Ihmiselle on kaikilla elämän osa-alueilla hyväksi mittailla ajatuksiaan suhteessa toisiin ihmisiin. Kaikki eivät siitä välttämättä pidä, mutta se on hyväksi. Kallistun olemaan sitä mieltä että tämä on hyväksi myös kristinuskon harjoittamisessa.
Olisi myös hyvä että mennessään ihmisten sekaan, päättäisi olla menemättä pienimpään ja erikoisimpaan yhteisöön mitä löytyy. Jotain totuutta on myös kansanviisaudessa “Joukossa tyhmyys tiivistyy.” Joukon koko suojelee sisäänpäinkääntymiseltä ja lahkoutumiselta. Toisaalta monet sanovat että joukon suuri koko taas aiheuttaa laimenemista.
2 tykkäystä
En minäkään tiedä, miksi toiset löytävät (saavat) uskon lahjan ja toiset eivät. Jumala on kuitenkin luvannut toisissaan anovalle antaa uskon lahjana. Ainoa, oikea usko on olemassa ja tarkoitettu kaikille.
Ainoa, oikea usko on usko Jeesukseen Kristuksena eli turvautuminen yksin Häneen. Ensin Jumala antaa aidon synnintunnon, vasta sitten Jeesus kelpaa. Voi olla hyvin vaikea löytää seurakuntaa yms., mutta se ei ole pelastukseen välttämätöntä, vaikkakin hyödyllistä ja tarpeen muuten. Vaellamme uskossa emme näkemisessä vielä. 
Jeesus on todellakin kaiken keskuksena kristinuskossa, kuten se on luettavissa uskontunnustukissakin. Martti Luther kuvaa täsmällisesti tätä Kristuksen virkaa pelastajana, sitä miten hän sen suoritti.
Evankelista kertoo, että Kristus elettyänsä hiljaisuudessa tuli, ennen kuin hän ryhtyi virkaansa, Jordanille Johanneksen luo tämän kastettavaksi niinkuin syntiset ihmisetkin, jotka tunnustivat syntinsä ja anoivat niitä anteeksi. Johannes säikähtyi ensin, pitäen itseänsä kelvottomana häntä kastamaan. Mutta Jeesus vastasi: Salli nyt, sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus, toisin sanoen: Jos tahdotaan saada asiat sille kannalle, että vaivaiset syntiset voivat tulla vanhurskaiksi ja autuaiksi, niin sinun täytyy kastaa minut. Minähän olen tullut syntiseksi kaikkien syntisten tähden; minun täytyy siis tehdä kaikki, mitä Jumala on säätänyt syntisille, että he minun kauttani tulisivat vanhurskaiksi.
Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, SLEY 1952, s. 68.
Tuossahan se on sanottu pähkinänkuoressa, eli Jeesuksen virkana oli ottaa kaikkien synnit kantaakseen ja niin Johanneksen oli kastettava hänet sitä ennen virkaansa, jotta kaikki vanhurskaus täytettäisiin Kristuksen teossa, niin ettei ihmisten, jotka olivat siihen täysin kykenemättömiä tarvitsisi sitä enää täyttää, vaan se ainoastaan luettaisiin heille yksin uskosta, kun heidät kastetaan tähän Kristuksen kasteeseen hänen myöhemmän lähetyskäskynsä mukaan. Kristuksen kaste ja meidän kasteemme ovat näet yksi ja sama kaste. Sanoihan Jeesus:
Mark. 10: 38-39. Mutta Jeesus sanoi heille: “Te ette tiedä, mitä anotte. Voitteko juoda sen maljan, jonka minä juon, tahi tulla kastetuiksi sillä kasteella, jolla minut kastetaan?” He sanoivat hänelle: “Voimme.” Niin Jeesus sanoi heille: "Sen maljan, jonka minä juon, te tosin juotte, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan teidätkin.
Kun me uskolla tartumme tähän Kristuksen viran tekoon, hänen kasteeseensa, otamme sen vastaan, niin me luovumme kaikesta omastamme hänessä, siis kaikesta siitä mikä meidät pitää synnin vankeina ja kuolemme yhdessä hänen kanssaan hänessä, joka on syntiemme kantaja kuten Raamattu monin kohdin sanoo.
Tämän kaiken saa aikaan kolmiyhteinen Jumala, omaksumalla ihmisyyden Jeesuksen persoonassa ja jakamalla Jeesuksen viran ansiota Pyhän Hengen persoonassa.
Raamatun yksiselitteinen todistus Pyhän Hengen välityksellä on, että tätä on kristinusko, tämä on sen sisältö. Eikä mikään ihmislähtöinen uskonto, olkoon sen nimenä mikä tahansa, voi pitää sisällään tätä uskoa, se on ihmisviisautta jolla ei Jumalaa opita ikinä tuntemaan.
1 tykkäys
Miksi tämä yksiselitteinen todistus ei välity kaikille jotka lukevat yksin Raamattua?
Onko kristillisen yhteisön yksi tehtävä selventää Raamatun sanomaa ihmisille jotka eivät sitä yksin kirjaa lukemalla löydä?
Jopa Raamatussa itsessään on kertomus ihmisestä, joka on kyllä kiinnostunut ja yrittää lukea, mutta sanoo itsestään että miten minä ymmärtäisin jos kukaan ei minulle selitä. Voiko tästä vetää johtopäätöksen että on ihan raamatullista että tarvitaan kirjan lisäksi konteksti jossa sisältö selitetään oikein?
1 tykkäys
Uskon että kaikki vanhat kirkot ja myös luterilaisuus sekä todennäköisesti muutkin reformaatiossa syntyneet kirkot alun alkaen opettavat noin. Raamattu avautuu ja sitä selitetään kirkon sisällä ja usko eletään todeksi seurakuntayhteydessä. Näin vältytään oudoimmilta harhoilta.
On kyllä kertomuksia joissa esimerkiksi uskonnottomassa perheessä kasvanut nuori yllättäen kokee Pyhän Hengen todistavan hänelle että Jeesus on Jumalan poika. Siitä on alkanut tie Raamatun tutkimiseen mutta lopulta kristinuskon todelliseen sisäistämiseen on tarvittu kirkon yhteys ja opetusta.
Jos väitetään Hengen osoittavan kyllä yksinäiselle lukijalle totuuden ilman ketään opettajaa ja selittäjää, seuraa kysymys, miksi Henki opettaisi aivan eri tavalla eri ihmisiä. Tosiasiassa kaikki jotka pitäytyvät vaikka luterilaiseen tai katoliseen oppiin, lukevat Raamattua oman kirkkonsa silmälaseilla. Ekumeeninen lähestyminen tähän voisi olla, että se on ok, ja myöntäisimme että Totuus on Kristus itse ja nämä kyseiset silmälasit eivät estä näkemättä samaa Kristusta vaikka johtaisivat joissain kohdissa ja myös käytännössä hiukan eri tuloksiin.
2 tykkäystä
Varmasti erilaiset ihmiset kokevat eri tavoin.
Emil Antonin keskusteluvideoita katsoessa kuitenkin olen toistuvasti huomannut että katoliselle ja aktiivisesti ekumeeniselle dogmaatikko Emilillekin ortodoksisen kirkon usko ja käytäntö on monesti yllättävää ja vierasta. Niin hän itse toteaakin. Miksi, jos eroa ei todellisuudessa olisi?
Lyhyesti, kyllä tarvitaan, koska seurakuntakin on Jumalan perustama yhteisö, hänen sanansa varassa elävä organismi, johon meidät kasteessa liitetään. On tärkeää säilyttää elävä yhteys Kristilliseen seurakuntaan, jossa Jumalan sanaa saarnataan ja sakramentit toimitetaan Kristuksen käskyn mukaisesti, silloin hän on itse niissä läsnä. En voi kuvitella, että joku voisi säilyttää uskonsa irrallaan kaikesta yhteydestä muihin uskoviin. Jumala näet kutsuu ihmisiä Pyhällä Hengellään seurakunnan yhteyteen, saamaan yhteyden ja osallisuuden Kristuksen ruumiiseen ja vereen.
Pyhä Henki on vuodatettu profeetta Joelin ja Uuden Testamentin vahvistuksen mukaan kaiken lihan päälle johtamaan ihmisiä uskoon.
Eikä ole minusta sen parempaa tapaa levittää evankeliumia maailmaan kuin tukea taloudellisesti Kristillistä seurakuntaa, joka mahdollistaa evankeliumin sanan ylläpitämisen maailmassa.
2 tykkäystä
Tähän löyhästi liittyen:
Minä pohdin tällä hetkellä eniten katolisen Eukaristian ja luterilaisen ehtoollisen eroa.
Moni kertoo kohdanneensa elävän Kristuksen eukaristiassa, tai adoraatiossa. He ovat kuitenkin monesti luterilaisena olleet aktiivisia ja käyneet ehtoollisella. Suljen siis tästä pois ne jotka ovat pitäneet aiemmin sakramenttia symbolisena tai muistoateriana. Ja ne jotka ovat olleet vain nimellisesti luterilaisia.
Mikä muuttuu oikeasti jos reaalipreesensin uskova luterilainen löytää katolisuudessa elämän ja kohtaa Kristuksen uudella tavalla?
Minulla on kriisi koskien ehtoollista jos hiukan isosti ilmaisen. Ehkä paremminkin prosessi ja mietintä.
Ovatko kokemukset ja oppien erot jotenkin eri asia? Vai mistä on kyse? Tätä selvittelisin. Ei tarvitse vastata. Keskustella toki voidaan.
Hyvä ja tärkeä, mutta kuitenkin, sen henkilökohtaisuuden vuoksi aika vaikea keskustelunaihe.
Tässä kohtaa elämää ja kokemuksia kristillisistä seurakunnista, uskon että Jumala antaa jokaiselle ihmiselle sen minkä hän tarvitsee. Jumala ohjaa ihmistä puhuttelevien kokemusten, kaipausten ja kaipausten täyttymysten ja suoranaisen hengellisen puutteen kautta paikkoihin joita juuri tuo ihminen tarvitsee tiellään. En siis usko että kysymykseesi on yksi, ainoa oikea vastaus.
Jos tarvitset uudenlaista näkökulmaa ehtoollisen suhteen, sinullahan on hieno mahdollisuus käväistä vaikka joka viikko katolisella kirkolla torstai-iltaisin adoraation aikana mietiskelemässä asiaa. Jos siellä avautuu jotain, voit toki jatkaa mietiskelyä myös oman jumalanpalvelusyhteisön ehtoollisella.
Yhtenä mahdollisena näkökulmana ehdottaisin, ettet lataisi sinulle tarjottuun ehtoolliseen ja tarjoamisen tapoihin niin paljon odotuksia. Myös oma sisäinen tilasi, dispositiosi, ja aiheen tutkiskeluun ja mietiskelyyn ja rukoiluun käyttämä aika ja vaiva on tärkeää.
Esimerkiksi joillekin ehtoollinen on avautunut uudella tavalla kun he ovat opetelleet ja käyneet henkilökohtaisella ripillä. Jotkut ovat hyötyneet kun ovat viikoittain alkaneet käydä rukoilemassa alttarin edessä tyhjässä kirkossa ja puhutelleet Jumalaa ja kyselleet rukouksessa ehtoollisesta. Jotkut ovat hyötyneet siitä, kun ovat alkaneet jo ehtoollista edeltävänä iltana valmistautua tietyin rukouksen seuraavan päivän messuun. Tapoja on monia.
Luterilaisten perinteinen ehtoollishurskaus on minulle vierasta, mutta uskon että sieltäkin löytyisi ammennettavaa ehtoolliskysymysten ratkaisemiseen. Olisiko @cymbus sinulla tähän jotain vinkkejä?
Ortodokseilla ja katolilaisilla on paljon kaikenlaisia ohjeita ja valmiita rukouksia koskien ehtoolliseen liittyviä kysymyksiä. Katolilaiset ovat tehneet asiasta suoranaisen taiteenlajin adoraatioineen, kulkueineen ja messujen ulkopuolella tabernaakkelilla vierailuineen ja rukouksineen.
Yksi tapa, mikä avasi minulle uusia ulottuvuuksia ehtoolliseen oli se, että satuin löytämään samanmielisiä ehtoolliseen omista kysymyksistään lähtien keskittyviä kristittyjä ja keräännyimme sakramentaalisen Jeesuksen ympärille yhdessä. Emme keskustelleet vaan rukoilimme kukin hiljaa siinä ympärillä. Tämä on yksi adoraatioon liittyvä voimavara kriiseilijälle.
1 tykkäys
En tiedä vastaako tämä kriisiisi, mutta minulle tämä Timo Eskolan kirjoitus on ollut suureksi selvennykseksi ehtoollisesta.
Yhteenveto
Ehtoollinen osallisuutena Kristukseen
Myös Paavali tuntee ajatuksen papillisesta ateriasta. Hän rinnastaa ehtoollisen temppelin ateriaan ja perustelee sen avulla Jeesuksen asettaman ehtoollisen merkitystä. Ehtoollinen on Kristuksen uhrin ja sovituksen ateria. Niiden kautta ehtoollisen nauttija tulee osalliseksi Kristuksesta. Ajatus pappien temppelissä syömästä uhriateriasta tulee esille ensimmäisen Korinttilaiskirjeen luvussa 10.
“Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen alttarin kanssa [ole alttarista osalliset]?” (1. Kor. 10:16-18).
Pappien toiminta temppelissä on päättelyn lähtökohta. Paavali jatkaa edellisen luvun ajatusta. “Ettekö tiedä, että temppelissä palvelevat papit saavat temppelistä elatuksensa [ravintonsa] ja- ne, jotka toimittavat uhrit, saavat alttarille tuoduista uhreista osuutensa?” (1. Kor. 9:13). Paavali ei tarkoita vain pappien ulkonaista yhteyttä alttariin tai symbolista yhteyttä pyhiin asioihin. Hän puhuu siitä, että uhreja syövät papit tulevat osallisiksi itse uhrista.
Uhrien syömisen kautta temppelin uhreista tulee pappien omia uhreja, ja heidän pyhästä ateriastaan tulee anteeksiantamuksen ja Jumala-yhteyden ateria.
Aivan samoin Paavali selittää epäjumalanpalveluksen tilannetta. Epäjumalille tarkoitettujen uhrien kautta ihmiset tulevat palvelusmenoissa osallisiksi pahoista hengistä. Siksi Paavali varoittaa osallistumasta tällaisiin menoihin.
Pappien ateriasta tuli näin ollen vertauskuva ehtoollisesta. Ehtoollisen kautta tulemme osallisiksi Kristuksesta ja hänen uhristaan. Ehtoollinen ei ole pelkkä symbolinen ateria, jossa muisteltaisiin pääsiäisen tapahtumia. Ehtoollinen on todellinen uhriateria, jossa Kristuksen uhrista tulee meidän uhrimme. Kristus antaa meille syntimme anteeksi ja lahjoittaa rauhan ja ilon.
Jo juutalaiset papit saivat Paavalin mielestä kokea sitä temppelin pyhyyttä, jonka piirissä Jumala kohdattiin ja yhteys Jumalaan toteutui uhrin välityksellä. Kristus on Paavalin mukaan uusi temppeli, jonka kautta meillä on täydellinen yhteys Jumalaan. Ehtoollisen uhri yhdistää kristityt Kristukseen. Ehtoollisen kautta toteutuu uuden liiton temppelin pyhyys, yhteys Jumalaan itseensä Kristuksessa, “yhdessä ruumiissa” (1. Kor. 10:17). Niinpä ehtoollinen on asetussanojen perusteella sekä anteeksiantamuksen ateria (“teidän edestänne”) että uusi liitto (“uusi liitto minun veressäni”) (1. Kor. 11:24-25). Sillä on uhriaterian luonne ja se liittää uskovan Jumalaan uudessa pyhyydessä.
Ehtoollinen saa merkityksensä temppelissä suoritetusta veriuhrista, joka tuottaa sovituksen synneistä. Kristus on ylimmäisenä pappina toimittanut sovitusuhrin taivaan temppelissä. Siksi ehtoollinen on uuden temppelin ateria Ylösnousseen Ylipapin seurassa. Ehtoollista syövä seurakunta on “yksi ruumis yhdessä Hengessä” ja elää todeksi uutta liittoa Jumalan kanssa.
Uuden liiton elävä papisto
Ehtoollinen on Jumalan valtakunnan ykseyden ateria, täydellinen armon ateria. Sen lähtökohtana ovat uhri ja anteeksiantamus. Ehtoollinen liittää meidät Kristukseen ja tekee koko uskovasta seurakunnasta yhden ruumiin. Ehtoollisella käyvä saa lisäksi ajatella, että hän liikkuu Jumalan rakentamassa uudessa temppelissä. Hän on pappina temppelissä, jota ei ole tehty käsin. Täällä hän saa kävellä kaikissa huoneissa, eivätkä vanhan liiton määräykset enää sido häntä. Uskova saa kulkea verhon taakse kaikkein pyhimpään ja kohdata Jumalan. Hänellä on lupa lähestyä Jumalan valtaistuinta.
Uudessa liitossa pappeudesta tulee vertauskuva uskovan uudesta tilanteesta. Kristuksen omilla on vähintään yhtä läheinen suhde Jumalaan kuin vanhan liiton papistolla. Aikaisemmin vain papit saivat olla Jumalan lähellä temppelissä. Uudessa liitossa jokainen saa olla yhteydessä Jumalaan. Tämä yhteys on aivan muuta kuin vanhan liiton - lupausten ajan - yhteys. Nyt Jumala antaa Kristuksen asua uskon kautta uskovien sydämissä.
Myös ehtoollista voidaan ajatella papillisena ateriana. Jumala itse on rakentanut uuden temppelin ja siellä jokainen saa tämän temppelin ylipapin, uuden Melkisedekin järjestyksen mukaisen papin johdolla viettää papillista ateriaa. Uskova saa syödä Jumalalle annettua uhria ja tulla näin osalliseksi uuden liiton uhrista. Ylösnousseen Kristuksen kanssa ehtoollinen on pelastuksen ateria jokaiselle syntiselle. Ehtoollinen on uusi uhriateria, jossa Kristuksen sovitustyö ja hänen hankkimansa ansio tulevat armosta syntisen omaksi.
Ehtoollisen uhri on Paavalin mielestä tietysti Kristuksen uhri pääsiäisenä. Hänet tehtiin synniksi meidän edestämme. Kristus tuli ristillä kirotuksi meidän sijastamme. “Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme,” kirjoitti Paavali (Gal. 3:13). Hänen uhrinsa oli todellinen sijaisuhri syntien edestä.
Ehtoollisen sanoissa ajatus Kristuksen sijaisuhrista on selvä. "Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.‘,’ Kristuksen päälle on laskettu meidän rikkomuksemme. Siksi hänen kuolemansa sovittaa meidät kokonaan. Paavali opettaa aivan samoin kuin Heprealaiskirje: "Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa. (Hepr. 9:14).
Kristuksen veri on uuden liiton veri. Juutalaisille oli oikeastaan välttämätöntä ajatella, että yhteys Jumalaan muodostuu vain uhriveren välityksellä. Koko Vanha testamentti muistutti siitä kohta kohdalta. Heprealaiskirjeen kirjoittaja jatkaa tästä: “Lain mukaan melkein kaikki puhdistetaan verellä, eikä anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta.” (Hepr. 9:22).
Paavali antoi Kristuksen verelle saman merkityksen. Kristuksen uhriveri lunastaa syntiset vapaaksi synnin ja tuomion vankilasta: “hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:25). Tämä sovitustyö on jokaiselle uskovalle turva syntien syytöksiä vastaan ja lupaus ikuisesta elämästä taivaassa. “Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta.” (Room. 5:9).
Ehtoollinen on lohduttava armon ja anteeksiantamuksen ateria. Se puhdistaa omattunnot “kuolleista teoista”.
Kristuksen uhri puhdistaa kaikesta vääryydestä. Anteeksiantamus luo uutta ja antaa elämään synkkien hetkien jälkeen iloa ja vapautta. Kukaan ei ole liian huono menemään ehtoolliselle. Kristuksen jakama leipä ja viini ovat syntisten ystävän lahja syntisille. Hän antaa oman ruumiinsa ja oma verensä uhrina, papillisena uhriateriana syntisten syötäväksi. Silloin jokainen voi olla varma siitä, että pelastus annetaan lahjana ja ehtoollinen muuttuu yhtä todelliseksi elämän ylläpitäjäksi kuin maallinen ruoka.
Temppeliteologia pohjustaa näin ollen kristillisen dogman keskeisimpiä teemoja. Ensinnäkin ajatus hengellisestä papistosta muuttaa kokonaan käsityksen “välimiehistä”. Kristillinen virkakäsitys nousee Kristuksen virasta ja täydellisestä evankeliumista. Enää ei ole papistoa sakramenttia välittämässä - koska kaikki ovat pappeja.
Seurakunnan ylösnousemusjuhlan keskuksessa ei siten ole messu-uhri, kuten Lutherkin totesi, vaan Suuren ylimmäisen papin johtama temppelin ateria. Sitä hoitaa saarnavirka, ei kulttipappi.
Pakkosiirtolaisuus päättyy, kun Messias rakentaa hengellisen temppelin maan päälle. Näin loppuu myös hengellinen pakkosiirtolaisuus, joka koski kaikkia paratiisista karkoitettuja. Eksiilit sulautuvat yhteen. Viime kädessä kyse on ollut synnin orjuudesta. Siksi reformatorinen evankelinen usko on kahleiden aukeamista ja vangittujen vapauttamista. Vapauteen Kristus vapautti meidät.
Samasta syystä Kristuksen uusi “huone” on ilon ja rauhan temppeli. Sitä luonnehtii eskatologinen ilo, joka ylistää ristiinnaulittua ja kuolleista herätettyä Vapahtajaa. Ei kirjaimen vanhassa, vaan Hengen uudessa. Ja juuri siksi seurakunnassa ei ole enää muuta hierarkiaa. Ei herroina halliten. Vain sisaria ja veljiä. Yhden ja saman papillisen aterian ääressä.
Timo Eskola Teologinen Testamentti, s.52-54.
1 tykkäys
Tällainen katolinen pyhä kuin Alphonsus Liguori, on ohjeistanut uudistamaan rukouselämää keskittymällä Jeesuksen tahtoon olla ihmisten kanssa ehtoollisen sakramentissa. Hän on kirjoittanut kirjasen, jossa on kuukauden jokaiselle päivälle mietiskelyteksti jota on tarkoitus mietiskellä poiketessa tyhjään kirkkoon rukoilemaan. Tämä tietysti vaatii sen, että paikkakunnalla on mahdollisuus vierailla kirkossa messun ulkopuolella. Jyväskylässä on ainakin Sepässä kappelinomainen Hiljainen tila joka varmasti kävisi myös. Perinteisesti on haluttu mennä alttarin äärelle, sillä ehtoollinen tapahtuu siellä. Vielä parempi olisi jos tuolla alttarilla olevassa rasiassa tai kaapissa säilytetään sairaille vietävää pyhitettyä ehtoollisleipää, mutta luterilaiset eivät taida tehdä tätä.
Liguorin kirjoituksia luettiin paljon silloin, kun yltiöromanttinen kuva-aiheisto oli katolilaisten keskuudessa muotia, joten nykyäänkin hänen nettiin laitetut kirjoituksensa ovat melko koristeltuja. Älä säikähdä sitä.
Uskoisin että alkujärkytyksen jälkeen hänen ajatuksensa saattaisivat pistää jotain uusia rattaita pyörimään hengellisessä mielessä. En tarkoita että pitäisi olla samaa mieltä kuin Liguori, mutta hänen tekstinsä saattavat herättää ajatuksia. Hänen devootiokirjallisuutensa ja rukouksensa ehtoollista kohtaan on erittäin rakastettuja katolisessa kirkossa.
Näitä kirkkovierailuja varten kirjoitettuja tekstejä voisi käyttää esim. lauantai-iltana ehtoolliseen valmistautuessa. Niissä on myös viittauksia Raamattuun joka päivä, joten mietiskelytuokion voi aloittaa Liguorin tekstillä ja päättää Raamatun lukemiseen.
Tällaista aineistoa olen itse pitänyt hyödyllisenä, mutta sitä on löydettävissä hyvin vähän muualta kuin katolisista lähteistä.
Jos joku asia tekstissä pöyristyttää liikaa, sen voi ohittaa ja keskittyä niihin asioihin minkä kanssa siteerataan Raamattua.
Itse olen siis sitä mieltä että vaikka nämä tekstit eivät ole varsinaista luterilaista perinnettä, niiden tarkoitus on syventää kenen tahansa kristityn sakramentaalista rukouselämää ehtoollisen yhteydessä. Jos ne saavat aikaan ehtoolliselle osallistumisen motivaatiota ja rukouselämän mielekkyyttä siinä kirkkokunnassa johon lukija kuuluu, silloin lukija lähestyy Jumalaa, on avoimempi huomaamaan Jumalan lähestyvän häntä eikä harjoita mitään höpöhöpödevootioita.
1 tykkäys
En usko, että niissä pohjimmiltaan on eroa. Minäkin olen kohdannut elävän Kristuksen luterilaisessa ehtoollisessa, ainakin muutaman kerran. Siis ihan konkreettisesti kokemuksen kautta. Tunti tai pari ehtoollisen jälkeen tosin aina.
4 tykkäystä
Tuo aiempi linkattu versio oli vanhahtava käännös. Tämä pdf-tiedosto oli aika helppolukuinen. Jos nyt jotakuta sattuu kiinnostamaan.
https://share.google/axmI5LstdYr4uspZ7
1 tykkäys
Kiitos kaikille kommenteista.
En vastaa teille erikseen vaikka sekin voisi olla hyvä. Kaikilla on oma kulma, joten ehkä tämä lähtisi ehtoollisen ja euksristian teemassa omaan ketjuun.
Mutta pysytään nyt Arffmanin kirjan alkuperäisen kristinuskon pohdinnan pääteemassa, josta ketju lähti. Joillakin on pääasiassa kyse kirkkohistorian ja joillakin oman kokemushistorian johdatuksesta, kun ovat löytäneet vanhoihin kirkkoihin. Itse ajattelen että luterilaisenakin pysyen hyötyisin jos ymmärtäisin paremmin a) kirkon ja kirkkojen historiaa ja b) nykyihmisten kertomuksia em. löydöistä. Ekumeenisuus on jollain tasolla itselleni ainoa vaihtoehto. Siksi olen täällä vuosikaudet roikkunutkin. Ekumeeninen asenne ei kuitenkaan poista mahdollisuutta, että uskoo olevansa oikeassa kirkossa ja että esim luterilainen oppi on sovitettavissa riittävästi alkuperäisen kirkon uskoon.
Mutta lyhyesti vielä että ehtoolliseen liittyvä pohdinta on minulla monitahoista. Kysymys on yhtäältä kiinnostuksesta vanhojen kirkkojen uskoa kohtaan, toisaalta mainittujen Kristus-kokemusten syihin ja kolmanneksi vielä omakohtaista mietintää ja rukousta.
Jos sanotte että eihän tuon tyypin jutuista ota selvää erkkikään, niin se on ok mulle.
Rauhaa ja rakkautta!
2 tykkäystä
Eräs suuresti kunnioittamani ortodoksipappi sanoi minulle kerran, että on kuulemma jotain tutkimuksia joiden tulokset osoittavat siihen suuntaan, että traumaattisessa äitisuhteessa lapsuutensa ja nuoruutensa eläneillä on enemmän mystiikan alaan kuuluvia uskoontulo- ja muita kokemuksia.
Eikä ollut tarkoitus väheksyä ketään, vaan ajatella armollista Jumalaa joka tulee näin paikkaamaan sielua ja ruumista niiltä, joilta syystä tai toisesta on jäänyt puuttumaan jotain tärkeitä kokemuksia.
Toinen syy miksi kokemuksia on, on mielestäni se, että Jumala tarvitsee kokijaa johonkin tiettyyn tehtävään, jonkun tietyn ihmisen evankelioimiseen tms. ja kokemus vahvistaa siihen tiettyyn tehtävään.
3 tykkäystä
Aivan. En voi sanoa että tavoittelen kokemuksia.
Hengellinen taustani suorastaan varoittaa luottamasta kokemuksiin. Evankelisuus on sanaan luottamista, omien kokemusten ja tunteiden vastaisestikin. Tässä on menty myös ylivarovaisuuteen.
Toisaalta kokemukset voivat olla aitoja. Tottakai ne vahvistavat uskoa. Ja ne voivat olla merkkejä tehtävästä kuten sanot.
Minä olen saanut voimaa messusta ja ehtoollisesta jo kauan. Samoin Raamatusta ja ystävien rukousyhteydestä.
Ajattelen myös että jos minulla ei ole mielenrauhaa tai ihmisiin liittyvät kysymykset vaikuttavat häiritsevän Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottamisen hetkeä, se ei merkitse katastrofia. Saan silti uskoa että sain syntini anteeksi ja vastaanotin Herran.
Vielä varovasti sanoisin että onkohan joskus toiseen kirkkoon siirtymisessä kyse samantapaisesta tilanteesta kuin minulla tuossa asiassa - ja että “kotiin tulon” kokemus toisaalla voikin olla psyykkinen vastaus kysymykseen joka ei ollutkaan ihan sitä mitä kuvataan. Entäpä jos uusi, täydempi elämys tms onkin alitajunnan työtä? On ollut tyytymättömyys itseä ja tunteita kohtaan. Jos näin olisi, ei kyse olisi siitä että Kristus on enemmän (tai pelkästään!) kohdattavissa uudessa hengellisessä kodissa, vaan esteenä on ollut ihminen itse, kaikkine sidonnaisuuksineen ja ympäristöineen. Ihmisessä on syvä kaipuu uudistua.
Mutta toki on myönnettävä että kääntymiskertomukset usein ovat tyyppiä “kävin tuota prosessia pitkään, tutkien asioita ja rukoillen” .. jne., joten tämä epäilyni itsesuggestiosta tai ainakin ns. tilauksesta uudelle kokemukselle tuskin koskee läheskään kaikkia tapauksia.
1 tykkäys
Tässä kiteytit yhden syyn miksi usko yhteen, ainoaan oikeaan kirkkokuntaan/tunnustuskuntaan on mielestäni vähän vahingollistakin. Uskon näet, että joskus Jumala haluaa johdattaa ihmisen toiseen kirkkokuntaan, ei siksi että hän pääsisi autenttisempaan paikkaan, vaan siksi että ihmisen on uudessa paikassa helpompi päästä eroon vanhoista, jumittuneista ajatuskuluista ja kasvaa ihmisenä ja kristittynä.
En kuitenkaan halua kannustaa vaihtamaan kirkkokuntaa jatkuvasti. Uudistuminen on useimmiten hyvinkin mahdollista myös oman, vanhan kirkkokunnan sisällä. Mutta ei pitäisi pelätä vaihtamista niin paljon, kuin sitä usein pelätään. Tähän on kylläkin usein syynä se, että kirkkokaverit kääntävät hyvin helposti selän vaihtajalle, ilman että kysyvät onko vaihtajalla hyvä olla. Usein on myös vahingollista pakottaa itsensä ajattelemaan että on velvollisuus pysyä jossain kirkkokunnassa. (Jos joku pystyy itselleen perustelemaan terveellä, rakentavalla tavalla miksi on velvoitettu pysymään jossain, niin pysyköön hän siellä sitten.)
On hyvä listata muitakin tärkeitä syitä kuin velvollisuus, sille miksi pysyy jossain kirkkokunnassa.
Eli siis @tortoise, ehkä aitouden kokemus uudessa kirkkokunnassa ei ole ainoastaan itsesuggestiota, vaan se saattaa olla myös ihan todellinen kokemus, jonka esteenä on tosiaan ollut ihminen itse, ja Jumala on nähnyt että turhaan ihminen jumittuu siellä vanhassa kirkkokunnassa kun hän voisi myös vapautua jumeistaan. Harmillista kyllä, näitä kokemuksia pidetään merkkinä kirkkokunnan aitoudesta, eikä omista jumiintumisista vapautumisesta.
2 tykkäystä
Hmmm… Otsikko on aika erikoinen. Kristikunta on täynnä erilaisia suuntauksia, ja minusta ne kaikki ovat oikeaa kristinuskoa, jossa keskeisenä tunnusmerkkinä on ristiinnaulittu Vapahtaja.
Jos luet aloitusviestin, tiedät mitä otsikko tarkoittaa.