No voihan sen siirtää takaisin. Ajattelin vaan, ettei tämä enää kyllä mitenkään liittynyt enkeleihin vaan nimenomaan luterilaisuuteen. Mutta joku jolla on valtuudet niin siirtäköön takaisin jos se sinne paremmin sopii.
Ajatukseni oli, että siinä käy äkkiä niin että tätä samaa keskustelua käydään sitten kahdessa ketjussa, joista toiseen se ei kuulu.
Pointti oli se, että miksi kyseessä olisi luterilaisuuden ongelmallinen taustaoletus? Eiväthän kirkkokuntien väliset käsityserot ole luterilaisuuden ongelmallinen oletus.
D
No ei välttämättä ole, mutta ehkä aiheeltaan lähempänä kuin enkelit. Poistan koko viestin niin sillähän siitä selvitään.
Siis ajatukseni oli vain se, ettei tuo ketju lähde rönsyilemään sivuraiteille.
Ymmärrän ajatuksesi, mutta siirtäminen tähän nimenomaiseen ketjuun, on jotakin jota et perustellut. Oma 1. ajatus oli, että onko mielestäsi 9x:n viestissä jokin nimenomainen luterilainen ongelmallinen taustaoletus.
D
Tarkoitukseni oli kyllä jatkaa myöhemmin, mutta ikävä kyllä pitää välillä käydä töissä. Mutta unohdetaan koko juttu. Päästään helpommalla.
Minulle se ei ole vieläkään auennut. Paitsi, että “avaa ovet siihen suuntaan” tai “ei ainakaan estä”. No ei estä, paitsi jos kuuntelet innokkaita tunnustuksellisia, joiden mielestä se olisi pelastuksen ansaitsemista.
Kun katson kaikkea luterilaisena viettämääni aikaa, niin välillä mietin hieman huolestuneena, että entä jos luterilaisuus käytännössä opettaa aivan samat asiat pyhityksestä kuin katolinen traditio? Paitsi jättää välineistä vain pyhät, reliikit, sakramentaalit, monet hartaudet ja useimmat sakramentit pois.
“Sinä et saa pyhittyä, vaan sinun pitää antaa Jumalan pyhittää itsesi.” Joskus olen saanut joistain puhujista tuollaisen käsityksen. Se on vähän kuin että “et saa pieraista, mutta saat antaa pierun tulla itsestään”. Tässä on se ero, että ihminen tietää, milloin istuu rentona ja milloin ponnistaa, ja milloin tulee pieni kiusaus auttaa, jotta ei kaasu jäisi pyörimään edestakaisin. Mutta ei ole samanlaista… no… perstuntumaa siihen, että milloin joku yrittää pyhittää itse itseään ja milloin antaa Jumalan pyhittää itsensä. Ja vaikka ketä olisin kuunnellut tai keneltä kysellyt, niin tähän ei tullut mitään sellaista vastausta, minkä olisi voinut kirjoittaa muistiinpanoihin.
Jos Ville lyö Kallea ja tulee katumapäälle, niin voiko Villeä neuvoa, että “älä mene väkisin ja tietoisesti pyytämään anteeksi, aivan niin kuin se sinua jotain hyödyttäisi tai tekisi asian tekemättömäksi, vaan anna anteeksipyynnön tulla itsestäsi huomaamatta, niin silloin se on aito, eikä ole omaa ansiotasi”?
Lopulta olen tullut siihen tulokseen, että koko jako on täysin keinotekoinen. Sitä ei siis ole olemassa todellisuudessa. Jokainen, joka oikeasti tahtoo pyhittyä, kokee sen taisteluna, jossa pitää olla sekä halukas oppimaan, halukas pyrkimään kohti vaikeita asioita ja halukas kärsimään epämukavuutta. Paitsi kun luterilainen versio tästä sanoo, että pitää ehdottomasti vain kärsiä passiivisesti, siis ottaa osumaa, mutta edetä vain jos on ihan pakko. Mitään tavoitetta ei saa olla ainakaan.
Ryttylän vuoden aikana oli hartauden yhteydessä Hetkisen lukeminen ja Raamatun tutkiminen joka aamu. Siinä tutkittiin Raamatusta jotain päivän kohtaa ja sitten pohdittiin yksinään siihen liittyviä kysymyksiä. Täytyy myöntää, että hirveän monena aamuna en sitä jaksanut tehdä. Ensimmäinen ajatukseni, kun muistelen Hetkisen artikkeleita, oli että sen voisi tiivistää kahteen valmiiseen pointtiin, jotka ovat että 1) Jumala on armahtanut sinua jo ja 2) yritä olla kiltti. Jälkimmäisen voisi tiivistää niin, että teologisesti ajatellen me olemme läpikotaisin pahoja, eikä kukaan meistä ole sen kummempi kuin parittaja, palkkamurhaaja tai diileri, mutta meidän ongelmamme toistemme kanssa on ratkaistavissa pienellä ripauksella myönteisyyttä ja avoimuutta.
Siitä tulee muutenkin sellainen vääristynyt, lälly, naiivi ja utopistinen kuva ihmisistä ja heidän ongelmistaan. Vähän sellainen kuin se olisi kirjoitettu ikuisille peruskoulun tokaluokkalaisille. Ennen kuin vuosia myöhemmin heittelin Hetkiset pois, selasin niistä joitain, mutta ei tullut sellaista tunnetta, että niistä olisi voinut löytää jotain syvällistä.
Aivan kuin luterilaisuutta vaivaisi joku kirous, että kaiken, mitä se opettaa, pelkän ilmaisen pelastuksen rinnalla, täytyy pysyä jotenkin hajanaisena, irrallisena ja kevyenä. Aivan kuin hengellisyydestä, maailmasta ja ihmisyydestä ei saisi muodostua mitään ehjää tai systemaattista käsitystä. Koska sitten se kokonaiskuva voisi kertoa jotain, mitä tällä osittamisella nimenomaan yritetään piilottaa.
Keskeinen ero on juuri siinä, että mitä mahdollistamisella tarkoitetaan. Olen myös tästä selostanut monta kertaa. Luterilaisuus tuntuu jotenkin esittävän sen niin, että me kaikki pohjimmiltamme olemme jotain keskiluokkaisia ja sivistyneitä, sosiaalisia, itsevarmoja ja avoimia rantaruotsalaisia, joissa on olemassa jo kaikki, mitä mukavaan ihmiseen ja mukavaan elämään tarvitaan. Jos joku on jotain muuta, siis joko liian hidasälyinen, kaavamainen, kärkevä tai estynyt, niin silloin yleisluterilainen tapa toimia on, että yritetään olla huomaamatta. Hössötetään päälle ja keskitytään hymyilemiseen.
Minun on vähän hankala nyt muistella kaikkia vastauksiasi, tai etsiä jotain tiettyä niistä. Uskon, että yksi keskeinen ero on siinä juuri, minkä sanoin edellisessäkin viestissäni, että luterilaisen ei tarvitse pyhittyä. Ne ikävät tyypit, mille kohautetaan olkapäitä, ovat myös kastettuja, Kristuksen omia ja samalla tavalla pelastumassa kuin kaikki fiksut ja mukavat tyypit.
Katolisuudessa asia esitettiin aikaisemmin, siis ennen Vatikaani II:ta, niin yksinkertaisesti, että pyhitys on pelastuksen edellytys, koska synti on ihmisen ajatuksissa, sanoissa, teoissa ja laiminlyönneissä. Niiden ja Jumalan tuntemisen välillä on de facto ristiriita. Miten ihminen voi kuolemansa jälkeen nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin jos ihmisen kiintymys syntiin tarkoittaa sitä, että ihminen kokee Jumalan vastenmielisenä?
Luterilainen käsitys on, että kuoleman hetkellä kaikki jotenkin silmänräpäyksessä muuttuvat (1Kor. 15:51–52) tai saavat uuden sydämen (Hes. 36:26) tai sitten heidät vain peitetään tai puetaan johonkin, mutta pahuus jää vaatteiden alle. Tai seuraava elämä on se, missä pelastunut ihminen voitetaan synnistä rakkaudella ja sitten hän jonkun joulusadun tapaisesti toteaa, että voisihan tässä pyhittyäkin kun ei voi näyttää enää hapanta naamaa kaikkien hymyjen ja kukkasten (tai perhosten ja yksisarvisten) keskellä. Lopulta ihmisen sydän lämpeää, että onhan se Herrakin oikeastaan ihan kiva, sellainen rento ja maanläheinen tyyppi.
Katolinen ajattelu taas esittää sen niin, että ihmiselle on annettava erilaisia tapoja ja mahdollisuuksia, joilla säilyä ja jatkaa pyhityksessä. Erilaisia asioita, mitä pyytää ja rukoilla. Erilaisia asioita, mitä tekemällä tapahtuu vääristä siteistä luopuminen ja uuden vapauden löytyminen. Siis merkityksessä freedom, eli vapaus tehdä se, mikä on oikein. Ei liberty, siis vapaus tehdä mielensä mukaan tai mitä tahtoo. Tai ajatella, että tietty määrä pyhitystä oikeastaan toi jo sopivan määrän ystäviä, vaikutusvaltaa ja muuta maallista onnea.
Jos katolilaisella on joku paha tapa tai väärä kiintymys, niin asia kuvaillaan siten, että hän tulee siitä vaikka tietoiseksi rukouksen tai kuulemansa opetuksen tai jonkin vaikeuden tai ristiriidan pohtimisen aikana. Sitten hän voi ilmaista halunsa tehdä parannus esimerkiksi ripittäytymällä ja asian puolesta rukoilemalla. Olemalla pelkäämättä sitä syyllisyyttä ja häpeääkin, minkä asian pohtiminen ja tietäminen aiheuttaa. Eli on olemassa konkreettinen taistelu, jonka aikana asian olemus ja tieto asian olemuksesta muuttuu. Ongelma ratkeaa tai sen takaa paljastuu erilainen, jota vastaan taistellaan edelleen ja uudella tavalla.
Tämän seurauksena tulee esimerkiksi sellainen tilanne, että henkilö huomaa asenteensa vaikka liikaan suklaan syömiseen tai oluella käymiseen, tehtävien laiminlyömiseen tai malttinsa menettämiseen tietyistä asioista muuttuneen. Huomaa sekä sen, miten tuntee vetoa huonoon tapaan vähemmän, että tiedostaa uudella tavalla, että voi sen tilalla opetella tahtomaan jotain muuta. Vertaus saastaisen hengen paluusta (Mt. 12:43–45) kuvaa tätä, että ihmisen elämä ei voi olla tyhjiö. Ihmistä ei voi vapauttaa omiin käsiinsä.
Jos taas luterilaisella on paha tapa tai väärä kiintymys, niin asia kuvaillaan sillä tavalla, että se on ihmisessä jotenkin lähtemättömästi ja ihminen on sen kanssa täysin voimaton. On aina tärkeää, että tämä sanotaan, vaikka mitään muuta ei sanottaisi. Tai tämä voimattomuuden ja avuttomuuden hetki on aina sellainen tärkeä, mihin pitää erityisesti pysähtyä. Erityisesti pitää sanoa, että ihminen ei voi tehdä mitään. Ei riitä, että ihminen nöyrtyy etsimään apua, kuten katolisessa versiossa, niin hidasta ja vaivalloista kuin se sitten onkin, vaan että ihminen nöyryytetään paikalleen ja meditoidaan sitä, miten ollaan ilman Jumalaa ja täysin pysähdyksissä.
Sitten sanotaan, että ihminen ei voi ehkä mitään, mutta Jumala sen sijaan voi. Sitten jää auki, että miten se Jumala sen asian voi? Tuolla katolisella tavalla, että ihminen pyytää apua? Jos niin on, niin sitten koko tämä luterilainen korostus kaikesta avuttomuudesta ja paikalleen nöyryyttämisestä on aivan turha ja ylimääräinen. Mutta kukaan ei minun kuulteni ole tähän mennessä kyennyt selittämään, että mikä koko luterilaisen version pointti on? Vai onko sitä pointtia ollenkaan?
Minulle uusi oivallus nyt oli ehkä tuo vertaus saastaisen hengen paluusta. Jos ei luterilaisuudessa ole mitään ihanteellista ihmiskuvaa tai ihmisen elämän tavoitetta, vaan siinä on kyse vapaudesta merkityksessä libertas, niin sillä ei oikeastaan ole mitään syytä parantaa ihmisen osaa millään pyhittävällä tavalla. Vaan lähinnä diakonian merkityksessä, eli annetaan kaikenlaista sellaista, mikä estää saajaansa kuolemasta pois. Tai muuttumasta vaaralliseksi muiden hyvinvoinnille.
Kaikenlainen pietismi, sielunhoidollisuus ja viihteen ja taiteen harrastaminen ovat sitten vähän varsinaisen pyhitysajattelun korvikkeita.
Jos joku haluaa valittaa siitä, että käytän jonkun luterilaisen sanoja jotakuta toista luterilaista vastaan, niin siitä selviää yksinkertaisesti sillä, että joku toinen luterilainen sanoo sen jonkun ensimmäisen luterilaisen olevan väärässä.
Minä esimerkiksi olen sitä mieltä, että katolisesta opista voi saada loogisen ja selkeän käsityksen, mutta silloin ei pidä katsoa Vatikaani II:ta, vaan oikeastaan kaikki kirkon hyväksymä opetus ennen vuotta 1958 käy sen selkeän kuvan muodostamiseen. Siitä voi myös nopeasti nähdä, että Vatikaani II:n kannattaja usein puhuu hattaroita. Kun taas vanhan tradition kannattaja ainakin puhuu selkeästi, vaikka siitä sisällöstä ei jokainen osaisi tai haluaisi olla samaa mieltä.
Mutta en ole vielä onnistunut saamaan vihiä, että olisi sellaista luterilaisuutta olemassa, missä voit lähteä yhdestä pisteestä liikkeelle ja saada kaiken muun täsmäämään sen kanssa. Siinä tulee lopulta paradoksien saartamaksi, lähti mistä tahansa.
Joku sanoi toisaalla, että paradoksit olisivat näennäisiä ristiriitoja. Ne ovat todellisia kunnes joku osaa kertoa, että miten ne pitää nähdä näennäisinä.
Yrität sanoa, että olen siis tyhmä vai ilkeä?
Oikeasti se avoin kysymys ei niin avoin ole, etteikö siihen voisi tässä kontekstissa vastata ihan ongelmitta.
En tietääkseni ole mainostanut häntä missään vaiheessa.
Älä nyt ala kiukuttelemaan. Jos sinua oikeasti kiinnostaa se, miksi en luota Antonin ajatteluun, niin voit aina kysyä. Vaikka voin kertoa, että itse olen havainnut henkilön ilmaisemien positioiden ja vakaumusten yleensä kertovan siitä, millä tavalla hän lähestyy asioita. Ei kyse ole siitä, että en olisi Johannes Paavali II:n tai Vatikaani II:n tai Opus Dein tai nykyisen paavin fanien tai sen muun ekumeenisen ja uuskonservatiivisen jengin ajatteluun tutustunut. Kyse on siitä, että olen lukenut siitä sen verran, että tiedän, miten se toimii.
Minä nimenomaan en sanonut, että kaikki on väärää, enkä perustellut sitä millään poterolla. Vaikka se väärää onkin, mutta se on asia ihan erikseen. Päällimmäinen perustelu on se, että aikaa ei ole rajattomasti. En oikeasti halua olla enkä jaksa olla koko maailman tuomari, aseenani yksi näppäimistö. Eli minua ei kiinnosta sellaisten kirjoittajien ja sellaisten kirjoitusten seulominen, mitkä todennäköisesti ottavat enemmän kuin antavat. Tai ehkä et ymmärrä, minkälainen totaalinen maailmankuvallinen ero Vatikaani II:n ja kaiken aikaisemman välillä on. Eikä kukaan sano, että se vaikuttaisi jossain tekstissä totaalisesti. Mutta se voi vaikuttaa riittävästi, että siitä tekstistä tulee täysin turha asian ymmärtämiseen mistään näkökulmasta.
En minä olisi kiinnostunut sen enempää siitä, että miten muhamettilaiset tai mormonit tulkitsevat jotain asiaa, mikä on nimellisesti sama heillä ja kristinuskossa.
Se on varmaan ihan luotettava siinä, miten se kuvaa valitsemaansa aihetta. Paitsi ehkä ei, mutta se ei nyt kuulu tähän. Mutta kun minä en usko noista asioista samalla tavalla kuin Ratzinger. Tai jos uskoisin, niin häneen pätisi aivan sama juttu kuin Antoniin, että sen, miten asia on, tietää paremmin muualta ensin. Sitten on toissijaista katsoa, että ajattelevatko E. Anton ja Ratzinger oikein vai väärin.
Jos haluaa tietää, miten he ajattelevat, niin he ovat siihen tietenkin parhaita auktoriteetteja. Jos taas haluaa tietää, miten ne asiat uskon kannalta ovat, niin heistä on enemmän vaivaa kuin hyötyä. En minä sitä kiistä enkä väheksy, että noissa piireissä ja samoin ajattelevien keskuudessa väitöskirja on hieno saavutus.
Eivät osaa? Sitä ehkä tarkoitin enemmän.
Eräs evankelinen pappi on hetki sitten sanonut, että Aristoteleen filosofia on pakanallista. Olin siitä vähän hämmentynyt, että ei kai esimerkiksi syllogistisessa logiikassa ole mitään pakanallista? Uskoakseni tämä sama juttu vaikuttaa halki luterilaisuuden, että on oikeastaan hengellistä jos siitä ei saa selvää ja pakanallista jos siitä saisi.
Minä aina hämmästelen sitä, että jotkut rinnastukset pitää selittää auki, vaikka ne ovat itselleni omasta mielestäni täysin selkeitä. Tässä se Ouluun juokseminen havainnollistaa vain sitä, että ei ole mitään hyötyä antaa lupaa johonkin asiaan, mihin ei samaan aikaan olla tosissaan a) antamassa eväitä tai b) vakavasti olettamassa, että henkilöllä on itsellään jo eväät, siis nimenomaan tapauksessa, jossa c) henkilöllä ei niitä eväitä ole.
Siis argumenttini on tämä sama ikivanha edelleen, että tunnustuksellinen luterilaisuus sinänsä ei niitä eväitä anna, eli se on sellaisten ihmisten harrastus, jotka tuovat ne eväät maallisesta taustastaan.
Ok, no sitten väistit sen tällä tavalla:
Lisäys 1:
Päätin vilkaista sitä väikkäriä. Uteliaisuus tappaa kissan. Hetki kerrallaan.
Kiitososion lopussa on tällainen:
And, finally, my ineffable gratitude goes to the Tree of Life, without which – without whom – I could have accomplished nothing.
Tuon lukiessa sekunnin olettaa, että elämän puu on tietenkin a) Kristus tai b) joku viittaus johonkin kristilliseen. Sitten lähtee tutkimaan asiaa, niin löytyy todella paljon kaikenlaista muuta:
Näin näitä pelejä siis pelataan. Koko Vatikaani II:ta käytetään kuvaamaan sellaista käsitettä kuin weaponized ambiguity. Paljon ekumeniasta ja uskontojen välisestä dialogista koostuu samasta. Eikä se ole edes mikään hämärä teoria, vaan se on ihan oma filosofiansa. Fenomenalismissa sanoilla ja ilmiöillä on epämääräinen monen suhde moneen tyyppinen yhteys. Oikeastaan modernismi poikkeaa siitä sillä tavalla, että siinä sanoilla on suhteita vain toisiinsa.
Joten jos vähän kärjistää, niin joku voi vilpittömästi lukea Antonin ja Ratzingerin jutut jonain konservatiivisena kristinuskona. Joku toinen voi vilpittömästi lukea ne nerokkaana vesimiehen ajan perenniaalisena filosofiana. Ratzinger siis puhui myönteisesti de Chardinista. Joten ainoa keksimäni mielenkiintoinen kysymys ennakkoon, kun tuota väikkäriä lähtee selaamaan, on se, että tuleeko ajatus hengellisestä evoluutiosta siellä jollain tavalla esiin.
En lukenut selittelyjäsi. Pointti on tämä.
Sinä valehtelit. Et koskaan esittänyt minulle tuollaista kysymystä. Ja ajattelet, että sinun ei tarvitsekaan pyytää anteeksi. Juttusi eivät kiinnosta enää.
D
Eräs Kansanlähetyksen puhuja sai -itse asiassa minun tilaamani- tehtäväkseen laatia saarnan otsikolla “Oma tahto ja pyhitys”. En itse päässyt tuolloin paikalle, mutta näin diat, sillä koostin powerpointin-esityksen ko. messua varten. Hänelle oli usein tärkeää korostaa armoa ja lahjavanhurskautta ja niinpä hän oli kuulemma todennut, että aihe oli hänelle hyvin vaikea.
En voi laittaa tähän kaikkia dioja, mutta aluksi niissä on hyvinkin reippaita ja selkeitä lausuntoja tunnustuskirjoista yms. reippaan pyhityskamppailun puolesta:
“Rauha” ja “pyhitys” ovat käytännön ilmaisuja ja tuntomerkkejä,
jotka osoittavat meidän olevan oikealla tiellä.Sana “pyhitys (hagiasmos)” kuvaa prosessia, tapahtumaketjua,
jonka kautta ihminen erottaa ja vihkii koko elämänsä Jumalalle.Novum
Ja:> ”Jeesuksen uhrin kautta kaikki kristityt ovat pyhiä Jumalan
silmissä (Hp 3:1). Samoin kuin kristityt tulevat kerran
tosiasiallisesti olemaan pyhiä Taivaassa, heidän tulisi
pyrkiä olemaan pyhiä jo maan päällä.”The Lutheran Study Bible, Missouri Synod
Sitten dioissa on runsaasti lainauksia kristinopista vuodelta 1948 ja niissä alkaa näkyä tämä ristiriita kamppailun ja “itsestään tapahtumisen” tai pyhityksen Jumalan ilman ihmisen apua vaikuttamana hedelmänä.
Kristitty tuntee joka päivä vaivaa synnistään, ja joka päivä
hän parannuksessa ja uskossa kääntyy Kristuksen puoleen. Pyhän
Hengen työ hänen sydämessään johtaa hänet yhä syvempään
synnin ja armon tuntoon. Hän näkee, mitä hänen syntinsä on
maksanut hänen Vapahtajalleen, mutta samalla hän iloitsee siitä,
että Vapahtaja niin suuresti häntä rakastaa. Vapaaksi synnistä
hän ei pääse ajallisen elämänsä aikana, vaan hän on jatkuvasti
"samalla kertaa vanhurskas ja syntinen”.
Vaikka kristitty onkin jatkuvasti syntinen, uskonyhteys
Kristukseen saa hänen elämässään aikaan Hengen hedelmiä.
Suurin niistä on rakkaus.
Seurakunnan rakentamiseksi Jumala myös antaa uskoville
erityisiä armolahjoja.Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys,
ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.
Näissä viimeisissä alkaa jo näkyä syntisyyden pysyvyyden korostus ja pyhityksen tahdosta riippumaton luonne. Sitten tulee pitkiä pätkiä Kansanlähetyksen virallisia oppeja pyhityksestä. Välillä jo taas väläytetään pyhityksen välttämättömyyttä, mutta enimmäkseen ollaan jo passiivissa -ainakin kristityn oman osuuden kannalta:
Yksimielisyyden ohje
…me lausumme oppinamme, uskonamme ja
tunnustuksenamme seuraavan:
- Jos kerran usko on todellinen ja elävä eikä
kuollut, se tuottaa varmasti, ilman epäilystä, hyviä
tekoja, niin kuin hyvä puu hedelmiä.
Opi sen vuoksi ymmärtämään tämä uskokohta mahdollisimman
selvästi. Kun sinulta kysytään, mitä tarkoitat sanoessasi “Minä
uskon Pyhään Henkeen”, osaat silloin vastata: “Uskon, että Pyhä
Henki - nimensä mukaisesti - pyhittää minut.” Mutta millä tavalla
hän sen tekee ja mitä välineitä hän siihen käyttää? Vastaat näin:
“Hän käyttää siihen kristillistä kirkkoa, syntien anteeksiantamista,
ruumiin ylösnousemista ja iankaikkista elämää.” Pyhällä Hengellä
on maailmassa sitä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan
sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä. Tämän
sanan hän ilmoittaa, ja sitä hän teroittaa. Hän valaisee ja sytyttää
sydämet käsittämään sen, ottamaan sen vastaan, pitämään siitä
kiinni ja siinä pysymään.
Sitten tulee loppupäätelmän aika:
Mikä osa ja rooli on siis omalla tahdolla –
päättäväisyydellä ja sinnikkyydellä – pyhityksessä
eli kristityn kasvussa Kristuksen kaltaisuutta
kohti?
- AVAINKYSYMYS: MITEN, MISSÄ JA MITÄ
VÄLINEITÄ KÄYTTÄEN PYHÄ HENKI
PYHITTÄÄ?Pyhä Henki pyhittää Sanan ja sakramenttien
kautta seurakunnan yhteydessä.
Ja sitten tulee ristiriitainen ja itsensä kumoava teesi sekä tärkein osa ajatellen tuota lainausta @thinkcat :in kirjoituksesta:
Me emme voi muuttaa ja kasvattaa itseämme
pyhemmiksi omilla päätöksillä, ponnistelulla ja
itsekurilla – uskonnollisilla ”kunto-ohjelmilla”.
Meidän tulee käyttää ja harjoittaa tahtoamme
siinä, että – usein vastoin turmeltuneen
luontomme tahtoa – hakeudumme Raamatun
äärelle, ehtoolliselle ja seurakunnan yhteyteen.Siis niiden lähteiden äärelle, joiden kautta Pyhä
Henki pyhittää meitä.
Saarnaaja haluaa pitää kynsin ja hampain kiinni siitä, että kaiken täytyy tapahtua itsestään Jumalan vaikutuksesta sanan ja sakramenttien äärellä riippumatta turmeltuneesta luonnostamme, mutta halutessaan samalla korostaa luontomme täydellistä penseyttä ja turmeltuneisuutta, hän tulee asettaneeksi kuitenkin “oman tahdon kunto-ohjelman”, jollaisilla siis ei pitänyt olla mitään mahdollisuuksia onnistua.
Tämä sama Raamatun selkeä kehoitus osallistua seurakunnan kokouksiin on muissakin keskusteluissa ollut kohta, joka asettaa luterilaiselle “itsestään tapahtumiselle” haasteita. Eikö olisi loogista, että omien jalkojen pitäisi itsestään kammeta kristitty sängystä aamulla jumikseen? Tai jos vähänkin väsyttäisi tai huvittaisi lähteä vaikka leffaan tai jalista pelaamaan, niin eikö olisi syytä olla kuuliainen näille tarpeille, jottei vaan syyllistyisi omavanhurskaaseen pinnistelyyn?
Jos taas myönnetään, että kristityn pitää ihan itse suunnata tahtonsa ja voimansa kirkossa käymiseen, Raamatun lukemiseen ja rukoilemiseen, niin eikö ole selvää, että olisi hyvä käyttää ihan Raamatustakin löytyviä kunto-ohjelmia, joita näkyy UT:nkin mukaan käytettävän seurakunnassa -kuten paasto?
Tulin itse uskoon vajaa nelikymppisenä ja elämäntapani, asenteeni ja käsitykseni olivat sitä ennen olleet aivan pakanallisia ja minulla on pahoja riippuvuustaipumuksia. On selvää, että muutokset näissä asioissa vaativat työtä ja vaivaa, tuskallista luopumista vääristä tavoista tavoitella onnea, ylipäätään pakanallisesta, länsimaita riivaavasta näkemyksestä, että elämän tarkoitus on onnellisuus ja nautinto, himoista, vihasta, katkeruudesta, anteeksiantamattomuudesta jne.
Luterilainen ja monesti vapaasuuntainenkin saarnatyyli, jossa vähän väliä pitäisi herätä tajuamaan armon ilmaisuus ja herätä omasta pinnistelystä ja omavanhurskaudesta sai aikaan ylimääräisen, useimmiten täysin turhan ja vahingollisen itsereflektion kierroksen ja hämmennystä siitä, että miten saisi kaiken tapahtumaan “itsestään”.
Kyllä mielestäni kristinuskoon ja ortodoksisuuteen kuuluu myös se, että ihminen tulee yhä syvemmin tuntemaan syntisyytensä ja sitä kautta Jumalan armon suuruuden. Ortodoksiset opetukset ovat täynnä varoituksia ylpeydestä, joka sai itse saatanan lankeamaan. Mutta se ei poista sitä, että kristityn tulee ihan oikeastikin pyrkiä aktiivisesti hyveisiin ja hyviin tekoihin. Ja niissä epäonnistumiset juuri tuovat sitä nöyryyttä ja synnintuntoa.
Olennaista on, että se syntisen vanhurskauttamisen paradoksi, josta Luther puhui, on tultava todeksi ja lihaksi jokaisen kristityn elämässä jatkuvan kilvoituksen kautta. Protestantit ja luterilaiset katsovat, että voi kauhea kun se Luther turhaan konttaili portaita ja kilvoitteli, mutta onneksi tajusi, että yksin armosta! Sikäli kuin Luther on kokenut aidon, jopa mystisen, armon kokemuksen, niin siihen varmasti vaadittiin juuri se kova kilvoitus. Jokaisen on Kristuksen valossa tutkittava itsensä ja taisteltava, kaaduttava ja noustava, kaikella voimalla ja Jumalaa avuksi huutaen.
Nykyaikana on paljon sellaista psykopuhetta, että “Sul on oikeus; jos sust tuntuu siltä, niin sul on oikeus!” Ihmisiä varoitellaan jatkuvasti siitä, että lahkoissa ja uskonnoissa käytetään hyväksi ja kiltit ihmiset antavat liikaa itsestään muille. Kaikki ovat täynnä asiakkaan ja kuluttajan oikeuksia. Turvallista tilaa mielipiteiltä ja arvosteluilta vaalitaan. Pelkään, että luterilaisuuden korostunut armollisuus ja oman pinnistelyn välttely helposti lyö kättä tällaisten asenteiden kanssa.
Oma kokemukseni luterilaisuudesta rajoittuu muutamaan vuoteen Kansanlähetyksessä, jota ilmeisesti tunnustusluterilaiset eivät edes pidä luterilaisuutena. Pakkaa sekoitti kyllä myös puhujien kirjavuus: yksi Global Leadership summitit käynyt saarnamies käskytti saarnan aikana seurakuntalaiset pistämään silmät kiinni ja nostamaan kätensä ylös mikäli ovat valmiit antamaan kaikkensa ko. messun ja messuyhteisön eteen yms. Pari puhujaa taas halusi aina saarnan loppuun usein hyvänkin ja järkevän alun lässäyttävän armohybriksen: Mitä se hyödyttäisi jos nyt alkaisin lukea tuntitolkulla Raamattua ja käydä kaikissa tilaisuuksissa ja rukoilla polvillani -EI MITÄÄN, KAIKKI ON VALMISTA!
Oman kokemukseni osalta voin yhtyä @Thinkcat :in näkemykseen, että luterilaista teologiaa ei ole -tai sitä on vaikea saada pysymään hetkeäkään otteessaan. Teologian ei pitäisi olla irrallaan käytännöstä muutenkaan, enkä tiedä onko ortodokseilta paikallistettavissa tarkkaa teologista yleisesitystä. Ortodoksisessa kirkossa on runsaat kilvoituksen välineet ja jopa parintuhannen vuoden ajalta kokemukset, opetukset ja esikuvat kilvoittelusta.
Onhan luterilaisessa kirkossakin kilvoittelua tukevia asioita ja käytännössä monet kilvoittelevat, mutta valitettavasti usein saarnoissa ja opetuksissa tunnutaan vetävän mattoa kilvoittelijan jalkojen alta tai ainakin annetaan negatiivista plasebohoitoa(noseboa) kilvoittelijalle.
No tämä nyt näin etupäässä omakohtaisen tilityksenä, sori siitä!
Tuo osuu kyllä kohteeseensa.
Miten tämä eroaa isien opetuksesta nöyryydestä ja lähimmäisen rakastamisesta? Ainakin ortodoksisessa hartauskirjallisuudessa korostuu kaikkialla nämä kaksi ajatusta. Muotoilu ja termistö on toki eri, mutta äkkiseltään ajattelen ihan samaa kamaa.
Lohduttaudun sillä, että tässä ketjussa ei oikeasti kritisoida luterilaisuutta, vaan jotain menneisyyden peikkoa joka muistuttaa luterilaisuutta ja joka sitten projisoidaan kaikkeen mikä ei edusta sitä mikä nyt nyt tuntuu oikealta, vaikka sekään ei taida tuntua hyvältä.
Harkitsin yöllä foorumin jättämistä tämän luterilaisuusonpaskaa teeman, joka putkahtaa monessa paikkaa, takia. Mutta sitten ajattelin että v…t. Sanokoot mitä sanovat, ei kiinnosta. Mikään mitä yrittää sanoa puolustukseksi, on juuri sitä: puolustelua. Ei sitä kukaan tarvitse. Ainoa mitä tarvitaan on aikaa ja kärsivällisyyttä, jota en aina itsestänikään löydä. Nyt, siis juuri nyt, löysin, kun ehdin kirjoittaa tuon v…t.
Ainoa luterilaisuuden ongelmallinen taustaoletus jonka allekirjoitan, on se että se ei ole ortodoksisuutta eikä katolisuutta ei post- eikä prevatikaanikakkosta. Mutta se ongelmallinen taustaoletus ei ole minun ongelmani. Joillekin se on selkeästi ongelma. Minä väitän että se ongelma on oman pään sisällä.
En jaksa lukea kisun tekstejä. Vastasin vain tuon mikä on olennaista kristittynä olemisen kannalta. Kisu valehteli. Ja kyse ei ole vahingosta. Minulla ei ole syytä lukea sellaisen ihmisen tekstejä joka valehtelee, eikä pyydä sitä anteeksi. Anteeksiantaminen ei ole automaatti. Luterilaisuudessakaan.
D
Minä en enää tiedä muutaman palstavuoden jälkeen, mitä on luterilaisuus. 
Aina kun täällä joku ei-luterilainen sanoo mitä tahansa luterilaisuudesta, niin joku kiirehtii sanomaan, että väärin meni.
En muodostanut kuvaa ortodoksisuudesta Epsilonin tekstien perusteella. Tein mielestäni oikein. En pyri luomaan kuvaa katolisuudesta kisun tekstien perusteella. Teen mielestäni oikein.
Yritän keskustella kristinuskosta, en luoda kuvaa kirkkokunnasta. Luulin että se on foorumin alkuperäinen tarkoitus. Ehkä olen liian traditionaalinen. Ajatelkoot ihmiset luterilaisuudesta mitä hyvänsä. Minä tiedän mikä minä olen.
D
En muista, mitä olen tässä mammuttiketjussa jo aiemmin kirjoittanut, joten tässä voi tulla toistoa. Mutta tämä on sellainen ongelma luterilaisuudessa, jonka itse tunnistan ja tunnustan ja jota pidän huonona juttuna. Asia on nimittäin niin, että monissa sellaisissa asioissa joihin oikein ja väärin tekeminenkin liittyy, ihminen voi tehdä jotain ja ihmisen on mahdollista muuttua. Tähän liittyy sekä oma tahdonvoima että myös ihan sekulaarin psykologian keinot pohtia omia käyttäytymismalleja ja oppia uusia tapoja reagoida tilanteisiin. Siinä ei siis varsinaisesti ole kysymys mistään hengellisestä asiasta, jossa ihminen omalla hengellisellä voimallaan tekisi itsestään pyhemmän, mutta luterilaisuus jostain syystä näkee sen niin. Syntyy tilanne, jossa ei varsinaisesti sanota mutta rivien välistä syntyy kuitenkin vaikutelma, että ei pidä yrittää elää oikein. Se että ihminen ei joissain tilanteissa osaa käyttäytyä sillä tavalla kuin oikeastaan haluaisi, nähdään jonkinlaisena perisynnin ilmentymänä ja asiana joka ehkä helpottaa joskus kun käy ahkerasti ehtoollisena, ei asiana jota olisi mahdollista työstää ja oppia uutta. Tai ei kukaan suoraan näin sano, ja saattaisi jopa vahvasti kiistää tämän jos asiasta kysyisi, mutta saarnojen rivienvälit ovat vahvoja.
Foorumin funktio on myös ekumenia ja ekumenian yksi funktio lienee myös naapureiden tunteminen.
On varmaan ihan hyvä, että ei muodosta mistään kirkkokunnasta kuvaa nettikommenttien pohjalta. Mutta foorumin pohjalta saa myös sellaisen kuvan, että jos itse lukee tai näkee jotain luterilaisuudesta lukemalla tunnareita, käymällä kirkossa jne. niin lukee tai näkee väärin.
Foorumilla on kyllä kieltämättä viime vuosina näkynyt enemmän kirkkokuntavänkäämistä kuin aiemmin. Tämä sinänsä tympii vähän itseänikin.
Useamman vuoden luterilaisen koulutuksen näiden asioiden kohtaamisessa saaneena, olen eri mieltä. Emme sano että ihminen ei voi tehdä mitään itsessään oleville huonoille tavoille, taipumuksille tai asioille joista voimme sanoa, että Jumala ei tätä tahdo. Me voimme olla tekemättä niitä asioita. Meillä on lupa olla tekemättä niitä asioita. Pakko ei johda mihinkään.
Ihminen ei voi mitään esimerkiksi sille, että joskus syntinen ajatus tupsahtaa mieleen. Mikään kirkkokunta ei opeta, että ei saa tupsahtaa syntistä ajatusta mieleen.
Luterilaisuus ei oepta että jokin ihmisessä oleva paha tapa tai tendenssi on lähtemättömästi ihmisessä. Luterilaisuus opettaa, että ihminen ajattelee ja valitettava usein tekee pahoja asioita. Mutta luterilaisuus eiopeta jonkin pahan tavan lähtemättömyyttä. Jos minulla olisi vaikka paha tapa A joka on syntiä tai jotakin jota Jumala ei tahdo, niin voi olla että se joskus putkahtaisi mieleen. Eikä siinä mitään, se putkahtaminen on anteeksi annettu kasteessa. Mutta jos teen sitä, mitä mieleen tullut asia A on, niin teen sellaista mitä Jumala ei tahdo ja olen oma itseni siten kuin Jumala ei haluaisi minun olevan ja se on huono juttu. Minun ei kuitenkaan tarvitse jäädä siihen, vaan Jumalan armon avulla voin taas olla kuten Jumala haluaa olla ja Jumala antaa minulle vieläpä voimia yrittää jatkossa olle olematta nin kuin A implikoisi, vaikka A tulisikin mieleeni joskus.
Ainoa asia jossa ihminen ei voi tehdä mitään, on pelastuksen ansaitseminen omin teoin ja ansioin. Mutta jos ihminen on ääliö, niin sille voi tehdä jotakin.
Silloin on julistuksessa ja puheessa sotkettu laki ja evankeliumi. Evankeliumi sanoo että sinä voit elää oikein, se on mahdollista koska Jeesus. Laki sanoo että et voi elää oikein. Ja jos tähän yrittää saada tuon “ei pidä yrittää” -aspektin, niin riittää, että sanotaan että kelpaat sellaisena kuin olet, jolloin ei tarvitsekaan muuttua tai sanotaan että omilla teoilla ei voi pelastua, jolloin ei pidä yrittääkään elää oikein.
Silloin voi kysyä mitä rivien välissä on, mutta oikeasti ihmettelen mistä tällaiset rivit tulevat. Olenko jollekin sokea? En ole koskaan ollut minkään herätysliikkeen piirissä, nämä tekstit ja niiden kuvaukset luterilaisuutena, ovat minulle ihan käsittämättömiä.
Oikeastaan se, että ihminen ei osaa käyttäytyä jossakin tilanteessa oikein, johtuu enemmänkin siitä, että ihminen on oppinut väärän tavan reagoida tunteisiinsa. Perisynti näissä liittyy siihen, että ihminen luulee olevansa olemuksellisesti jotakin, epämääräisestikin olemuksellisesti kuin Jumala, ja se jokin on uhattuna kun jokin tietty tunne tulee päälle. Siis jos joku puhuu ja huomaan suuttuvani, niin minulla on kaksi tapaa toimia.
A) Suutun ja annan sanojalle turpaan tai sanon että itte oot. Tämä johtuu siitä, että en siedä suuttumusta itsessäni. Tiedostamattani tai tiedostaen koen että se on uhka minulle (teologisesti voisi spekuloida että minussa jumaluuteen pyrkivä hitunen ei siedä jumaluudessaan passiota, eli olen itse asiassa myös trinitaarisen kysymyksen äärellä), en siedä itseäni suuttuneena ja syytä siitä puhujaa, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on tapahtunut.
B) Myönnän itselleni, että olen suuttunut,. Tutkin itseäni: tuntuuko se minusta hyvälle tai pahalle. Pohdin miksi olen sellainen ihminen josta suuttuminen tällaisessa tilanteessa tuntuu pahalle tai hyvälle. Miten olen ihmisenä tullut tällaiseksi. Mutta suuttumustani ei tarvitse pyytää anteeksi. Se ei kerro minusta mitään olemuksellsiessti eikä uhkaa olemassaoloani, jonka saan joka hetki Jumalalta ja joka hetki minulla on mahdollisuus olla jotain muuta, myös olla suuttumatta seuraavalla kerralla.
Tämä kaikki on hirveän simppeliä. MIkää paha tapa ei ole ihmisessä asia josta ei voi päästä irti. En ole luterilaisena pappina vastuussa siitä, miten kansaa on valistettu aiemmin ja miten herätysliikkeissä ja muissa on ihmisiä kohdeltu ja opetettu. Olen vastuussa siitä, että julistuksessa luterilaisessa kirkossa kuuluu evankeliumi ja sakramentit oikein jaetaan.
D
En pidä tämän ketjun peruseetoksesta, mutta totta on, että luterilainen saarna helposti suhtautuu ihmiseen sikäli kuin tämä on liha (jos asia hiukan dogmaattisesti ilmaistaan). Ja lihahan ei muutu. Sitä ei voi kehottaa hyvään. Kristitty persoona sen sijaan voi muuttua ja edistyä. Positiiviseen yrittämiseen kannustamisessa ei ole mitään epäluterilaista. Jotain ylivarovaista sensitiivisyyttä lienee taustalla, koska ihmisten ajatellaan helposti pettyvän.
Tämä tunteminen on käsitetty joidenkin taholta jatkuvana anatyyttisena tonkimisena ja löytyyhän niitä vikoja sekä virheitä kaikista kirkkokunnista, kun oikein kovasti kaivaa.
Tämä ei lienee foorumin alkuperäinen tarkoitus ?
Paavali opettaa, Room.12: 18, " Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, elääkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa".
Eikö tämä ole ekumeniaa parhaimmillaan ?
Tuskin perustamistarkoituksena oli minkään tai kenenkään analysointi.
En tiedä ylläpitäjien tarkoituksesta, mutta minusta tämä on ihan kiinnostavaa pohdintaa. Jatkuva vikoilu on tietysti tympeää, mutta sellainen dogmihistoriallinen pohdinta on kiinnostavaa, vaikka olisi arvailuakin.
Olisiko syytä lukea siis säännöt kertauksen vuoksi ?
Pohdinta on kiinnostavaa, senkin voi tehdä hyvässä hengessä.
Ekumenian hyviä tapoja noudattamalla selviää pitkälle.