No sitten varmaan sanot missä sanon näin. Sanoin että kallistun länteen ja sitten pyysin katsomaan karttoja. Viihtyisin paremmin lännessä kuin idän kirkon alueella. Sama pätee kirkkoihin. Luterilaisuus on lännestä ja katolisesta kirkosta. Se tuntuu minusta paremmalta kuin idän kirkko.
Totuudesta en ole sanonut mitään. Ei pidä asettaa sanoja toisen suuhun.
Diakonina olen sitä mieltä että lännessä kirkko rakastaa lähimmäistä enemmän teoissa kuin idässä. Rukouksissa varmaan yhtä paljon.
D
Niin mutta niin myös tänään esim me luterilaiset ja vaikkapa baptistit uskomme että Pyhä Henki on antanut meille uskon elävään Jumalaan. Kuitenkin uskomme ja opetamme hyvin eri tavalla keskenämme. Miksi? Siihen kysymykseen on riittämätön vastaus että kun “moon oikias, soot vääräs”. 
Itselleni kristinusko ja koko hengellinen elämä on äärimmäisen iloinen asia: kristittynä eläminen on kaikin puolin varsin antoisaa (mikäli ympäröivä maailma ei suoranaisesti vainoa). Kristityllä on kelpo maailmankatsomus, laadukas etiikka, rauha sisimmässä ja toivo kuolemankin varalle. Mitä muuta voisi toivoa? Tämä edellyttää tietenkin sen sisäistämistä, että pelastus on lahja, joka annetaan niille jotka uskovat Jeesukseen ja siis hänen kauttaan turvautuvat Jumalaan.
“Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (Ef 2:8-9)
Subjektiiviset kokemukset ovat minusta ihan legit syy valita oma uskonto. Mutta noin niinkuin dogmaattisesti miksi näin? Itäinen kristinusko on toki kaukana luterilaisuudesta, mutta katolilaisuus on vielä kauempana.
Liturgisesti toki Katolinen kirkko on protestantisoinut jumalanpalveluselämäänsä viime vuoskymmeninä, joten tässä mielessä ymmärrän viehtymyksen.
Ei tämä ole ainakaan omalta osaltani mikään ratkaiseva tekijä. Olemme ajetut pois katolisesta oksasta ja sinne palaamme ensisijaisesti. Ortodoksisuus on paljon kauempana kuin katolisuus.
D
Miten? En vänkää, en vain jummarra ajatusta. Ilmiasu eri, mutta minusta sisällöllisesti lähempänä. Onhan maailmalla bysanttilaisen riitin luterilaisiakin.
Kuten sanoin, historiallisestikin olmme lähempänä kat kirkkoa. He luopuivat meistä 1500-luvulla. Kun lukee lut-ort kirjeenvaihtoa tuolla ajalla, niin erot ovat aika selkeät.
Messun muoto on samankaltainen kat kanssa. Musiikki. Instrumentit. En voisi ort messua säestää kitaralla. Kat messua voisin.
D
Olen kerran ollut messussa, jota säestettiin kitaroilla. Oli focolare-liikkeen iltamessu Sveitsissä.
Se oli varmaan reformoitu ortodoksinen kirkko. En viitsisi mennä Sveitsiin asti soittamaan.
D
Jep! Tässäpä se ongelma onkin! Tälläkin foorumilla on erimielisyys huipussaan.
Focolare on katolisen kirkon ryhmä ja heidän messut ovat katolisia messuja.
Onhan meillä protestanteillakin radikaaliortodokseja. No en ole tuollaisesta poppoosta ikinä kuullut ja kun konteksti oli kitaransoitto ort kirkossa, niin en tuosta osaa moittia itseäni.
Tämä oli siis vitsi.
D
Aivan, olisiko tässä vaikkapa peiliin katsomisen paikka heillä, jotka ovat omasta mielestään aina oikeassa ?
Jotenkin toivoisin että palattaisiin ketjun aloitukseen. Se käsittelee siis otsikon nimistä kirjaa. Oikeassa olemisista kyllä olemme kirjoittaneet kilometrejä mutta emme Arffmanin kirjasta ja sen lukemisen pohjalta. Pliis. 
Niinpä, mutta kun täällä ovat aina kaikki oikeassa!
Minusta Arffmanin argumentaatio on oikein pätevää. Muistan kyllä, kun hänen luennoillaan istuin, että hän osasi olla aika pisteliäs ortodokseja kohtaan, ja antoi minulle kertauskuulustelusta aivan liian huonon arvosanan mielestäni, ehkä ainoa tuollainen juttu opiskeluaikoinani, kun aina olin yllättynyt enemminkin toiseen suuntaan. (tiedän kyllä mistä tuo johtui, vastasin huonosti muotoiltuun kysymykseen huonosti)
Toivon totisesti, että kirja on ajatuksia herättävä. Minun täytyy sanoa, että koko ajan on niin, että oma positioni kirkossamme, olen sitä fenno-katoliseksi nimennyt anglo-katolilaisuuden mukaan, on tuomittu katoamaan. Jonkinlainen isä Gunnarin jalanjäljissä oleva, oman kirkkomme katolisiteettia korostavan liikehdinnän. Siis sellaisen klassillisen korkeakirkollisuuden. Ehkä on pakko vetää johtopäätökset tästä kaikesta.
Kirjassa on paljon hyvää, erityisesti pidin mikä asema Raamatulla on. Ortodoksinen osuus oli kovin suppea. Paavin merkitys korostui ja oli nopesti arvattavissa mihin kirjoittaja päätyy.
Professori, joka hyvin tuntee myös ortodoksisen kirkon, on tuonut esille oman käsityksensä. Minusta hyvin vastasi kysymykseen, jonka esitti. Kirkkohistoriallisesti paavin rooli on, mikä on. Kukaan paavi ei ole ikinä ollut harhaoppinen.
Kirkkohistoria on laaja, paavejakin oli yhtäaikaa useampia, ehkä olivat kummatkin virassa. Katolisena vastaat kuten tulee vastata. Itse olen historiallisista syistä kallistunut toisenlaiseen näkökulmaan.