekee sen, mihin kykenee. Tässä ajattelussa, joka näillä katolilaisilla 1960-luvun käänteen vaikuttaneilla teologeilla oli hallussa, ihmiskunta on osa eräänlaista hengellistä evoluutiota ja on siten kaiken aikaa tähänastisella huipullaan. Siksi usko tai armo ei voi millään tavalla käytännössä ylentää häntä siitä. Vastaus löytyy aina ihmisen sisältä (tosi minä) tai ympäriltä (tosi yhteisö). Tai jos joku, etenkin aidan luterilaisella puolella jättää taakseen entisen elämän, jossa oli vankilakundi, homoseksuaali tai narkomaani, niin sen tarinan punchline on aina, että “minä olen nyt onnellinen”.
Lääkkeeksi ei riitä se, että palataan selkeään Raamatun sanaan, jos sitä selkeää Raamatun sanaa luetaan siitä lähtökohdasta, että sen keskiössä pitää olla ihminen. Eikä tunnustuskirjoihin, jotka mätkivät saman pointin ja saman vapauden lävitse vielä tuplasti kovempaa. Eli olin väärässä. Oli mahdollista tietää, mitä ne sanovat. Jos olen itse asian oikein ynnäillyt, niin luterilaisuus ei, by design, kykene saamaan Jumalaa keskiöön, vaikka menisi miten rajusti ja mikä tahansa kylki edellä päin Raamattua ja tunnustuskirjoja. Ilmaisen armon tarkoitus on—ja on aina ollut—vapauttaa ihminen tähän, missä ihminen, etenkin länsimaissa, on juuri nyt.
Luterilainen konservatiivisuus koostuu siitä valikoituneesta joukosta, joka kokee ja ajattelee, että ihmisen onnellisuus on parhaiten taattu Jumalan lakia noudattamalla. Käsittääkseni kenenkään mielestä Jumalan laki ei pysty nostamaan ihmistä siihen, että eläisi sitä todeksi. Mutta siinä vaiheessa, jos on alettu uskoa teologiaan, jonka mukaan armokaan ei voi ihmistä nostaa, niin se oli sitten siinä.
Tällainen määrä haureutta ja moraalittomuutta ei olisi menneinä vuosisatoina ollut mahdollista. Nyt se on mahdollista johtuen siitä, että teknologia ja talous riittävät ylläpitämään sitä ja väliaikaisesti lykkäämään sen seurauksia. Ihmisen olemassaolo itseään varten on ollut vajaa viisisataa vuotta rankkaa työtä, mutta siitä päälle viisikymmentä vuotta rankkoja huveja. Katolisuus kykeni vastustamaan luterilaista työn etiikkaa, mutta ei näemmä enää kun se muuttui luterilaiseksi huvin etiikaksi.
Jos tiedätte onnellisen tunnustuksellisen luterilaisen ydinperheen, jossa ei käytetä huumeita, ei homoilla eikä tehdä haureutta, niin voitte veikata, että on monia vähemmän onnellisia, jotka tahtoisivat kyetä samaan. Mutta pitääkö heidän silloin etsiä a) Jumalan lakia, b) Jumalan armoa vai c) omaa voimaa? Ja mitä ikinä noista kolmesta, niin miten ja miksi se auttaa heitä?
1 tykkäys
Ei vaan lakiin ja evankeliumiin. Tämä on ihan perusdistinktio luterilaisuudessa. Jumalan sana voidaan jakaa (ei mekanistisesti) lakiin ja evankeliumiin.
Armo ei luterilaisuudessakaan tarkoita sitä, että synti ei syntiä olisi, vaan sitä että syntiä ei syyksi lueta. Se ei ole oikeutus tehdä syntiä vaan elää tekemättä syntiä.
D
4 tykkäystä
Pointtini nyt kuitenkin oli se, että luterilaisuudessa ei ole mitään syytä tai tapaa, miten tai miksi se voisi synnyttää tai ylläpitää mitään yleistä moraalia yhteiskunnassa. Joten tämä, mitä nyt nähdään, on puoli vuosituhatta sitten asetetun aikapommin laukeaminen.
Olen varmasti täällä sanonut, että luterilaisuuden ongelma on siinä, että se päätyy aina lopulta olemaan pelkkä sanapeli ja rinnakkainen todellisuus, joka nimenomaan antaa tässä fyysisessä ja sosiaalisessa todellisuudessa tapahtua vaikka mitä, mutta ei varsinaisesti saa sitä aikaan tai vaikuta siihen, eikä edes tarkoita tehdä niin.
Minulla oli rippikoulun jälkeen kausi, jolloin olin kiinnostunut vähän kristinuskon ulkopuolisista filosofioista. Silloin muistan jo tiivistäneeni luterilaisen evankeliumin niin, että luodaan ihmiselle kuvitteellinen, hirveä kriisi, jossa Jumala vihaa ja uhkaa ihmistä. Mutta sitten heti perään todetaan, että ei hätää, Kristus on kuollut puolestanne, jatkakaa. Kuulijakunta katsoo hölmistyneenä ympärilleen, että ai höh, että turhaan tuosta syystä kannatti ketään keskeyttää.
Ei näissä keskusteluissa ole missään mitään mielekkyyttä. Kukaan luterilainen ei ymmärrä kirkkonsa ja tunnustuksensa ongelmia, eikä näytä olevan siihen edes halukas. Ei minulla ole tässä muuta motiivia kuin todeta, että tuo sinun sanoilla kikkailusi ei oikeasti vastannut asiaan mitenkään.
Jos syntiä ei syyksi lueta, niin mitä merkitystä sillä on, että se on syntiä? Miksi siitä pitäisi olla kenenkään kiinnostunut? Tästä on kyse kaiken aikaa tässä todellisuudessa, missä teistäkin jokaisen tarvitsee syödä, nukkua, pysyä lämpimänä ja hengittää happea.
Miksi se siis ei ole oikeutus tehdä syntiä? Ja mitä merkitystä on oikeudella elää tekemättä syntiä? Milloin sitä ei ollut, ja mistä se on nyt tullut? Mitä eroa tuollaisella “oikeudella” on minun oikeuteeni juosta sataa kilometriä tunnissa Ouluun ja takaisin? Milloin sitä ei ollut, ja mistä se on nyt tullut?
Ei minulla ole mitään motiivia hakata kenenkään päätä seinään. Jos joku luterilainen haluaa tietää, että mistä kiikastaa, niin tuosta edeltä sen voi lukea. Jos ei, niin pelatkaa pelejänne maailman tappiin.
Kirjoitin lähinnä siksi, että katolisessa kirkossa on menossa rinnasteinen hajoaminen, jonka syitä ja sisältöä en ole vielä huomannut juuri kenenkään käsittäneen. Ongelma on ihan sama, että suuret massat uskovat mielijohteisiinsa, eivätkä näe kirkon opissa enää syytä uskoa toisin. Sekä liberalismi että karismaattiset ja yhteisölliset ilmiöt ovat ilmentymiä tästä.
Siinä rinnalla on pieni vanhoillisten joukko, joka uskoo hampaattomaan moralismiin luterilaisten järjestöjen tapaan. Tai no katolisella puolella sillä moralismilla on hampaat tasan yhdessä paikassa: Opus Dein sisällä. Sinne ei ole asiaa jos on vinoja viettejä tai ei hillitse himojaan ja hallitse halujaan. Sellainen ihminen ei ole heille hyödyllinen. Samaan aikaan koko muu kirkko saa ihan vapaasti luhistua ympäriltä.
Muualla moralismi on eräänlaista viihdettä. Ihmiset tykkäävät katsoa jonkun julistavan tiettyjä seksuaalisia syntejä vääriksi. Vitsi on siinä, että se toiminta harvoin tai lähes koskaan käännyttää ketään vanhoilliseksi. Sen sijaan ne, jotka paikalle saapuvat, tuovat oman, julistusta ja tapahtumia edeltävän vanhoillisuutensa tullessaan. Muuttuvat olosuhteet sitten sanovat, että kenellä se syttyy ja kenellä sammuu. Eli seurakunta ei vaikuta siihen, miten elämä eletään, vaan tietyllä tavalla aivan muista syistä elämänsä elävät valikoituvat viettämään aikaa seurakunnassa. Aivan samalla tavalla olen melko varma, ettei Opus Dei ketään siveäksi tee, vaan se vain innokkaasti haalii sellaisia, jotka ovat sen tarkoituksiin soveltuvia ennestään.
Entisaikojen merkitys oli siinä, että yhteiskunnassa laajemminkin moralismilla oli hampaat. Jos oli todella varakas, niin oli varaa irrotella. Ja jos ei ollut mitään menetettävää, niin oli vapaa olemaan holtiton. Mutta jos oli menetettävää, eikä sitä ollut paljon, niin silloin kannatti elää kunnollisesti. Tämä oli sekä taloudellinen että sosiaalinen realiteetti. Ihmisille on kuitenkin täysin turha sanoa, että heidän pitäisi toimia jollain tavalla, jos he eivät ole siihen sisäisesti kykeneviä, eikä kukaan tai mikään kykene heitä sellaiseksi tekemään.
Kyse on kasvatuksen sisällöstä: Opettamisesta, harjoittelemisesta, rankaisemisesta ja palkitsemisesta. Se on nyt romahtanut. Perheissä, seurakunnissa ja kulttuurissa. Pelkällä käskemisellä voi vain erotella ne, jotka muutenkin jo osaavat.
Siinä sinun on ihan hyvä olla lukematta sitä heidän syykseen ja todeta, että on sallittua tehdä paremmin. Tätä voi soveltaa kuolleeseen hevoseen siten, että ei syytä sitä tilanteestaan—eli ei potki sitä—mutta antaa sille silti luvan nousta, jos se yllättäen sattuisi niin tekemään. Luterilaisten järjestöjen kohdalla tässä on sellainen ero, että pidän niitä syyllisenä tilanteeseensa. Se on niiden teologiassa. Mutta kun eivät ole minun hevosiani, niin voisin antaa olla potkimatta ja osoittaa mitä suurinta epäkiinnostusta siihen, nousevatko vai eivät.
Joh. 15:2 Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois; ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän.
Heb. 12:4 Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan, 5 ja te olette unhottaneet kehoituksen, joka puhuu teille niinkuin lapsille: "Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; 6 sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa".
Heb. 12:14 Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa;
3 tykkäystä
On kyllä. Parempi kuin katolisuudella, joka on pahemmassa pulassa kuin luterilaisuus, ainakin jos lukemani konservatiiviset kat. julkaisut pitävät paikkansa.
Henkilökohtaisesti minussa ei herätä mitään puheesi siitä, mikä on luterilaisuuden ongelma/t. Tämäkin voi tietenkin olla osa olettamaasi luterilaisuuden ongelmatiikkaa. Olet asettanut ehdot joita luterilaisuus ei täytä ja sillä hyvä. Se, mikä tuntuu tympeältä, on tapasi niputtaa luterilaiset ja itse itsellesi antamasi auktoriteettiasema jolla voit asettua kaikkien luterilaisten yläpuolelle heidän kirkkonsa tunnustuksen osaamisen suhteen.
Eikä se ole sanoilla kikkailua, jos huomautan siitä, että se distinktio on laki ja evankeliumi. Tai jos huomautan mitä armo on luterilaisittain. Sekö on sanoilla kikkailua?
Niin, vastaus tuohon lainaukseen. “Teillä on lupa olla niin kuin Jumala haluaa teidän olevan, eikä niin kuin maalliset auktoriteetit haluavat.” Ihmiset kaipaavat vapauttavaa sanaa.
Tästä saa repiä mitä hyvänsä. Se on sanottu. Seuraavaa kirkkoa odotellessa.
D
2 tykkäystä
Tästä varmaan kaikki haluaisivat sitten kuullakin.
Ylempänä selitin pitkän pätkän siitä, että se, mitä RKK nyt tekee, etenkin paavimme Franciscuksen johdolla, ei kykenekään pitämään pystyssä yhtään mitään. Argumenttini oli ilmeisesti liian monimutkainen. En perustanut sitä siihen, että mitä kaikki näkevät nyt tapahtuvan, vaan siihen, että mihin kirkon oppi ja opetus antaisi aihetta tai mahdollisuuksia.
Katolinen kirkko on pulassa siksi, että se omaksui luterilaisen käsityksen armosta. Katolinen kirkko ei ollut pulassa niin kauan kuin se piti kiinni omasta käsityksestään. Luterilainen maailma taas on selvinnyt oman, moraalin kannalta tuhoisan armokäsityksensä kanssa siksi, että vastuu ihmisen kasvattamisesta ja pakottamisesta moraaliseksi on ulkoistettu sekulaarille maailmalle. Nyt tämä ulkoistus ei toimi. Tai se toimii muutamien, harvojen konservatiivien keskuudessa, jotka pyörivät siellä SLEY:n, SEKL:n ja SRO:n jutuissa.
Joo. Olen aina ajatellut, että en ole kovin vakuuttava tyyppi. Ennemmin kannattaa kastraatin alkaa pornotähdeksi kuin minun ryhtyä kokoamaan kansanliikettä.
Toisaalta tykkään ajatella, että katolisella puolella Vatikaani II tuhosi ihmisten kyvyn ajatella, pappeja myöten, ja että samalla tavalla Lutherin kuunteleminen tai seuraaminen tekee loogisen tai filosofisen ajattelun mahdottomaksi. Toisaalta on niin, että suurin osa ihmisistä ei ikinä kykene keksimään tai verifioimaan mitään filosofista systeemiä yksinään. Enemmistö, jotka filosofiaa osaavat, ovat sen varassa, että heidät koulutetaan käyttämään sitä kuin valmista työkalua.
Minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että tässä ja aikaisemminkin esittämäni päättelyt ja perustelut ovat menneet sinulta ohi. En voinut olla tästä varma siksi, että vastasit yleensä kaikkeen niin päättäväisellä ja asiaan tarttuvalla tai ylimalkaisesti vakuuttelevalla tavalla. “Joo, kyllä se on luterilaisuudessa ihan mahdollista” ja “joo, ei mikään luterilaisuudessa estä sitä”. Joten voisi sanoa jotenkin loogisesti, että jos henkilö on vakuuttunut luterilaisuudesta tavalla tai toisella, niin se ei perustu analyysiin tai järkisyihin, vaan aina lopulta jonkinlaiseen retoriseen ytimeen.
Ensinnäkään en usko niiden olevan mitenkään erityisesti tai leimallisesti minun ehtojani. Toiseksi voi ihan hyvin kysyä, että asettaako luterilaisuus ilmiönä itse itselleen mitään ehtoja?
Tästä lausahduksesta en löytänyt järkeä. Tuntuu tympeältä? No en voi kiistää kenenkään tunnetta. Mutta en näe sille kyllä mitään syytäkään.
Niputtaa luterilaiset ja itse itselleni antamani auktoriteettiasema? Tämä on ihan höpöä. En ole niputtanut luterilaisia yhtään mihinkään. Enkä ole antanut itselleni mitään sen kummempaa asemaa kuin kukaan muu täällä keskusteleva. Se, mitä edellä sanon, ei edellytä mitään kummallista tunnustuksen osaamista. Jos luterilaisuus ei ole sitä, mitä olen käsittänyt sen olevan, niin joku voi sen sitten kertoa.
Käsittääkseni luterilaisuus on todellisuudessa vähän sitä ja vähän tätä. Eli se on ehdoton ja ilmainen armo, joka ei kuitenkaan kiellä pyhittymistä, vaan antaa vapauden pyhittyä. Mutta ei missään tapauksessa vaadi sitä. Tai sanoo sen tapahtuvan huomaamatta. En silti usko, että luterilaisuus on randomisti sitä ja tätä, mutta tarvittaessa myös tota, vaan että on mahdollista selkeästi sanoa, mitä se on ja mitä se ei ole.
Sanoilla kikkailua on se osa, että luterilainen armo antaa minulle luvan juosta sataa kilometriä tunnissa Ouluun elää Jumalan tahtomalla tavalla, mutta 1) se lupa on aina ennenkin ollut olemassa, eikä 2) luterilaisuus sitä sen enempää vaadi kuin 3) erityisesti sen toteutumisessa mitenkään auta.
Minun argumenttini kannalta se, puhutaanko armosta vai evankeliumista, ei muuta yhtään mitään. En kiinnittänyt siksi juuri siihen toteamukseen mitään huomiota. Useammankin kerran olen kuullut luterilaisen papin summaavan sen siten, että laki on sitä, että sinun täytyy, kun taas armo tai evankeliumi on sitä, että sinä saat tai sinulla on vapaus.
Jep. Se vapauden merkitys käsitteenä on vain koko tämä problematiikka toistettuna kertaalleen uudelleen vähän eri termeillä. Katolisella puolellakin vapaus tarkoittaa aivan eri asiaa ennen Vatikaani II:ta kuin sen jälkeen. Olen taipuvainen lukemaan tuon sinun toteamuksesi Vatikaani II:n jälkeisessä merkityksessä. Jotkut harvat konservatiiviset luterilaiset, kun sattuvat oikein filosofiselle päälle tai tulevat nakitetuksi opettamaan Apologia-forumissa, käyttävät Vatikaani II:ta edeltävää merkitystä.
1 tykkäys
En yhtään kiistä, etteikö (minusta) Tc:n huomioissa olisi paljon asiaa usein. Mutta samalla (minusta) tämä sitaatti tiivistää aika hyvin yhden ison, ainakin minua kiusaavan jutun.
3 tykkäystä
Väite “luterilaisuudessa ei tunnusteta paavin valtaa tai yliherruutta” on varsin helposti todennettavissa sekä kirkkohistorian, luterilaisuuden virallisten opillisten asiakirjojen että luterilaisten nykykäytäntöjen perusteella. Sen sijaan väite “luterilaisuudessa ei ole mitään syytä tai tapaa, miten tai miksi se voisi synnyttää tai ylläpitää mitään yleistä moraalia yhteiskunnassa” ei ole yhtä helposti toteen näytettävissä. Jälkimmäisen kaltaisten väitteiden esittäminen kategorisessa muodossa ajaa helposti ihmiset puolustusasemiin. Tämäntapaisista syistä en kovin usein peukuta @Thinkcat : in viestejä, vaikka niissä melkein aina on mielestäni monia arvokkaita huomioita.
4 tykkäystä
Kaipaavatko? Ihmiset kaipaavat sitä, että saisivat elää miten haluavat mutta silti saavuttaisivat onnellisuuden, merkityksellisyyden ja tyydytyksen tunteen. Jos he eivät väärällä elämällään sitä saavuta, niin he ajattelevat sen johtuvan siitä, että joku jossain “tuomitsevuudellaan” häiritsee ja estää saavuttamasta sitä. Harva esim. kaipaa ohjeita siihen, miten voisi elää paremmin Jumalan mielen mukaista elämää.
2 tykkäystä
Ihminen tekee mielummin asioita joihin on lupa kuin pakko. Silloin vastuukin on omilla harteilla.
D
Tätä juuri en ymmärrä modernissa luterilaisessa retoriikassa. Kaiketi hyvän tekemiseen on aina lupa? Ongelma onkin siinä, että hyvän tekeminen ei ole kovin helppoa; paitsi heille, joille se on.
Kovin hankalaa se hyvän tekeminen on. Mutta pointti oli se, että sen pitäisi riittää. Siis sen, että sanotaan sana ja annetaan sen vaikuttaa. Ei pakkoa ei väkivaltaa. Ei se ole modernia. Luther sanoi jo itse että Jumalan sanalla hän paavin voitti.
D
Modernilla tarkoitin sitä, että ylistetään tai kehotetaan hyvään siksi, että siihen on lupa. Ikään kuin siihen ei olisi aina lupa… Tuollaista ei Lutherilla tietääkseni tapaa. Jos olen väärässä, niin oikaisut ovat suotavia.
1 tykkäys
En oikein tiedä miten tämä muotoilisi. Oma kokemukseni on, että ihmisille pitää aika usein sanoa, että voit kostaa, mutta sinulla on lupa tehdä myös sitä mikä on hyvää. Jos sinua haukutaan, niin sinulla on lupa sanoa kauniisti takaisin. Jos haukkuisin takaisin, niin silloin en oikeasti ottaisi vastuuta omista sanomisistani, vaan ajattelisin, että on omaa syytäsi että haukun sinua. Jos en hauku vaan puhun kauniisti, niin en perusta sanomistani siihen mitä sinä sanoit, niin vastaan pahaan hyvällä.
Tuon Luther sanomisen pointti oli siinä, että sana itsessään on tehokas. Ei alkuperäinen pointtini ollut siinä että lupa tehdä hyvää tarkoittaa hyvää ylipäätänsä, vaan ennenkaikkea sitä mikä on Jumalan tahto. Sitä ihmiset eivät juurikaan tee. Ja sitä meillä olisi lupa sanoa ääneen enemmänkin. Siihen, Jumalan sanaan Lutherkin vetosi.
D
Tämä ketju suljettiin automaattisesti 90 päivän kuluttua viimeisestä viestistä. Uusia vastauksia ei voi enää kirjoittaa.