Kiitos!
Rupesin ihmettelemään, onko joku sitten ollut eri mieltä?
Ilmeisesti olen lukenut tekstit huolimattomasti? Siksi aloitin sanalla kiitos!
Eihän saarnalla ole kovin paljoa virkaa, jos se ei tukeudu Raamattuun.
Mietin sitä tänään radion ääressä klo 10:35.
Oletko todella sitä mieltä, että se on Tunnustuksen tarkoitus?
Ei kai sentään - ellei saarna sitten ole sanasta sanaan, alusta loppuun, Raamatun tekstin toistamista.
Lestadiolaisilla on se käsitys, että saarnajan puhe on koko ajan pyhää ilmoitusta Jumalalta, oli tarina mitä hyvänsä.
En. Sen sijaan muutettuina:
(Yleisen evankeliumin) saarnan välttämätön piirre on se, että se opettaa evankeliumia, eli että sillä on saarnaajan persoonan ulkopuolinen kohde, ja että tämä kohde on Kristus ja hänen evankeliuminsa. Tämä kohde, “Kristus ja hänen evankeliuminsa”, sellaisena kuin se on Raamatussa, on varsinainen armonväline.
Ne, jotka kuulevat tuossa opetuksessa evankeliumin, saavat Pyhän Hengen. Tämä kuuleminen ei ole ihmisen itsensä aikaansaamaa, vaan Pyhä Henki avaa ihmisen korvat kuulemaan evankeliumia. Pyhä Henki vaikuttaa uskon missä ja milloin haluaa. Evankeliumi ja sen mukana aina kulkeva Henki itse saa aikaan sen, että se kuullaan.
Hyvä saarna, sen sijaan, on sellainen saarna, jossa saarnaaja selkeästi ja pedagogisesti opettaa evankeliumia ja ohjaa kuulijoitaan eroon sellaisista vastalauseista, jotka vaikeuttavat heissä uskon syntymistä. Hyvä saarna opettaa rakkaudesta käsin, niin että saarnaaja suhtautuu kuulijoihinsa lempeästi ja rakkaudella. Hyvä saarna on lisäksi yksinkertainen ja sellainen, että sen pääkohdat voi painaa muistiinsa ja sitä voi miettiä jatkossakin.
Hyvä jumalanpalvelussaarna on sellainen, joka puhuttelee koko läsnäolevaa seurakuntaa, vastaa heidän hengellisen ohjauksen tarpeeseensa ja ohjaa heitä elämään konkreettisissa tilanteissa uskon mukaisesti.
Virka on asetettu evankeliumin opettamista ja sakramenttien jakamista varten. Evankeliumin julkinen opettaminen on annettu eksklusiivisesti viran tehtäväksi, samoin sakramenttien jakaminen. Sen sijaan evankeliumin yksityinen opettaminen on kaikille kristityille sallittua.
(Lihavointi minun.) Siis mikä se? Väitänkö, että Augsburgin tunnustus korostaa papin asemaa? En väitä; muuten kuin siinä mielessä, että Augsburgin tunnustus tarkoittaa sitä mitä se sanoo. Kun minä olen tässä lainaillut tunnustusta suoraan ja epäsuorasti, olen saanut kritiikkiä siitä, että opetan tunnustuksen vastaisesti. Olen kyllä yrittänyt parhaan kykyni mukaan olla menemättä sen yli, mitä tunnustus sanoo: että virka on asetettu “uskon saamiseksi” ja että kirkollisen järjestyksen mukaan julkinen opettaminen tulee varata niille joilla se virka on. Tämä siis voidaan lukea suoraan Augsburgin tunnustuksesta (kohdat V ja XIV).
Kuulen mielelläni kritiikkiä, joka kohdistuu Augsburgin tunnustukseen. Vielä mieluummin kuuntelen ojennusta, jos olen ymmärtänyt sen väärin.
Huomaan taas, että en osaa ilmaista itseäni. (Syvä huokaus.) Käytin väärin suomen sanoja “hyvä” ja “huono”. Ilmaisulla “hyvä saarna” tarkoitin juuri sellaista saarnaa, jolla on @Silvanus:n mainitsema välttämätön piirre, joka tekee siitä kelvollisen saarnan. Ilmaisulla “huono saarna” tarkoitin saarnatuolista pidettävää puhetta, joka ei täytä tätä välttämätöntä ehtoa.
En ole varma, olenko mistään varsinaisesta asiasta eri mieltä @Silvanus:n kanssa. Toivottavasti en.
Oma kantani lähestyy @Yxinkertanen:sen näkemystä. Kuitenkin samaan aikaan Augsburgin tunnustus (XXVIII) opettaa näin:
Tätä [avainten eli piispojen] valtaa käytetään yksinomaan opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja joko monille tai yksityisille, sen mukaan kuin kukin on saanut kutsun. Sillä siinä ei lahjoiteta aineellisia vaan iankaikkisia lahjoja, iankaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä. Näitä lahjoja ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä,
Tässä pointti ei ole nähdäkseni painottaa pappien asemaa, vaan sitä, että yksi palvelee toista. Kukaan ei voi yksin hankkia iankaikkisia lahjoja, vaan ne ovat aina vähintäänkin kahden henkilön ynnä evankeliumin keskinäisessä vuorovaikutuksessa synnyttämiä. Tässä ajattelen myös, että viran palvelutehtävän mahdollistama palvelijoiden kunnioittaminen vapauttaa meidät monella tavalla… Menemättä siihen liiemmin.
Siis: virka ei tuo uskoa, mutta virka kantaa evankeliumin sanallisesti ja sakramentteina ihmisten saataville. Sen vuoksi se on uskon synnyttämisen virka, vaikkakaan se ei itse synnytä virkaa, vaan kantaa esille tämän käärmeen, johon kaikki voivat sitten katsahtaa ja parantua. Virka on siis asetettu, jotta aina olisi joku, joka kantaa pronssikäärmeen esille. Ja vaikka kantajat ovat kelvottomia ja puhuvat jumalanpalvelussaarnoissaan huonosti, silti kunhan he vain pitävät esillä Kristusta ja sitä, että hän on meidän pelastuksemme, että hän on meidän pronssikäärmeemme, niin he täyttävät virkansa välttämättömän vaatimuksen. Toki soisin, että kaikki - minä itsekin - saarnaisivat hyvin. Aina en osaa.
@Henrikki, en usko, että olemme perusasioista eri mieltä. Perusasioiden ulkopuolella - jossa yksimielisyys ei ole tarpeen - varmasti kantamme eroavat.
Mikään kirkko ei voi asettua Jumalan sanan yläpuolelle, sillä silloinhan kaikki kirkot olisivat samanarvoisia ja yksityiselle kristitylle olisi aivan sama minkä kirkon ovesta astuisi sisälle, kunhan sillä nyt vain olisi kirkon nimi.
Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. Room. 10: 17.
Tämän Raamatun sanan perusteella voi tehdä päätelmän, että kuuleminen syntyy vain Kristuksen sanasta, eikä se ole hetikään aina samaistettavissa kirkon sanaan. Ja yksityisenä kristittynä minulla on täysi oikeus arvostella kuulemaani saarnaa jo sen perusteella, että Kristus on käskenyt meidän kavahtaa vääriä profeettoja (Matt. 7:15).
Minulla on täsmälleen sama kokemus kyseisestä kirkosta.
No mutta!
Kyllä viratonkin voi todistaa Jumalan armoa ja vakuuttaa ahdistunutta Jeesuksen sijaisuhrista.
.
Emme me voi Jumalan työtä sitoa virkaan.
Yhtä vähän lestadiolaiset voivat sitoa sen omiin ihmisiinsä.
Sana on aina luovaa ja itsetoimivaa huolimatta siitä, kuka sen sanoo.
Kiitos @anon31067578
Tämä on ihan aiheellinen tarkennus. Ajattelin niin, että tässä piti pohtia, mikä ero on saarnalla ja ei-saarnalla. Lainasin Augsburgin tunnustusta siinä mielessä, että sen (nähdäkseni) kuvaa osuvasti sen ihannetilan, jonka tulisi vallita kristillisissä seurakunnissa, ja havainnollistaa saarnan asemaa (ihanne)seurakunnassa.
Todellisessa maailmassa on kuitenkin oikeaa ja väärää opetusta, joten seurakuntia ja myös saarnan nimellä pidettäviä puheita on toki arvioitava sen mukaan, onko opetus oikeaa. Mutta se on jo toinen tarina.
Vaikeaa on uskoa tällaista sanomaa.
Aivan niin kuin Lähetyshiippakunnan saarnat olisivat niin täyttä tavaraa, että ne ovat koko ajan 100 % evankeliumia ja Jumalan ilmoitusta.
Olen mahdollisesti käsittänyt jotain väärin.
Enhän minä ole Lähetyshiippakunnasta sanonut oikeastaan yhtään mitään, vaan siitä mitä sinä olet saarnasta Lähetyshiippakunnan edustajana tuossa edellä kirjoittanut.
Minä en ole mikään “Lähetyshiippakunnan edustaja” muussa mielessä kuin siinä, että satun olemaan siellä rivijäsenenä. Edellä esittämäni ajattelu oli peräisin lähinnä tunnustuskirjoista sekä eräistä Lutherin teksteistä, ei niinkään LHPK:ssa kuulemistani opetuksista. Sikäli kun olen väärässä, kritiikki kannattaa kohdistaa suoraan minuun.
Tarkoitatko ehkä, että pidän LHPK:n opetuksia “sataprosenttisesti” oikeina? En sanonut niin, enkä tarkoittanut niin.
En jaksa enää! Olen pahoillani.
Olenko ihan pihalla jos sanon vielä näin:
Kysymys meillä ei ole oikestaan Augsburgin tunnustuksesta, vaan sinun tulkinnastasi siitä, mikä on sanaa.
@anon31067578 kirjoitti aika hyvin.
Minä olen yleensä kokenut uskoni vahvistuneen juteltuani virattomien uskovien maallikoiden kanssa. Sen sijaan jotkut papit, joiden kanssa olen eri puolilla Suomea jutellut, ovat olleet antamatta hengellistä apua, vaikka viran viralliset tunnukset ovat näkyneet kaulassa, eikä liberaaleista ihmisistä kuitenkaan ole ollut heidän kohdallaan kyse.
Lestadiuksen hengelliselle elämälle keskeisessä tapahtumassa viraton nainen oli keskeinen välikappale. Ruotsalaisen Paavon elämän suunnan muuttumiseen vaikutti eräs viraton seppä. Jne. Rosenius ei valmistunut virallisesti teologiksi eikä tullut vihityksi virkapapiksi, mutta siitä huolimatta esim. hänen kirjoituksistaan koottu hartauskirja Elämän leipää on ollut useille tuhansille ihmisille hengelliseksi rakennukseksi. Jne.
Arvostan niitä maalaismiehiä, joita tapasin kesällä Nakkilassa kirkon vaiheella
Mainitsemasi asiat ovat tärkeitä, koska silloin näennäinen ristiriita “kuivan” sanan ja koettavan ihmisen elämässä vaikuttavan voiman välillä katoaa. (Toki monet ovat kokematta Jumalan voimaa, koska eivät usko. Vaikka joku osaisi professorina kreikankielisen alkutekstinkin ulkoa, ei siitä automaattisesti seuraisi evankeliumin voiman kokeminen.) Voimalla on selvästi ilmaistavissa oleva asiasisältö, joka on minua kohtaan armollinen Jumala Jeesuksessa Kristuksessa. Voima on nimenomaan evankeliumissa, niin kuin Paavali sanoo (Room. 1:16). Evankeliumin ydintä valottaa esim. Room. 3:21-28 ja Room. 4:1-5. Jos etsisin Jumalan voimaa evankeliumin ulkopuolelta, pitäisin itseäni hurmahenkenä.
Vanha luterilainen ajatus on se, että Jumala voi ilmoittaa tahtonsa vaikka aasin suulla, kuten hän kerran Bileamin aasin kautta teki. Samoin Kaifas sanoi jumalallisen totuuden ja oikeastaan profetian puhuessaan Jeesuksesta. Seitsemänkymmentä opetuslasta paransi sairaita ja ajoi pois pahoja henkiä.
En mäkään viitti kertoa mistä seurakunnasta puhun, mutta samankaltainen tilanne ja kokemus. Erittäin hämmentynyt olin kun tämä sanottiin. Hengellinen koti mistä tulen, nimenomaan synninpäästön pystyi antamaan jokainen uskovainen toiselle. Ja koska se uskottiin, oli se pätevä. Uskoinhan minäkin. Se oli aivan varmasti myös silloin taivaassa saakka anteeksi annettu ja armon mereen upotettu. Eihän tuota uskoa kukaan voisi ottaa toiselta pois.
Rippi ja myöskin synninpäästö ovat lestadiolaisuudessa mielestäni sakramentin asemassa. Vaikkei se nyt ihan käsikirjojen tai tunnustuskirjojen mukaan menisikään, en voi sanoa, etteikö siinä Pyhä Henki vaikuttaisi ja näin ollen armonvakuutus olisi pätevä, kun siihen usko tarttuu.
Toki ymmärrän sen puolen asiasta, miksi rippi olisi hyvä hoitaa papin kanssa.