No eivät usko, eivät usko kumpaankaan.
Melkoisia ateisteja!
Luterilaisuus ei ole mitään luterolatriaa.
1 tykkäys
Lutherin teologia on keskiaikaisen ja myöhäiskeskiaikaisen mystiikan eräs jatkumo, kertoo väittelijä Ilmari Karimies. (Kotimaa, Jussi Rytkösen referointia)
1 tykkäys
Minä uskon, että Kristus on Jumalan ilmoitus. Raamattu on tuon ilmoituksen tulkintaa. Paavali tulkitsi uskonvanhurskautta yhdellä tapaa, Jaakob toisella. Sama koskee kysymystä epäjumalille uhratusta lihasta. Kristuksen mukaan mikään mikä menee suusta sisään ei saastuta ihmistä, Ilmestyskirja on toista mieltä koskien epäjumalille uhrattua lihaa. Raamattu ei ole Jumalan ilmoitus siinä merkityksessä, että se sanoo täydellisen ja lopullisen vastaukset siihen, mitä ihmisen pitäisi kussakin tilanteessa tehdä ja uskoa. Jos tämä todella olisi Jumalan tarkoitus, uskon, että hän olisi antanut hyvin toisenlaisen kirjan meille. Minusta Kristuksen esimerkki osoittaa, että me emme voi elää elämäämme niin, että otamme jostain kirjasta oikeat vastaukset, joita sovellamme kaikissa tilanteissa ja kiellämme kaikki tilanteen asettamat erityispiirteet Saatanan harhautuksina. Tärkein Jumalan ilmoitus on se rakkaus ja empatia, jonka hän on antanut ihmisten ja erityisesti todellisten seuraajiensa sydämeen. Oikeauskoisten kristittyjen mielestä tämä on kamalaa harhaoppia. Hän pilkkaa Jumalaa, sanoivat fariseukset Jeesuksesta. Mielestäni ihan aiheesta.
1 tykkäys
Minusta näyttää että tuossa ei ole ihan oikeat vaihtoehdot esillä.
Voi pitää Raamattua tärkeimpänä ja todellisena Jumalan ilmoituksena. Silti voi nähdä - niin kuin kirkkomme oppi tekeekin - että Raamatusta ei löydy ohjetta joka asiaan, monet säännöt eivät enää koske meitä, ja että tärkein uskon kohde on Kristuksessa maailmaa armahtanut Jumala.
2 tykkäystä
Minä uskon, että Raamatun kirjoittajilla on ollut profeetallista viisautta, mutta uskon heidän olleen vajavaisia kaikkien profeettojen tapaan, enkä näe miksei samanlaisia jumalallista, mutta vajavaista viisautta voisi nousta esiin kaikkina muinakin aikoina. Uskonto ei ole minulle sitä, että yritän mahdollisimman täydellisesti toteuttaa jotain tiettyä ilmestystä tai normistoa, vaan että kaikessa tekemisessäni ja olemisessani pyrin kasvavaan autenttisuuteen, tosi ihmisyyteen ja tosi jumalisuuteen ja se ei ole mahdollista kuin henkilökohtaisen kasvun ja kilvoittelun kautta, mikä ei toteudu piileskelemällä kirjojen takana omia valintoja tehdessään.
Kummallakin puolella on oja.
Vasemmalla: Jumiudutaan kirjaimellisuudesta ja erehtymättömyydestä väittelemiseen. On lähellä, että usko muuttuu ideologiaksi.
Oikealla: Vähätellään Raamattua ja tartutaan hanakasti sen ns. ristiriitoihin ja virheisiin. Korostetaan Kristusta ja asetetaan hänet Raamatusta irralleen (koska ihmiset näyttävät tulkinneen ilmoitusta vastakkaisesti).
Keskellä on tie. Sillä myönnetään että Raamattu on kuin onkin Jumalan sanaa meille, mutta sitä saa silti tutkia ja kaikkea ei tarvitse ymmärtää eikä kaikkia särmiä pysty hiomaan pois. Raamattu on käytössä ja kunniassa, koska se välittää meille tärkeimmän eli Kristuksen ja hänen evankeliuminsa.
2 tykkäystä
Ymmärrän mitä tarkoitat mutta minulle tuo on liian suuri pala. Ja tulee vaikutelma, että tuon asenteen ottaja on ehkä aika isossa roolissa omassa elämässään.
Kirjojen kirja ei ole piileskelyn paikka minusta, vaan sehän on uskomattoman lähellä sitä missä me elämme kun “kasvamme ja kilvoittelemme”. Ehkä moni “normiston” kohta on sellainen minkä haluaisimme hylätä ja selittää vanhentuneeksi liiankin herkästi.
Ihmisen mahdollisuuksista kehittyä historian aikana olen todella pessimisti. Minusta näyttää että viisautta on ollut huisin kauan. Itse asiassa typeryys ja pahuus on tainnut lisääntyä tieteen ja teknologian kehityksestä huolimatta.
Itselleni - joka en ole ahkera Raamatun lukija - on isoimpia elämyksiä viime vuosina ollut se, miten selvästi Raamatun kirjoissa niiden erilaisuudesta huolimatta näkyy sama asetelma. Samat kysymyksetkin toistuvat, ja ongelmat. Jumala kutsuu ja ihminen pöllöilee.
Olen taipuvainen ajattelemaan että kaikki viisaus on jo kirjoitettu muistiin. Meidän tulisi löytää se mutta myös soveltaa se omaan elämään.
Btw, uskon kyllä että kaikki musiikkikin on jo olemassa. Ja että hienoin ja taitavin sävellystyö - eli sen musiikin muistiin merkintä - on tainnut tapahtua n. 700-300 vuotta sitten.
1 tykkäys
Selkeästi sanottu. Mutta moni meistä on kovasti eri mieltä. Itse etsin totuutta itseni ulkopuolelta, ja olen kiitollinen siitä, että Jumala ilmaisee tämän totuuden myös kirjallisessa muodossa (Psalmi 119). Ei Raamattua kunnioittava kristillisyys ole mitään “kirjojen takana piileskelyä”.
2 tykkäystä
Miksi etsit totuutta itsesi ulkopuolelta, jos Pyhä Henki asuu sinussa? Voitko löytää totuutta itsesi ulkopuolelta, kun sinun on kuitenkin tukeuduttava inhimilliseen ymmärrykseesi, joka on kaikin tavoin elämänhistoriasi ja intohimojesi muotoilema?
Tiedän kyllä, että monesti korostetaan sitä, kuinka totuuden täytyy löytyä itsen ulkopuolelta, koska se on objektiivinen. Minusta on kuitenkin illuusio, että ihminen voisi päästä tuohon objektiiviseen kiinni ohi subjektiivisen ymmärryksensä. Minun ratkaisuni on reilusti hyväksyä subjektiivinen ja kunnioittaa sitä - koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Koska uskon, että ihmisellä on mahdollisuus päästä Jumalan yhteyteen, en ajattele, että tämä subjektiivisuus olisi sen enempää mielivaltaisuutta kuin kaikki ne erilaiset tulkinnat joita Raamatusta on tehty ja väitetty objektiivisimmiksi.
Kirjan taakse piiloutumista on minusta se, kun emme suostu kohtaamaan lähimmäistämme ja hänen tilannettaan ainutkertaisena ja yksilöllisenä ja monenlaisista tarpeista kumpuavana, vaan pyrimme löytämään siihen jonkin “objektiivisen” totuuden. Kristitty saattaa jopa sanoa, että inhimillisesti ymmärrän sinua, mutta Raamattu sanoo, että… Se on minusta väärin.
Tuo tilanne ei kyllä taida olla pelkästään suhteessa lähimmäiseen.
Myös omat valinnat joutuvat ristiriitaan Jumalan tahdon kanssa (jos uskomme sen löytyvän Raamatusta).
Minun ymmärrykseni on samanlainen. Minun ymmärtääkseni juuri Kristusta on pidetty Jumalan itseilmoituksena (“Isä ilmoittaa itsensä Pojassa”) ja vasta myöhempinä aikoina, kun ilmoituksen käsite on muuttunut, on Raamatustakin alettu puhua jonkinlaisena ilmoituksena. Tämä koskee minusta kuitenkin vasta toisen vuosituhannen puhetapaa.
Ongelma syntyy siinä, kun me alamme soveltaa nykyistä ilmoituksen käsitettä ensimmäisen vuosituhannen opetukseen. Syntyy ihmeellisiä ajatuksia, jotka eivät millään tapaa vastaa kristinuskon historiallista ajattelumallia.
Minusta @AnttiValkama:n tarkennus (joka on minun mielestäni kyllä korjaus) on oikeampi. Profeettojen, apostolien ja Kristuksen opetuksella oli jumalallinen arvovalta (eri asteissa ja moodeissa, myöskin).
Jos vaadit, että kristityt pitävät kiinni sananmukaisesti väitteestä “Raamattu on Jumalan ilmoitus”, vaikka ensimmäisen vuosituhannen kristityt eivät olisi koskaan sanoneet tai hyväksyneet tätä lausetta, niin aika moderniahan se on. Ymmärtääkseni se tosiaan liittyy vieläpä modernin ajan kehitykseen.
Valittujen yhteisten tekstien ja symbolien suhteen kannattaa minusta pidättäytyä ekumeenisissa uskontunnustuksissa kristityille välttämättömänä.
Tässä asiassa olen samaa mieltä. Kristus on Kolmiyhteisen Jumalan itseilmoitus. Raamatun kirjoituksilla on kuitenkin vaikutusta siihen, kuinka löydämme Kristuksen. Niillä on oma itseisarvonsa apostolisina kirjoituksina, joita apostolien todistuksen päälle perustuva kirkko noudattaa, uskoo ja kuuntelee.
Se ei kuitenkaan johda siihen, että Raamattu olisi ilmoitus. Kristus on ilmoitus, eikä Raamatun kautta kukaan tule Isän luo muuten kuin Pojan kautta. @tortoise:n kanta lähestyy omaa näkemystäni.
Ensimmäisestä virkkeestä olen samaa mieltä. Raamattu ei ole kirja, jossa on kirjoitettuna oikeat vastaukset elämämme kysymyksiin. Raamattu on uskon ja elämän lähde; me tulemme sen äärelle kysymystemme kanssa, oman elämämme ja uskomme kanssa, mutta Jumala ei vastaa meidän kysymyksiimme tekstillä, vaan hän vastaa Hengen puhuttelulla sisimmässä.
Minä sanon yleensä näin: Pyhä Henki kulkee aina evankeliumin mukana. Pelastavalla tavalla. Tämä ei johdu siitä, että evankeliumi tekstinä pelastaisi ihmisen, vaan siksi, että evankeliumi tekstinä kantaa Henkeä, joka luo ihmisessä yhteyden Kristukseen (tämä yhteys on usko), ja sitä kautta tekee ihmisen osalliseksi Pojan ilmoituksesta ja heittää ihmisen Hengen voimassa Pojan kautta Isän eteen, osalliseksi Kolminaisuuden sisäisestä elämästä.
STALKER:n jälkimmäisestä lauseesta en ole samaa mieltä. Tärkein Jumalan ilmoitus on se yhteys, joka meillä on Hengen voimasta Poikaan ja hänessä ja hänen kauttaan Isään, sillä Poika ilmoittaa Isän ja koko Kolminaisuuden omassa ruumiissaan. Sanoisin siis ennemminkin niin, että Jumalan ilmoitus on siis meidän osallistumisemme Pojan kautta kolminaisuuden sisäiseen elämään; tämä tapahtuu uskon ja kirkon sakramentaalisen elämän kautta, jossa jälkimmäinen kuvaa tätä Kolminaisuuden sisäistä elämää ja ensin mainittu mahdollistaa meidän osallistumisemme siihen.
Tämä mainittu ilmoitus valaisee meidät siinä määrin, että meistä tulee jumalia, Korkeimman poikia. Samalla se tekee meidät osalliseksi siitä rakkaudesta, jolla Jumala rakastaa koko maailmaa. Rakkaus ja empatia, sääli, ovat agape, Jumalan asenne maailmaan ja meihin, Poikansa ruumiiseen ja Hengen temppeliin.
Lyhyt IKIV (Itse kysyn, itse vastaan) vielä tähän loppuun: Miksi Raamattu on meille tärkeä? Se on tärkeä meille siksi, että sen kautta Jumala puhuu meille. Hänen puheensa mukana kulkee itse Henki, joka vaikuttaa, että uskomme hänen sanansa, ja ennen kaikkea että uskomme Kristukseen, joka on Jumalan täydellinen itseilmoitus - asema, jota Raamatulla ei ole, eikä voi olla. Raamattu on väline, jonka avulla kohdataan Kristus.
2 tykkäystä
Ilmoitus on Jumalan teoissa. Niinpä jumalallinen ilmoitus ei rajoitu siihen, mitä Jeesus teki eläessään ihmisenä maan päällä, vaan myös kaikissa niissä tapahtumissa, joissa vanhan liiton aikana koettiin ja todistettiin Jumalan toiminta, oli kyse Jumalan ilmoituksesta. Jos Jumala ei olisi ilmaissut itseään teoillaan ihmiskunnalle, kukaan ei tietäisi hänestä mitään.
Tapa lyödä yhtäläisyysmerkit Raamatun ja jumalallisen ilmoituksen välille kuuluu lähinnä lännessä reformaation jälkeen syntyneiden liikkeiden puheenparteen. Sen tausta on siinä, että kun on irtaannuttu vanhoista kirkkokunnista, niin on tullut tarve yrittää oikeuttaa oma positio. Se on pyritty tekemään korottamalla Raamattu kaiken yläpuolelle ainoaksi tarvittavaksi asiaksi, jonka avulla oikea kirkko, kirkollinen elämä ja oppi voidaan konstruoida tilanteessa kuin tilanteessa omien raamatuntulkintojen avulla ilman yhteyttä traditioon, muihin paikalliskirkkoihin, suksessioketjuun, kanonisten lakien tulkintatraditioon tmv. Riittää, että on “kaksi tai kolme” henkilöä, jotka omien ajatustensa mukaan ovat kokoontuneet “Jeesuksen nimissä”.
Tuloksena on usko, jossa “raamatullisuus” riittää, kun taas kaikki järjestykseen ja oppiin sisältyvät asiat ovat vain jonkinlaista muuttuvaista tapakulttuuria, joka on lupa järjestää miten kukin pulju hyväksi näkee Raamattua lueskeltuaan. Nämä Raamatusta muodostetut tulkinnat sitten edustavat “ilmoitusta”, jolle yhteisön elämä perustetaan.
Loppu täydennetään ajatuksella siitä, että kirkko on pirstaloitunut ja että Jumala yksin tietää keitä hänen kirkkoonsa oikeasti kuuluu ja että kaikissa puljuissa on jotain hyvää jne. Tällainen on tietysti irvikuva siitä, mitä historiallisuus tarkoittaa kirkon historian ja jumalallisen ilmoituksen yhteydessä.
Minusta tämä ei kuvaa yhdenkään tunnustuskunnan seurakunntatodellisuutta. Lainattu teksti kuulostaa hyvin individualistiselta, kun taas oma kokemukseni eri yhteisöistä (hellarit ja vastaavat) ei ole individualistinen, vaan yhteisöllinen. Retoriikka ei painota yhteisöä, mutta käytännössä sosiaalinen todellisuus määrittää Raamstun tulkinnan.
2 tykkäystä
Minusta Raamatun pitäminen virheettömänä Jumalan sanana on kuulunut kirkon uskoon kaikkina aikoina. Cymbus taisi jo viitata Kleemensin kirjeeseen, jossa sanotaan: Syventykää pyhiin kirjoituksiin, jotka ovat tosia ja Pyhän Hengen kautta annettuja. Tietäkää, ettei niissä ole kirjoitettuna mitään väärää eikä väärennettyä. (45-luku)
Toisaalta on helppo huomata, että Raamatussa on ongelmallisia kohtia, eikä ole lainkaan helppoa ymmärtää, mitä eri kohdilla on tarkoitettu, ja samalla säilyttää usko Raamatun virheettömyyteen. Usko Raamatun virheettömyyteen oli kuitenkin sellainen, josta ei ollut mahdollista luopua, vaan sitä pidettiin ilmoitettuna totuutena. Muistaakseni Augustinus ja Hieronymos pitivät helpompana uskoa, että on itse ymmärtänyt jotakin väärin kuin sanoa, että Raamatussa olisi virhe. Augustinuksen mukaan Raamatussa ei ole sanottu kaikkea suoraan ja yksiselitteisesti, vaan Jumalan tahto on paikoin ollut se, että oikean tarkoituksen selvittämiseksi on tehtävä työtä.
Raamatun asemaa katolisessa traditiossa voi luonnehtia vertauksella, että kuten Jumalan Sana tuli Pyhän Hengen kautta ihmiseksi Jeesuksessa, joka oli kaikin tavoin ihminen ilman syntiä, on Jumalan sana kirjoitettu Pyhän Hengen kautta Raamattuun käyttäen kaikkia ihmisen kielen ilmaisutapoja mutta ilman virhettä (näin esim. Divino Afflante Spiritu, 37). Mainitussa ensyklikassa ja sen edeltäjässä Providentissimus Deuksessa kehotetaan eksegeettejä ja muita asiantuntijoita tekemään työtä Raamatun tulkinnan ongelmien selvittämiseksi siitä lähtökohdasta, että usko Raamatun virheettömyyteen säilytetään.
Katolisen kirkon opetuksen mukaan julkinen ilmoitus päättyi apostolien kuolemaan. Profetian lahja ei kadonnut tämän jälkeenkään, mutta myöhemmät ilmoituksen ovat yksityistä ilmoitusta, joka ei kuulu uskontalletukseen eikä se voi olla ristiriidassa julkisen ilmoituksen kanssa. Kirkon opetusviran tehtävä on suojella uskontalletusta, joka on toisaalta kertakaikkisesti annettu kirkolla mutta toisaalta sitä voidaan ajan myötä ymmärtää paremmin.
Jeesuksen suhde kirjoituksiin ilmenee jossain määrin evankeliumeista. Johanneksen evankeliumissa Jeesus esimerkiksi vetoaa psalmin sanaan:
34 Jeesus vastasi: "Eikö teidän laissanne sanota: ‘Minä sanoin: te olette jumalia.’?
35 Niitä, jotka saivat Jumalan ilmoituksen, sanotaan siis jumaliksi, eikä pyhiä kirjoituksia voi tehdä tyhjäksi (ou dynatai lythenai ē graphe).
Tässä Jeesus viittaa kohtalaisen irralliseen psalmin jakeeseen ja toteaa, että siinä sanotun on pidettävä paikkansa, koska se kuuluu kirjoituksiin.
Jeesuksen vastaus saddukeuksille voidaan tulkita niin, että totuuden ymmärtämiseen tarvitaan sekä kirjoituksia että Jumalan vaikutus (Matt 22:29);
Jeesus vastasi heille: “Te kuljette eksyksissä, koska ette tunne pyhiä kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.”
Vertaa 1 Tess 1:5:
Evankeliumi ei tullut teidän luoksenne vain sanoina vaan myös Pyhän Hengen voimana, kun me täynnä varmuutta sitä julistimme.
9 tykkäystä
Tuo onkin kuuma kivi, että mikä on ollut kirkon perinteinen näkemys Raamatun erehtymättömyydestä. Jotkut sanovat että erehtymättömyysnäkemys syntyi 1800-luvulla (Esim. kirjassa Kristillisen uskon perusteet, McGrath) ja jotkut taas ovat vakuuttuneita, että se on kirkon perinteinen näkemys (Esim. kirjassa Jumalan sana - inspiroitu ja erehtymätön). Bo Giertzin kirjassa Jumala puhuu Raamatussa taas selvästi näkyy Raamatun epätarkkuus ja rosoisuus - ja silti pitäydytään siihen, että se on Jumalan sanaa ja meitä sitovaa siinä mitä se haluaa meille sanoa.
Raamatun erehtymättömyydellä tarkoitetaan seuraavantyyppistä ajattelua usein, mitä ei moni ihan heti tulisi ajatelleeksi: http://www.tv7.fi/vod/player/14014/
Ehkä @timo_k viittaa siihen yleisprotestanttiseen tulkintaan, jonka mukaan jumalanpalveluksen muodot ovat ehdonvallan asioita. Eli ei ole yhtä oikeaa raamatullista tapaa toimia, vaan moni vaihtoehto voi olla mahdollinen, kunhan se ei riko Raamatun sanaa vastaan. Tämähän ei tietystikään poista sitä mahdollisuutta, että yksi muoto voidaan nähdä parempana kuin toinen, mutta asia ei ole ehdoton ja yksioikoinen oikein-väärin-kysymys.
Hienoa, että saatiin painava ja asiaperusteluilla huolellisesti muotoiltu viesti katolilaiselta kristityltä tähän. Kiitos, @Juho !
Vuonna 1996 ilmestynyt Katolinen näkökulma -aikakauskirjan kolmas numero kokosi yhteen katolisen kirkon raamattuopetusta suomen kielellä. Suosittelen kirjaa, jos vain jostain saatte sen käsiinne.
Minua on aina kiinostanut se jännite, joka vallitsee Raamatun yleisen erehtymättömyyden ja tietyn, läpikotaisin epäkatolisen ja modernin fundamentalismin välillä. Fundamentalismi ei osaa nähdä metsää puilta ja kuvittelee, että jos yhdenkään Raamatun kirjaimen oletetaan poikkeavan siitä, mitä sovinnaisesti ymmärrämme totena, niin koko kristillinen dogma ja uskontalletus romahtaa saman tien.
Tässä katkelma kirjasesta. (BTW: huomannette, että Raamatun sanasta puhutaan tässä isolla kirjaimella; se on kääntäjä Talvikki Mattilan valinta, mutta se ei kuitenkaan kuulu kirkon erehtymättömään opetukseen 
):
Fundamentalismi on oikeassa pitäessään kiinni Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta, Jumalan Sanan ja muiden Raamatun totuuksien erehtymättömyydestä, jotka sisältyvät [1800-luvun loppupuolella formuloidun amer. protestanttisen fundamentalismin] viiteen peruskohtaan. Mutta sen tavalla esittää nämä totuudet on juurensa ideologiassa, joka ei ole raamatullinen, sanokoot tämän näkemyksen kannattajat mitä tahansa. Sillä fundamentalismi vaatii horjumatonta pitäytymistä tiukkoihin oppinäkemyksiin ja pitäen itseään kristillisen elämän ja pelastuksen opetuksen ainoana lähteenä määrää Raamatun lukutavan, joka torjuu kaiken kyselemisen ja kaikenlaisen kriittisen tutkimuksen.
Tällaisen fundamentalistisen tulkinnan perusongelma on siinä, että kun se kieltäytyy ottamasta huomioon Raamatun ilmoituksen historiallista luonnetta, se ei kykene hyväksymään itsensä Inkarnaation täyttä totuutta. Mitä tulee suhteeseen Jumalan kanssa, fundamentalismi pyrkii pakenemaan kaikkea läheisyyttä jumalallisen ja inhimillisen välillä. Se kieltäytyy myöntämästä, että inspiroitu Jumalan Sana [sic.] on ilmaistu ihmisten kielellä ja että [kyvyiltään ja käytettävissään olevien lähteiden osalta] rajalliset henkilöt ovat jumalallisen inspiraation alaisina ilmaisseet tätä Sanaa. Tästä syystä sillä on taipumus kohdella Raamatun tekstiä niin kuin Henki olisi sen sanellut sanasta sanaan. [–]
Fundamentalismi panee myös liikaa painoa Raamatun tekstien tiettyjen yksityiskohtien erehtymättömyyteen, varsinkin mitä historiallisiin tapahtumiin tai oletettavasti tieteellisiin totuuksiin tulee. Se pitää usein historiallisena materiaalia, joka alun alkaen ei koskaan ole tarkoitettu historialliseksi.
4 tykkäystä