Kiitos selvennyksestä. Minun on ollut vaikea löytää sanaa sille miten uskoni syveni ja ”uskoon tulo” on sanana tuntunut jotenkin epätarkalta. Kuitenkin koen, että olen aina uskonut ja sitten toisaalta myös itse jossain määrin (ehkä väärinkin) miellän uskoon tulon jotenkin höyrähtämisellä. Selkeä käännekohta se on ollut ja myös voimakas tunne mutta miehelleni kuvasin tätä juurikin niin aikanaan, että jotenkin koin kuin Pyhä Henki olisi koskettanut, tunsin armon ja loppuen lopuksi en osaa kuvatakaan asiaa tarkemmin tai selittää sitä.
“Uskoon tuleminen” ei mielestäni ole Raamatun kanssa mitenkään ristiriitainen ilmaisu.
Ihminen voi silti kokea uskoneensa aina Jumalaan, tai ainakaan me monet emme osaa nimetä tarkkaa hetkeä, milloin olisimme lopettaneet epäuskoisuuden ja alkaneet uskoa. Monesti se on prosessi, joka syvenee, ja jossa voi myös olla erilaisia vaiheita, epäilyksiä, vahvistumista jne.
Kaste ja usko kuuluvat yhteen, kuten Plautilla kirjoitti. Ei siinäkään kuitenkaan järjestys ole välttämättä kaavamainen. Vapaat suunnat korostavat uskoontuloa paljon, puhutaan ratkaisusta ja vasta sen jälkeen otettavasta kasteesta, ja tässä yhteydessä usein myös henkikasteesta erotuksena esim. lapsena saatuun kasteeseen. Tämä muuttaa helposti uskonelämän jonkinlaiseksi porras-systeemiksi, jossa on eri asteella olevia ihmisiä, ja Jumalan armo on vaarassa kaventua jne.
On selvää että ihmisillä on erilaisia teitä ja kokemuksia Jumalan lapsina. Joillakin kulku on tasaista ja muutokset monesti jälkeenpäin havaittuja. Jollekin on todella merkittävää tietty hetki tai ilmestys jne. Silloin ei ole mikään ihme, että sellaista kääntymisen ja uskoon tulemisen hetkeä korostetaan.
Tuhlaajapoika-vertauksen ehkä merkittävin kohta on vanhemman veljen asenteen kuvaaminen. Kristityn kannattaa varoa sitä, että alkaisi pitää itseään jotenkin oikeutetumpana “veljenä” kuin sitä joka tuli takaisin ja sai kaiken hetkessä anteeksi. Uskoon tulijat, kääntyjät yms. ovat saman Jumalan lapsia kuin nekin, jotka kokevat olleensa aina Jumalaa lähellä.
2 tykkäystä
Tämä oli se mikä itseäni alkoi vaivata ja ahdistaa liityttyäni vapaakirkkoon. Olin jo aiemmin käynyt ajoittain helluntaiseurakunnan kokouksissa. Opetuksissa tuntui painottuvan kaksi vaihetta: aika ennen uskoontuloa ja aika sen jälkeen, ja mitä suurempi muutos siinä taitekohdassa, sitä parempi. Sitä korostetaan.
Uskovan jatkuva kasvu ja kilvoittelu tuntui jäävän sivuun. Henkikastekin oli jotain kertalaakista tulevaa “ylennystä”. Uskonvarmuutta ja siihen liittyviä voimallisia kokemuksia korostettiin, ja usein kaipasi saada vain olla, joskus väsyneenä, heikkona ja epäonnistuneenakin…
1 tykkäys
Joissakin kirkkokunnissa painotetaan enemmän sitä, että jumalanpalveluksen laiminlyöminen on synti. Ehkä tämäkin selittää kävijämääriä.
1 tykkäys
Kalevi Lehtinen kuvasi minusta osuvasti kokemusten ja uskon järjestystä. Kokemukset tulevat uskosta, ei usko kokemuksista. Tämä on minua auttanut paljon silloin usein, kun en ole kokenut muuta kuin uupumusta ja syyllisyyttä.
1 tykkäys
Mieti tuttavapiirissäsi ihmisten syitä mikseivät he käy seurakunnan tilaisuuksissa? Eräs sanoi minulle, että kokee jumalanpalveluksen puuduttavana ja pitkänä. Eräs sanoi, että hän kaipaisi samanlaista meininkiä kuin amerikassa. Eräs sanoi ettei kiinnosta, muttei perustellut miksi. Tosin sanoi, että seurakunta voi joskus olla huonokin mielenterveydelle. Eräs tuttava taas on ateisti, eikä sen takia käy kirkossa. Muuta ei tule mieleen tuttavien syistä. Ehkei Suomen evlut. kirkko ole tarpeeksi jännittävä, kiehtova ja valloittava? Laittaisivat jonkun elävän marttyyrin puhumaan useammin, niin ehkä olisi jännittävämpää.
Minä mietin joskus, tullako sittenkin vaikka muutos tyyliin “samanlaista meininkiä kuin amerikassa” olisi? Ruotsissa yksi kerta kokeilimme erilainen messu, jota toivottu. Feedback harvoin besökkaava kävijä: miksi piti muuttaa.
Itse aloin käymään seurakunnassa muistaakseni vasta noin 17-18 vuotiaana säännöllisesti. Mikä siinä syynä oli etten aikaisemmin käynyt kirkossa kuin pari kertaa vuodessa? En oikeastaan tullut asiaa paljon ajatelleeksi. Ei ollut mitään erityistä syytä miksen käynyt kirkossa. Ja jos joku syy pitäisi kuitenkin mainita, niin kai se olisi ettei ollut sellaista hengellistä herätystä, joka olisi johtanut kirkossa käymiseen.
Mutta entä jos suola ja valo on käynyt mauttomaksi ja himmeäksi seurakunnissa?
Syy siihen mikseivät ihmiset käy kirkon tilaisuuksissa voi olla myös siinä ettei viesti ole tarpeeksi kirkas. Kirkossa tarjoillaan sitä samaa, kuin ympäröivässä yhteiskunnassakin eli miksi mennä? Tietysti tämä vaihtelee kirkkokunnittain.
2 tykkäystä
Kävin viime viikolla pitkästä aikaa oman paikallisseurakunnan messussa, ensin viikolla iltapäivällä, kun paikalla piti olla lähetysjärjestö Sanansaattajien edustaja, sekä vieras Intiasta.
No itse ehtoollistilaisuudessa heitä ei ollut, vaan vasta kirkkokahveilla, joka olikin hyvä ja erittäin mielenkiintoinen tilaisuus, jossa intialainen pastori kertoi olosuhteista maassa ja radiolähetystyöstä. Päätin ryhtyä säännölliseksi kuukausilahjoittajaksi heidän radiotyölleen.
Ehtoollismessussa naispappi puhui pehmeästi kaikenlaista mutta sisältöä en löytänyt. Harmitti todella paljon, että ajattelin jopa olla osallistumatta koko ehtoolliselle, mutta nielin harmitukseni ja osallistuin kuitenkin. En kyllä yhtään enää ihmetellyt, miksei Sansan edustaja ja vieras olleet siinä läsnä. Tämä on tietysti vain omaa tulkintaani.
Ihmetystä herätti tietysti myös se, että komea iso kirkko oli kahdella tilaisuuteen palkatulla työntekijällä, papilla ja kanttorilla, mutta vain 15 osallistujalla kuvaavasti evlut-kirkon tehottomuuden malliesimerkki. Puhutaan tyhjiä, juuri ketään ei kiinnosta ja rahaa palaa.
Sunnuntaina kirkko oli sitten ääriään myöten täynnä. Oli kirkon ja seurakunnan 30-vuotisjuhlamessu ja piispa Teemu Laajasalo saarnaamassa. Teemu puhui ihan asiaa, mutta kun esirukouksissa joku naispapeista mainitsi ilmastonmuutoksen, minä sanoin ääneen Aamen turhautumisen merkiksi ja vaimo häpesi ja meitä alkoi naurattaa niin paljon, että oli vaikeaa hillitä.
2 tykkäystä
Tuo suhdeluku 15/2 ei sinänsä ole mikään kauhistus. Onhan tilaisuuksia, esimerkiksi paljon arvostamassani kirkon kasvatustyössä, että ohjaajia on paikalla joskus yhtä paljon kuin lapsia ja heidän perheitään… Silti en olisi ensimmäisenä potkimassa ohjaajia työpaikoistaan, sillä kerhot tavoittavat viikoittain suuren määrän ihmisiä ja pätevät ohjaajat ovat hurjan tärkeitä sille joukolle. Esimerkiksi viikonloppuisin ja iltaisin tavoittaminen on kuitenkin arvaamatonta ja vaikeaa.
Mutta on toki meidän kirkkomme käytäntöä ja osoitus sen rahankäytön linjoista, että työntekijöitä on palkallisina huomattavasti enemmän kuin monessa muussa kirkossa. On nähty arvokkaaksi että musiikkia esim. joku ammattimaisesti ja pitkäjänteisesti hoitelee, eikä mennä eteenpäin talkoilla, joka tarkoittaisi epävakautta ja epätasaisuutta. Tietenkin yksittäisissä hetkissä, ja varmasti liian usein, voi nähdä resurssien hukkaamista jos laskee väkimääriä. Ei silti, myös ei-tyhjän puhujat ja hyvin valmistautuneet joutuvat monesti pettymään tyhjähköjä penkkejä nähdessään. Sitäpaitsi kiinnostumattomuus ja sitoutumattomuus näkyy myös herätysliikkeissä. Järjestöt vähentävät väkeä ja miettivät hiki otsalla, mistä kaikesta karsia menoja. Paljonko on kysymys sisällöstä ja paljonko ajan hengestä…?
No, naurattumista en halua tuomita, mutta yleisesti ottaen mielestäni on tärkeää rukoilla maapallon puolesta. Ja meidän puolestamme, jotka asiaa pohdimme ja valitettavan usein teemme ongelmista lyömäaseita toisiamme kohtaan. Juuri rukous on oikea tapa suhtautua ahdistavaan tulevaisuuteen tai ahdistavaan keskusteluun ilmastosta, vaikka myös tekoja tarvitaan tottakai. Eikä tämä kai pelkästään naispappien asia ole? Eiköhän papit yleensä rukoile seurakunnassa joko seurakuntalaisten omia esirukousaiheita tai sitten niitä asioita jotka arvellaan mieliä askarruttavan? Mutta ehkä sävy oli vain koominen tuossa hetkessä - turhauduitko siihen? 
1 tykkäys
En tiedä. Mutta puoli vuotta uudella postinumeroalueella astuttuani en taida ihan äkkiä tähän omaan kirkkoomme taas mennä. Minulla on vanhat paljon paremmat piirit, joissa olen vuosia käynyt. Nekin kuitenkin luterilaisia seurakuntia, yhteisöjä ja järjestöjä Helsingissä. Enkä myöskään etsi hautajaistunnelmaa, vaan elämää. Nyt perjantaina taas Majataloiltaan, jossa Pekka Simojoki, EtCetera, Ilkka Puhakka, Jukka Jämsen. Siellä on hyvää elävää ravintoa.
Joissakin tilanteissa, ja joissakin julkaisuissa ehkä.
Mutta ylivoimaisesti useimmin: Ei todellakaan tarjota samaa.
Ei yhteiskunta arvosta ja harrasta Raamatun lukemista, rukousta, virsien veisuutta tai ehtoollisenviettoa. Auttamistyötä kyllä, ja diakonia onkin vastauksissa usein arvostetuinta kun kirkosta kysellään. Mutta ei diakoniakaan ole irti hengellisestä sanomasta, kun lähempää katsoo.
Väittäisin siis, että ihmiset eivät käy tilaisuuksissa, koska kirkko tarjoaa jotain ihan muuta kuin he luulevat tarvitsevansa. Ihminen luulee tarvitsevansa vain ruokaa, tavaraa ja viihdettä. No, ihmissuhteita toki myös. Kirkko tarjoaa tilaisuuksissaan enimmäkseen tuota yllä lueteltua.
Eli se mitä puuttuu on usko Jumalaan tai usko siihen, että häneen voisi panna toivonsa ja rakentaa elämänsä ihan eri tavalla kuin ympäröivä yhteiskunta tekee.
Hei, arvostan noita tyyppejä kyllä, ja sinulla on vapaus valita. Ajattelen että kiertävät lähettiläät ovat kaikkein parhaiten palvelemassa Kristusta jos he saavat ihmiset toimimaan ja osallistumaan omissa seurakunnissaan ja yhteisöissään. Tämä kai Majataloillan idea onkin?
Vähän tässä meidän systeemissä on kuitenkin sellaista fanikulttuuria. Bongataan muusikot ja julistajat, ja skipataan tavikset ja liian pienet kirkkoväet.
Jumala toimii pienissä ja vaatimattomissa puitteissakin.
Tällä en tahdo pyyhkiä pois kirkkomme epäkohtia. Mutta tänään minussa näköjään nousee joku pieni vastarintamies… Oikeasti asiat ovat mutkikkaita kyllä. Joka tapauksessa: en väheksy periaatteessa jotain kirkon ryhmää sen perusteella, että se ei ole juuri “minun juttuni”. Jumalan sana sen kirkon tekee, ja sakramentit.
1 tykkäys
Joo kyllä. Ei pääpointti nyt ollut tuo Majataloilta, joita onneksi kirkossamme kiertää eri paikkakunnilla, vaan kirkon yleinen tehottomuus. Rahaa palaa kiinteistöihin ja palkkoihin. Pidetään yllä kalliita ja melko uusia tiloja, joihin ei normaalisti tule väkeä kuin kourallinen. Poikkeuksina sitten piispan käynti juhlatilaisuudessa, jolloin kirkko saadaan täyteen. Sisältö kummassakaan tapauksessa ei ollut kovin kaksinen.
Toinen näkökulma on sitten lähetysjärjestöjen ja erilaisten jumalanpalvelusyhteisöjen omat tilaisuudet. Niissä yleensä kaikki muut, paitsi pappi ovat vapaaehtoisia ja ei palkattuja. Tilat käyvät usein ahtaaksikin, kun ne ovat pienet ja vaatimattomat, paitsi silloin kun seurakunta luovuttaa tiloja järjestöjen ja yhteisöjen käyttöön. Tällöin ne saadaan tehokäyttöön.
Sisällöstä sitten. Välillä tuntuu, että perusluterilainen jumalanpalvelus on tehottomuutensa lisäksi myös kangistunut ja jämähtänyt omiin kuvioihinsa. Sisällössä olisi usein toivomisen varaa ainakin saarnojen suhteen. Puhun vielä erityisongelmasta yleensä pääkaupunkiseudulla, johon liberaaliteologia on pesiytynyt.
Peruskaava on tietysti kaikilla sama ja siinä on hyvätkin puolensa, sisältö tulee edes sen kautta, mutta ehkä elävöittävää uudistusta kaivattaisiin muuhunkin, kuin saarnojen sisältöihin ajankohtaisuuden muodossa, joka on vienyt terän kaikelta niiden opetukselta yhdessä muun ajanhengen kanssa. Miten se Pekka lauloikaan ajanhengestä laulussaan, jossa toistui kertosäe ”Valtakunnassa kaikki hyvin”.
Helsingissä ainakin kolme jumalanpalvelusyhteisöä tai vastaavaa elää ja voi hyvin, vaikka useimmat palvelutehtävät hoidetaan vapaaehtoisvoimin ja palkattuja ei ole kuin pappi. Nämä eivät myöskään ole kovin amatöörimäisesti toteutettuja, esimerkiksi musiikkipuoli hoidetaan ammattitaidolla, jopa erittäin kovatasoisella, kuten Munkkiniemen seurakunnalta saaduissa tiloissa toimivalla Verkostoryhmällä. Saarnojen ja opetusten sisällöt ovat hyvää ja Raamattuun perustuvaa opetusta, jossa Kansanlähetyksen Filia-messu ja Vuosaaren seurakunnan Kuninkaanillat erityisesti kunnostautuvat aiemmin mainitun ohella. Saarnan hoitavat useimmiten kutsutut puhujavieraat eri seurakunnista ja tahoilta sekä omat pastorit ja teologit.
Tuo kysymys oman paikallisseurakunnan messusta ja “paremmista piireistä” (vai mikä se käytetty termi olikaan) on hankala. Itse tykkään perinteisestä messukaavasta enkä kaipaa vapaamuotoisempia tilaisuuksia, mutta peruskaavan ja ehtoollisen lisäksi messussa myös saarna on tärkeä. Käymällä herätysliikkeiden messussa saa usein kuulla paremman saarnan kuin paikallisseurakunnassa, joten on vähintäänkin ymmärrettävää eikä missään tapauksessa väärin, jos haluaa ensisijaisesti käydä siellä. Omassa tapauksessani matkakaan ei ole kovin paljoa pitempi. Paikallisseurakuntakin on kuitenkin mielestäni mainettaan parempi ja sielläkin kuulee usein hyvää opetusta. Sitä ei siis pidä väheksyä.
1 tykkäys
Miksi ilmastonmuutos on jotenkin naurettava rukousaihe? Kysyn koska en ihan ymmärrä.
Tavallisten ev.-lut. -messujen latteus on hyvä keskustelunaihe ja itsekin olen ajatellut ja ajattelen edelleen vähän samoin. Mutta tässäkin ajattelutavassa on vaaransa, että siis haetaan yhteisöllisempää ja oikeaoppisempaa yhteisöä.
Siinä voi nimittäin tulla ylpeäksi ja kirkon ykseys kadota näköpiiristä. Voidaan alkaa salaa halveksia muita oman kuvitellun oikeaoppisuuden takaa, mitä kautta on vaarana kuitata ne naispappien pitämät hyvätkin saarnat vain oman itsetietoisen konservatiivisen korvasyyhyn mukaan. (Koska kukapa meistä haluaisi kuulla saarnassa itselle epämieluisia juttuja.)
Liberaalius/konservatiivisuus -jaottelu on muutenkin vain yksi osa (ja mielestäni ylikorostettu) eri seurakuntakulttuurien ja tapojen hankauksessa. Jakoja on esim. mummot vs. muut (monelta kuulee ettei kirkossa viitsi käydä koska siellä on vain ne vanhukset), akateemisuus/kansanomaisuus (kansankirkon papit ovat usein korkeasti koulutettuja) keskiluokkalaiset/muut (vieläkin joissain yhteisöissä on liian suuri paine olla ns. kunnon töissäkäyvä kristitty) ja niin edelleen.
Tärkeää olisi minusta ymmärtää että monet kiistakysymykset ovat näennäisiä ja koskevat vain tapoja ja kulttuureita. Toki on paljon aitojakin ongelmia.
5 tykkäystä
Koska tämä maailma hukkuu jo sitä ennen moneen muuhun asiaan. Siksi asioille olisi hyvä olla tärkeysjärjestys. Kirkon olisi hyvä keskittyä sen tärkeimpään asiaan. Nyt tila näyttää melko huonolta.
3 tykkäystä
On tietenkin enemmän ja vähemmän tärkeitä rukousaiheita. Mutta ei kai tärkeiden rukousaiheiden rukoilu tee mitenkään turhaksi niiden omasta mielestä vähemmän tärkeiden asioiden rukoilua? Onko Jumalan mielestä noloa jos rukoilen pikkuserkkuni lemmikkikilpikonnan puolesta? Tai että juna jolla menen illalla kotiin ei olisi myöhässä?
Ajattelen, että pienetkin huolenaiheet voi turvallisesti jättää Jumalalle, jolla on viime kädessä valta - puhumattakaan ilmastonmuutoksesta joka on helppo määritellä vielä arkihuolia isommaksi huolenaiheeksi. Rukouksella on aidosti merkitystä ja mielestäni rukous sopii kainostelematta jokaiseen tilanteeseen ja hetkeen.
5 tykkäystä
On istuttava alas ja mietittävä miten se ylipäätään voi olla mahdollista, että suolaisuus säilyy? Siksi Jeesus sanoo: ”Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi, etteivät, kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi, kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä sanoen: ‘Tuo mies ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan valmiiksi’? Tahi jos joku kuningas tahtoo lähteä sotimaan toista kuningasta vastaan, eikö hän ensin istu ja pidä neuvoa, kykeneekö hän kymmenellä tuhannella kohtaamaan sitä, joka tulee häntä vastaan kahdellakymmenellä tuhannella? Ja ellei kykene, niin hän, toisen vielä ollessa kaukana, lähettää hänen luoksensa lähettiläät hieromaan rauhaa. Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni. Suola on hyvä; mutta jos suolakin käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa maahan eikä lantaan; se heitetään pois. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!" Luuk. 14: 28-35.
Ihminen, ollessaan rehellinen itselleen tajuaa kyllä tämän mahdottomuuden, ettei hänestä ole kohtamaan näitä haasteita, hänen on myönnettävä, ettei hänestä ole mihinkään silloin kun hänen on asetuttava tällä tavoin omaa elämäänsäkin vastaan ja asetettava kaikki, omat läheiset, vaimo, isä. äiti, omat lapset ja veljet ja sisaret toissijaiseen asemaan, jotta hän kykenisi saaman valmiiksi “torninsa” tai kohtaamaan vihollisensa. Tuohon omaan elämään kun vielä sisältyy kaikkien omien pyyteiden ja vaatimusten torjuminen. Hän ei voi välttää vakavaa harkintaa tällaisessa totaalisessa itsensä kieltämisessä ja niin hänen on istuttava alas ja laskettava kustannukset, sillä niin paljon Kristuksen seuraaminen maksaa. Hän tajuaa, että ollakseen Kristuksen opetuslapsi on hänen oltava Jumalan mahtavan voiman tukema, sillä hänellähän on vastassa helvetti ja maailma. Ja Jumalan kiitos, Jumala on astunut alas Pojassaan ja tullut ihmiseksi, asettautunut vanhurskaudeksemme sekä tukemaan voimallaan meitä, jotka emme itse voineet itseämme auttaa. Vain tähän vieraaseen vanhurskauteen turvautuneena on mahdollista saada ”torni” valmiiksi ja kohdata vihollinen. Silloin meitä ei ohikulkijat voi pilkata, että ryhdyimme rakentamaan, mutta emme kyenneet saamaan valmiiksi. Tällöin meillä on myös jatkuvasti suola itsessämme rakennuksen valmiiksi saattamiseksi.
3 tykkäystä